Huonosti menee

Usealla suomalaisella menee hyvin tai kohtuullisesti. Epämiellyttävä totuus on kuitenkin se, että monella ei mene. Laman aikana huono-osaisuus on lisääntynyt, kasautunut ja saanut uusia muotoja.

Kuopion hiippakunnan seurakunnissa palvelee 130 diakoniatyöntekijää. He kohtaavat työkseen erilaiseen hätään joutuneita ihmisiä, joita muu apu ei kunnolla tavoita. Heitä kannattaa kuunnella.

Diakoniatyön ammattilaisten viestit ovat selviä: Keskellämme elää yhä paljon lähimmäisiä, jotka elävät taloudellisesti kohtuuttoman ahtaalla tai joiden elämä muutoin on haurastunut.

Ensiksi ihmisten avuntarve on lisääntynyt. Toisaalta kunnat karsivat sosiaalitoimen menoja, ja säästää pitää seurakunnissakin. Tämä vahvistaa kehitystä, jossa kunnan sosiaalityöntekijät ja seurakunnan diakoniatyöntekijät tiivistävät yhteistyötä.

Toiseksi ihmisten moniongelmaisuus on yleistynyt. Yhä useammin seurakunnan työntekijät kohtaavat ihmisiä, jonka ruumis sairastaa, mieli horjuu ja talous on umpikujassa. Monet kamppailevat myös päihteiden kanssa.

Kyse ei aina ole siitä, että viina vie miehen tai naisen. Usein on vaikea määritellä, palautuuko ongelma köyhyyteen, yksinäisyyteen, mielenterveyteen, ruumiin sairauteen, päihdeongelmaan vai ylipäänsä heikkoon kykyyn hallita omaa elämää.

Jokainen voi tehdä ajatuskokeen: mistä aloittaisin sellaisen lähimmäisen tukemisen, joka kamppailee kaikkien edellä mainittujen kipujen kanssa? Jos tällaisen ihmisen huolettavana on lapsi tai lapsia, miten auttaisin koko perhettä jaloilleen?

Kolmanneksi diakoniatyöntekijöiden viestit vahvistavat oikeaksi tutkijoiden puheet huono-osaisuuden ”ylisukupolvisuudesta”: huono-osaisuus näyttää periytyvän.

Vaikka kenenkään ihmisen elämä ei ole etukäteen ohjelmoitu, hauraan perheen keskellä elävät lapset saavat keskimäärin muita heikommat lähtökohdat elämälleen, etenkin jos viereltä puuttuu kuunteleva, rakastava ja rajoja asettava aikuinen.

Neljänneksi nuorten ja eläkeläisten ylivelkaantuminen on lisääntynyt. Toisilla velkaantuminen johtuu pikavipeistä ja peli- tai päihderiippuvuuksista. Silloin pitää tietysti katsoa rehellisesti peiliin.

Paljon on kuitenkin myös heitä, jotka ovat hoitaneet kaikki asiansa moitteettomasti, mutta esimerkiksi yllättävä sairastuminen tai kodinkoneen hajoaminen johtaa ylivelkaantumiseen. Kun autoa hajoaa, pesukone särkyy, vesivahinko iskee tai sairaus saapuu kylään, syntyy pienehkö, mutta jäytävä velka, josta ei tahdo päästä irti. Usein jo 500–1000 eurolla pääsisi kuiville.

Viidenneksi perhe-elämä näyttää haurastuneen. Suurin osa perheistä voi hyvin, mutta yhä useampi perhe kamppailee erilaisten varjojen kanssa. Köyhän perheen lapselle olisi tärkeää, että hänellä olisi mahdollisuus edes yhteen hyvään harrastukseen. Tässä olisi yrityksille iskun paikka.

Nykyisin monet palvelut on siirretty niin totaalisesti virtuaalimaailmaan, että kännykän ja tietokoneen puuttuminen lisää syrjäytymistä.

Monet vanhukset elävät kaukana palveluista eivätkä ole tottuneet hoitamaan asioitaan verkossa. Sosiaalisen median läpäisemässä nuorisokulttuurissa ilman kännykkää elävä koululainen on paljosta ulkona.

Koulun ja vanhempien yhteydenpito tapahtuu pääsääntöisesti verkossa esimerkiksi Wilma-järjestelmän kautta, ja siksi ilman verkkoyhteyttä elävä vanhempi joutuu helposti tietopimentoon.

Jälleen on hyvä tehdä ajatuskoe: miten hoidan asioitani, jos minulta puuttuu kännykkä, verkkoyhteys tai molemmat?

Myös vastakkaiseen ongelmaan törmätään usein: ruutu syö perheen yhteisen ajan. Nuorille älypuhelin on kuin ruumiinosa. Verkossa ei vierailla, siellä ollaan. Vanhemmilla on taas kiusaus kantaa työt kotiin tietokoneessa. Käykö niin, että yhteisen seurustelun ja syömisen sijasta jokainen tuijottaa omaa ruutuaan? Vai pitäisikö tuijottaa samaa ruutua?

Monet psykologit suosittelevat säilyttämään tietokonetta perheen yhteisissä tiloissa. Myös salasanoilla voidaan säädellä nuorten tietokoneella käytettyä aikaa. Perhe-elämän haurastuminen ei tietenkään ole tietokoneesta kiinni, eikä se aina liity köyhyyteenkään. Perheyhteys voi heikentyä myös syistä, jotka liittyvät ajankäyttöön ja arvoihin.

Diakoniatyössä kohdataan yleisesti maataloissa ja kerrostalokaksiossa sinnitteleviä vanhuksia. Tahto elää kotona on kova, eikä ole helppoa myöntää itselle, että muisti heikentyy tai elämän hallinta laskee.

Kaukana eläville sukulaisille asia jää katveeseen. Palveluiden kaikkoaminen maaseudulta kasvukeskuksiin ei helpota heidän tilannettaan. Moni tahtoo elää kotona, mutta kokee itsensä yksinäiseksi. Myös vanhusten alkoholiongelmat ovat aiempaa yleisempiä.

Kansainvälisessä auttamistyössä puhutaan yhä useammin ”yksilön voimaannuttamisesta” (empowerment of the individual). Ilmaisu kiteyttää jotakin oikeaa.

Poliitikkojen tehtävä on huolehtia, että lamankin keskellä perusturva ja elämän edellytykset säilyvät. Viranomaisten tehtävä on huolehtia, että moniongelmaiset saavat moniammatillista apua. Kuntien, seurakuntien ja kansalaisjärjestöjen pitää yhdistää voimansa vahvistaakseen yhteistyötä niukkenevien resurssien ja kasvavan hädän keskellä.

Lopulta on kyse koko kulttuurista, myös sinusta ja minusta. Miten luomme kulttuuria, jossa vahvistetaan toivoa, yhteenkuuluvuutta ja keskinäisen huolenpidon henkeä?