Kadotuksen alta taivaan perilliseksi

Helvetillä pelottelu ei kuuluu lasten kasvatukseen. Jos joku käyttää sitä kasvatusmetodina, hänen mielensä on rikki ja kasvatustehtävänsä on tuomittu epäonnistumaan. Hyvyys vetää puoleensa ja rakkaus saa sitoutumaan voimakkaammin kuin rangaistuksen pelko. Näin on myös meidän aikuisten maailmassa.

Puhuin asiasta viimeksi puhelimessa Mika Nuorvan kanssa. Hänen haastattelulausunnoistaan ja minun tulkinnoistani taisi tulla kaksinkertaisten ylitulkintojen kertomus. Minä tulkitsin virheellisesti hänen näkemyksiään, ja mielikuvituksellisia olkiukkoja on epäilemättä rakennettu myös minun näkemyksistäni. Tulin ymmärtämään, että ajattelemme lapsen edusta samoin ja että puhuimme eri asioista, Mika rajatummin uskontokasvatuksesta (lapsia ei saa pelotella), minä yleisemmin Raamatun hermeneutiikasta (hankaliakaan raamatunkohtia ei pidä sensuroida). Sovittiin, että juhlilla tavataan.

Terho Pursiainen totesi kerran, että väärinymmärryksistä voi tulla myös uusia ja tärkeitä oivalluksia. Unohdetaan aiemmat ja avataan uusi kysymys. Onko puhe kadotuksen tai viimeisen tuomiosta kaltaisista asioista itsessään vihapuhetta tai hengellistä väkivaltaa? Kysymys on mielekäs.

Uuden testamentin professori Heikki Räisänen muistutti, että lempeiden ja lohduttavien sanojensa lisäksi Jeesus pelotteli helvetillä. Se oli ikävästi sanottu. Mutta Räisänen puhui totta.

Nämä ”hankalat” kohdat eivät ole kristillisen uskon keskus, enkä onneksi kuule niillä mässäilyä. Mutta ei niitä poiskaan saa, ei Pyhästä kirjasta eikä korvien ääreltä. Kirkkovuodessa niitä luetaan esimerkiksi Mikkelinpäivän ja tuomiosunnuntain jumalanpalveluksissa.

Mikkelinpäivän evankeliumissa kuulemme kehotuksen ottaa lapset rakastavasti vastaan ja tätä vahvistetaan uhkauksella: Joka johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä pienimmistä, joutaa meren syvyyksiin myllynkivi kaulassa (Mt. 18). Tuolloin vietetään usein perhekirkkoa.

Seitsemäntenä helluntain jälkeisenä sunnuntaina luetaan Vuorisaarnan kohta, jossa Jeesus sanoo, että viettelevän silmän tai käden leikkaaminen irti ruumiista on pieni vaiva helvetin vaivoihin verrattuna (Mt. 5). Tuolle pyhälle osuu usein konfirmaatio. Rippikoululaiset ovat juuri opetelleet pienoisevankeliumia Jumalan rakkaudesta, jonka sanotaan pelastavan uskovat kadotuksesta (Joh. 3:16).

Tuomiosunnuntaina muukalaisiin kovasydämisesti suhtautuvat saavat kuulla: ”menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen” (Mt. 25). Turvapaikanhakijat tekevät tekstistä erittäin ajankohtaisen.

Jos näitä evankeliumitekstejä pidetään vihapuheena tai hengellisenä väkivaltana, joudutaan ongelmiin. Silloin olisi ratkaistava, pitääkö näissä messuissa kieltää evankeliumin lukeminen vai lasten läsnäolo. Heräisi kysymys, tulisiko Kristus tiputtaa kuninkaan valtaistuimelta syytetyn penkille. Itsesensuuri johtaisi uskonnonvapauden kaventumiseen.

Räisänen arvosteli pinnallisia raamatunlukijoita siitä, että he ”selittävät pois” itselleen ikävät raamatunkohdat ja pakenevat vertauskuvallisen tulkinnan hämyyn, silloinkin kun kirjaimellinen on selvästi alkuperäisin. Räisäsen arvostelu kohdistui niin sanottuihin konservatiiveihin, mutta sama kiusaus on myös niin sanotuilla liberaaleilla.

En kaipaa julistukseen tulta ja tulikiveä, mutta en myöskään väärää itsesensuuria. Kaipaan sitä, että Kristuksen koko sanoma tuotaisiin rohkeasti esille, myös ne hankalalta tuntuvat puolet.

Tulikivestä kertovat raamatunkohdat kulkevat mukana kirkon rukouselämän ja Kristus-julistuksen kokonaisuudessa, eivätkä vielä sellaisenaan näytä vahingoittavan ketään. Traumatisoivia mielen taakkoja niistä tulee väärässä käytössä: silloin kun vallanhaluinen ihminen ottaa ne käyttöönsä toisen alistamiseksi tai heikolta aikuiselta loppuu oma auktoriteetti.

Kaikkea uskonnon väärinkäyttöä ei voi estää, mutta joitakin ehkäisyvälineitä voidaan esittää luterilaisenkin perinteen pohjalta. Näitä ovat esimerkiksi uskontokasvatus, kirkon oppi ja opetusvirka. Uskonnollinen lukutaito auttaa rakentamaan omaa hengellistä identiteettiä ja vahvistaa immuniteettia karkeimpia hiilihangonheiluttajia vastaan. Uudessa testamentissa puhutaan opin myönteisistä terveysvaikutuksista: oikea oppi on ”terveeksi tekevää” ja väärää oppia verrataan syöpään, joka sairastuttaa ja uuvuttaa ihmisen. Kirkossa on opetusvirka, piispat ja papit, joiden tehtävä on rakastaa laumaa, huolehtia heikoista – ja tarvittaessa myös vetää rajaa vääriin opettajiin ja ilosanomasta irronneisiin kaventumiin. Jokainen näistä kolmesta on myös haavoittuvainen väärinkäytöksille, mutta yhdessä ne muodostavat vahvan suojamuurin hengelliselle väkivallalle.