Kuolemisen taito

Tulevana lauantaina katsotaan kuolemaan silmiin. Kynttilämeri valaisee taas hautausmaat, kun ihmiset muistavat kuolleita omaisiaan hautakynttilöin. Illan hämärtyessä kirkoissa vietetään pyhäinpäivän iltajumalanpalvelus, jossa luetaan vuoden sisällä kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja rukoillaan heidän puolestaan.

Vanhan viisauden mukaan ”kuolemisen taito on elämisen taitoa”. Mutta olemmeko torjuneet kuoleman ja juuri siksi joutuneet sen vallan puristukseen?

Professori emerita Päivikki Antola väitti tällä palstalla maanantaina, että länsimaisessa kulttuurissa pyritään voimallisesti kieltämään elämän rajallisuus. ”Kuolema on etäistetty laitoksiin, sairaaloihin, hoito- ja saattohoitokoteihin. Se on tungettu paikkaan, jossa se ei häiritse arkea.”

Omat havaintoni kulkevat samaan suuntaan. Maailmamme on mainoshymyjen ympäröimä. Kaupallinen kulttuuri suggeroi meille terveen maailman, johon ei tunnu sopivan kuolevan ihmisen tai surevien omaisten kasvot.

Kuolema on ankara asia eikä sitä voi kesyttää millään konsteilla. Erityisesti lopullisuus ja tuntemattomuus tekevät siitä vaikean. Se on yksisuuntainen katu, josta ei enää ole paluuta. Se on ovi, josta meidän on kuljettava täysin tuntemattomaan maailmaan.

Kuulostaa rehellisemmältä sanoa, että kuolema tuntuu katkeralta viholliselta, kuin väittää, että se on ihan kiva kaveri. Siksi en osaa moittia niitä, joille oman katoavaisuuden tai toisten surun kohtaaminen tuntuu vaikealta.

Mutta kuoleman käsittely kuuluu ihmisenä olemiseen. Siinä taidossa voi olla viisasta kuunnella myös menneiden sukupolvien opetuksia.

Ensimmäinen niistä kuuluu: käy tapaamassa sairaita ja kuolevia ystäviä, kun vielä voit. Meillä on syytä kiittää hyvistä sairaanhoitajista, mutta sairas jää yksin ja oma elämänkäsitys kapeutuu, jos delegoimme kuolevien kohtaamisen vain laitoksille ja ammattilaisille. Sovinto ja rauha on parempi tehdä silloin kun se vielä on mahdollista.

Toinen vanha viisaus voisi kuulua: suosi suuria hautajaisia ja osallistu rohkeasti hautajaisiin. Nykyisin hautajaisista on varsinkin kaupungeissa tullut perheen yksityinen juhla. ”Siunaus toimitettu hiljaisuudessa tai lähimpien läsnä ollessa”, seisoo yhä useammin kuolinilmoituksessa.

Ehkä tilojen ahtaus saa omaiset suosimaan pieniä hautajaisia. Voi myös olla, että pyrkimys hienotunteisuuteen estää muita osallistumasta juhlaan. Mutta äärimmäisen yksityisyyden kääntöpuoli on yksin jääminen.

Ennen vanhaan hautaan mentiin rytinällä. Paikalla oli usein koko suku ja puoli kylää. Hautajaiset koskettivat suurta joukkoa. Suru oli yhteinen, mutta niin oli lohdutuskin. Yhden ihmisen kuolemassa tuli konkreettiseksi se, mikä on kaikkein yhteisintä: jokainen meistä kuolee joskus.

Lähimpien omaisten menetystä on kunnioitettava. On tahditonta saapastella heidän suruunsa.

Toisaalta esimerkiksi siunauskappelissa toimitettava hautaan siunaaminen on lähtökohtaisesti julkinen tilaisuus. Se on sekä seurakunnan että perheen juhla. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus osallistua hautaan siunaamisen toimitukseen ja tuoda viimeinen tervehdys arkulle. Vain erityisissä poikkeustapauksissa tätä oikeutta voidaan rajoittaa.

Muistotilaisuus on jo toinen juttu. Yleiseen tapakulttuuriin kuuluu, että siihen osallistutaan kutsusta.

Kolmas vanha viisaus voisi kuulua: käy jättämässä viimeinen tervehdys avoimen arkun äärellä. Vainajan näkeminen ja koskettaminen kylmänä tekee kuolemasta konkreettisen. Tähän myös professori Antola viittasi kirjoituksessaan.

Ei vainajan katsominen mikään pakko ole. Mutta usein se auttaa suruprosessissa. Omat opettajavanhempani veivät meidät lapset säännönmukaisesti omaisten avoimen arkun äärelle. Olen ollut tästä kiitollinen ja rohkaissut myöhemmin pappina monia epäröiviä omaisia samaan. Moni on myöhemmin kertonut pitäneensä tuota hetkeä tärkeänä ja tarpeellisena.

Arkun kansi voidaan omaisten niin toivoessa pitää auki myös luterilaisessa hautaan siunaamisessa. Tätä tapaa noudatetaan ortodoksisessa perinteessä. Mutta se tunnetaan myös luterilaisessa historiassa, eikä sitä ole missään vaiheessa kielletty.

Arkku voi olla auki koko toimituksen ajan, jolloin pappi tekee hiekalla ristinmerkin vainajan rinnalle. Tai arkku voi olla auki vain alussa, jolloin omaiset käyvät esittämässä viimeisen tervehdyksen, minkä jälkeen kansi suljetaan varsinaisen hautaan siunaamisen toimituksen ajaksi.

Kun oma sisareni kuoli vaikeaan sairauteen, päädyimme lähinnä äidin aloitteesta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Vainajan näkemiseen oli perheessämme totuttu. Lisäksi tapa pitää arkku auki oli itä-suomalaisille sukulaisillemme ja ystävillemme tuttu muun muassa ortodoksihautajaisista.

Kun arkku oli kannettu alttarin eteen, avasimme kannen. Sitten jokainen sai itselle sopivalla tavalla käydä esittämässä viimeisen tervehdyksen. Yksi silitti vainajan hiuksia, toinen siunasi hänet ristinmerkillä, kolmas seisoi hiljaa. Samaan aikaan kuoro veisasi lohduttavia virsirunoja: ”Hän ei ole enää omiensa luona, hän on saanut levon rauhan valtakunnassa.” Kun kaikki halukkaat olivat käyneet tervehtimässä vainajaa, kansi suljettiin ja varsinainen hautaan siunaamisen toimitus aloitettiin alkuvirrellä.

Kuolemisen taito ei ole suoritus eikä esitys. Kyse on yhteisen haavoittuvuuden ja katoavaisuuden tunnustamisesta.

Uusi testamentti on melko pidättyväinen piirtämään karttaa tulevasta elämästä ja taivasten valtakunnasta. Kaksi väkevää kielikuvaa se kuitenkin antaa: Taivas on paikka, jossa Jumala pyyhkii kyyneleitä ja jossa vietetään juhla-ateriaa. Hyvää pyhäinpäivää!

Jari Jolkkonen