Kaikilla on vakaumus

Nyt kun Suvivirsi on vapautettu ja kevätjuhlat juhlittu, voi olla sopivaa syventää keväällä virinnyttä keskustelua uskonnon vapaudesta. Mitä lakiteksteissä mainittu ”uskonnon harjoittaminen” tarkoittaa? Ja mitä se ei tarkoita?

Perustuslaissa turvataan jokaiselle uskonnon ja omantunnon vapaus. Siihen kuuluu esimerkiksi oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa yksin ja yhdessä, ilmaista vakaumus ja kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tätä sanotaan positiiviseksi uskonnon vapaudeksi.

Edelleen kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Kuulumispakkoakaan ei ole. Tätä taas sanotaan negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi.

Molemmat kuuluvat yhteen. Molemmista oikeuksista tahdon itsekin nauttia. Haluan puolustaa kaikkien oikeutta kumpaankin.

Uskonnonvapaus molemmissa muodoissaan sopii hyvin yhteen juutalais-kristillisen perinteen kanssa. Eräässä mielessä dekalogin ensimmäinen käsky puhuu uskonnonvapauden molemmista puolista. Vanhan testamentin mukaan Jumala vapauttaa Israelin kansan Egyptin orjuudesta ja antaa sille vapauden elää todeksi juutalaista uskoa Luvatussa maassa.

Toisaalta käskyyn liittyy kielto osallistua vieraiden jumaluuksien palvontaan: ”Älä pidä muita jumalia” ja ”älä tee itsellesi jumalankuvaa”. Ja kun israelilaiset epäonnistuivat, Vanha testamentti sisältää myös juutalaisia itseään vastaan suunnattua uskontokritiikkiä.

Uusi testamentti sisältää samoja eväitä. Paavali kehottaa kristittyjä palvelemaan Jumalaa ”järjellisellä tavalla” ja ”harjoittamaan itseä oikeaan uskoon”. Toisaalta varoitetaan myös osallistumasta antiikin pakanallisiin rituaaleihin, joissa yhteys jumalalliseen todellisuuteen pyrittiin saavuttamaan esimerkiksi yhtymällä temppelissä olevaan prostituoituun.

Vaino uskonnon tai vakaumuksen johdosta on aina väärin, kohdistuipa se kristittyyn, islamilaiseen tai uskonnottomaan. Toisaalta meidän pitää sietää erilaisia vakaumuksia. En voi vaatia yhteiskuntaa, jossa minun ei tarvitse olla missään kosketuksissa uskontojen kanssa. Muussa tapauksessa pitää muuttaa korpeen tai Pohjois-Koreaan.

Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen taannoisen päätöksen mukaan ”moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus ovat demokraattisen yhteiskunnan tunnusmerkkejä”. Tähän asti kaikki hyvin.

Mutta miten tästä päädytään suosittelemaan, että ”kouluissa ei lainkaan järjestettäisi tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”?

Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei johda aitoon pluralismiin, vaan uskonnottomaan monokulttuuriin. Ajatus katsomusneutraalista koulusta on filosofisesti ongelmallinen. Jaakko Heinimäki on todennut (TS 24.3.), että katsomusneutraalissa koulussa ei voisi syödä yhteisiä ruokia ollenkaan, liittyyhän kasvis-, vegaani-, halal- ja luomu-ruokavalioihin erilaisia vakaumuksia.

Jokaisella on jokin vakaumus. Erilaiset katsomukset ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme, myös yhteistä elämäämme. Moniarvoisuus ja avarakatseisuus voivat toteutua vain siellä, missä erilaiset vakaumukset saavat näkyä ja missä ne pannaan vuoropuheluun.

Kevään keskustelussa oikeusoppineet ovat esittäneet varsin pitkälle meneviä tulkintoja siitä, mikä on uskonnonharjoittamista. Jos ratkaisuissa aletaan määritellä luvallisia virrensäkeistöjä, voi kysyä, onko juridiikasta siirrytty dogmatiikan puolelle.

Uskonnon ja kulttuurin välinen raja on liukuva. Pyrkimykset erottaa uskonnolliset ja ei-uskonnolliset vakaumukset ovat ideologisia. Moniarvoisessa yhteiskunnassa liian ahdas määritelmä johtaa absurditeetteihin.

Kristinuskon näkökulmasta ei ole niin, että ihminen harjoittaa ammattia päivällä, urheilua illalla, seksiä yöllä ja uskontoa sunnuntaina. Ihminen elää Jumalan kasvojen edessä joka hetki. Tunnen monia, jotka tahtovat kiittää elämän lahjasta, auttaa naapuria, suojella luontoa, harjoittaa tieteitä, tukea taiteita, hoitaa työnsä kunnollisesti, levätä pyhänä ja olla uskollinen puoliso, koska he kokevat nämä tehtävät Jumalan antamiksi. Heille koko elämä on uskonnon harjoittamista.

Toisaalta oikeuden käytössä tarvitaan hieman suppeampaa määritelmää. Silloinkin ehtoja on ainakin kolme.

Ensiksi teon täytyy olla johdettavissa jostakin pyhästä kirjoituksesta tai muusta vastaavasta uskonnollisesta auktoriteetista. Toiseksi sen täytyy olla vakiintunut jossakin uskonnollisessa yhteisössä. Isä meidän täyttää molemmat ehdot. Sen sijaan meditatiivinen pilkkiminen tai Eino Leinon tekstien resitoiminen eivät täytä, koska niitä ei voida pitää yhteisöllisesti vakiintuneina.

Kolmas ehto on tarkoitus eli intentio. Lausuessaan Isä meidän -rukousta ihmisellä täytyy olla rukoilemisen tarkoitus. Uskontoa ei voi harjoittaa vahingossa tai itseltä salassa. Vanhat pietistit sanovat, että täytyy olla ”sydän mukana”. Ilmaus on vanhahtava, mutta asiallisesti oikea.

Tämän intention näkökulma näyttää jääneen sivuun oikeusoppineiden lausunnoissa. Jos huomio kiinnitetään vain ulkoiseen toimintaan, silloin ajaudutaan maagiseen käsitykseen uskonnon harjoituksesta.

Tämän intentioehdon korostaminen voisi tuoda vapautta ja rentoutta keskusteluun. Voin vierailla moskeijassa ilman, että minusta tulee muslimi. Voin vierailla itkumuurilla kipa päässä ilman että minusta tulee juutalainen. Molempia olen kokeillut. Toimii.

Kirkkokuorossa voi laulaa Isä meidän osana Mozartin Requiemiä joko kauniin musiikin vuoksi tai myös uskonnon harjoittamisen tarkoituksessa. Yksi on jooga-tunnilla harjoittaakseen ruumistaan, toinen harjoittaakseen hindulaisuutta. Ateisti voi vapain mielin laulaa Suvivirren ja Kesäpäivä Kangasalla kesälauluna, toiselle ne voivat olla myös rukouksia.

Voisiko intention korostaminen tuoda avarakatseisuutta?

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.