Pääkirjoitus Warkauden Lehdessä 2.9.2023

Kesällä rasismista ja syrjimättömyydestä virinnyt keskustelu on ollut tärkeää. Samalla siinä on ollut vaivaannuttavia piirteitä. Katse on ollut tiukasti menneisyydessä. Toiset ovat olleet pyytävinään anteeksi ja toiset taas antavinaan anteeksi, mutta kummatkaan eivät sitä oikeasti tarkoita.

Siihen nähden hallituksen torstaina julkaisema tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä on uusi lupaava sivu.

Hallitus määrittelee rasismin. ”Rasismi perustuu yksilöiden tai ihmisryhmien määrittelyyn alempiarvoisiksi esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella.”

Olennainen on termi ”alempiarvoisuus”. Toista ihmistä tai ihmisryhmää pidetään alempiarvoisena. Kyse on asenteesta. Se voi ulkoisesti ilmetä syrjivinä normeina tai käytäntöinä esimerkiksi työelämässä. Rasismi voi näyttäytyä yksilöiden ja ryhmien välillä syrjivänä käytöksenä. Yksilöiden ja ryhmien väliset ennakkoluulot ja vierauden pelko voivat toimia kasvualustana rasismille. Rasismi luo eriarvoisuutta ja vahingoittaa sen kohteiden lisäksi koko yhteiskuntaa.

Ongelman juurisyy on siis mielen asenteessa. Miten se korjataan tai puhdistetaan?

Moni toivoo, että lainsäädännöllä. Sillä onkin kiistatta tärkeä merkitys. Mutta asia on monimutkaisempi. Kuulemiskierrosten nojalla hallitus katsoo, että lainsäädäntömme on kokonaisuutena hyvällä tasolla. Ongelmat perustuvat ”enemmänkin lainsäädännön puutteelliseen toteutumiseen ja valvontaan”.

Lainsäädäntöä kehittämällä voidaan parhaimmillaan hillitä rasismin ilmenemismuotoja. Mutta koska juurisyyt ovat mielen asenteissa, parhainkaan oikeuslaitos ei voi kitkeä rasismia. Pitää mennä syvemmälle, aina sydämeen.

Kesän keskustelussa yksi häiritsevä piirre on se, että syyttäjän paikan ottaneet ajattelevat olevansa suvaitsevaisia ja vapaita rasismin synnistä. Mutta onko näin?

Moraalifilosofi Jonathan Haidtin tutkimusten mukaan ihmiset ovat luonnostaan groupish, ryhmäkuntaisia. Liittoudumme yksien kanssa toisia vastaan. Se ilmenee usein niin, että alamme puhua ulkoryhmään kuuluvista alentuvasti. Pidämme heitä tyhminä ja pahoina. Tästä on lyhyt matka siihen, että pidämme heitä alempiarvoisina.

Psykologi Paul Blom osoittaa myötätuntoa koskevissa tutkimuksissaan, että myötätunto ei ole kaikille ihanasti paistava aurinko, vaan kapea valokiila, joka kohdistuu vain tietynlaisiin. Tunnemme myötätuntoa vain itselle läheisiä ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtaan. Muu maailma jää katveeseen. Siitä tulee helposti ennakkoluulojemme kohde. Onko esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittanut ikinä mitään hyvää vanhoillislestadiolaisista?

”Epämiellyttävä totuus on, että empatia ja ksenofobia [muukalaisviha] ovat saman kolikon kaksi eri puolta,” kirjoittaa aatehistorioitsija Rutger Bregman Hyvän historia -kirjassaan.

Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että jokaisessa meistä asuu pieni rasisti. Kaikilla meillä on vahva taipumus suhtautua ulkoryhmien edustajiin ennakkoluuloisesti. Poliittisten arvokonservatiivien kiusauksena on tehdä tästä paheesta hyve. Poliittisten arvoliberaalien kiusauksena on puolestaan kyvyttömyys tunnistaa itsessä asuva rasismi ja taipumus löytää vika ulkopuolelta, syrjivistä rakenteista ja ideologisista kilpailijoista.

Pointti on tässä: meissä kaikissa asuu taipumus suhtautua ennakkoluuloisesti toisenlaisiin ihmisiin, vakaumuksiin ja elämänmuotoihin. Rasismi on sen yksi ruma muoto.

Tämä ei trivialisoi rasismia, vaan tekee siitä entistä vakavamman vastustajan. Tämä ei tee rasismista hyväksyttävää, vaan päinvastoin kutsuu taistelemaan sitä vastaan.

Samalla se muistuttaa siitä, mistä puhdistaminen ja parantaminen on aloitettava. ”Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi. Vasta sitten näet ottaa roskan toisen silmästä.”

Ihmisoikeuksien kielellä puhutaan ihmisarvon jakamattomuudesta. Kristillisen teologian (paljon vanhemmalla) kielellä sama asia ilmaistaan sanomalla, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Puhuttiinpa mitä kieltä tahansa, rasisminvastainen taistelu alkaa omasta sydämestä.

 

Jari Jolkkonen

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa