Kuolleet: Paavi Benedictus (Joseph Ratzinger)

Euroopan hullu vuosi 1968 käänsi tulevan paavin pään

Lauantaina 95-vuotiaana kuollut paavi Benedictus XVI, siviilinimeltään Joseph Alois Ratzinger, oli kiistelty hahmo. Siitä ei kuitenkaan ole erimielisyyttä, että hän oli toisen maailmansodan jälkeisen ajan vaikutusvaltaisin teologi. Lähes 50 vuoden toiminta Vatikaanin ydintehtävissä yhdistettynä akateemiseen oppineisuuteen ja saksalaiseen kurinalaisuuteen jättivät syvän jäljen katolisen kirkon lisäksi maailmaan. Hän julkaisi yli 40 kirjaa.

Tapasin Joseph Ratzingerin tammikuussa 2004 Vatikaanissa. Hän toimi tuolloin Paavillisen uskonopin neuvoston prefektinä eli johtavana kardinaalina. Hänellä oli tapana toimittaa viikkomessu aamuseitsemältä ”Animassa”, 1400-luvulta toimineessa Saksalaisen kollegiumin Pontificio Collegio Teutonico di S. Maria dell’ Anima kappelissa. Kun messun jälkeen esittäydyin hänelle englannin kielellä, ujonoloinen ja teräväkatseinen kardinaali heitti haasteen: ”Eivätkö nuoret suomalaiset teologit puhu enää saksaa?” Vastasin saksaksi, että Eure Eminenz, kyllä puhuvat, mutta englannilla pärjää nykymaailmassa paremmin.

Mielikuvien tasolla saatetaan kysyä, oliko Ratzinger liberaali (eli hyvä) vai konservatiivi (eli paha), ja ero näiden välillä tehdään usein suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Tällainen jaottelu ei tee oikeutta monimutkaiselle todellisuudelle, ei myöskään Ratzingerille.

Professoriksi ja kirkolliskokouksen neuvonantajaksi

Saksan jouduttua ahtaalle sodassa natsit määräsivät muiden teini-ikäisten tavoin Josephin panssarintorjuntatehtäviin. Sittemmin on spekuloitu hänen suhteestaan fasismiin. Ratzingerin perhe kuitenkin vastusti natseja katolisen uskon pohjalta, mistä lapset myös kärsivät koulussa. Nuori Joseph karkasi rintamalta ja antautui liittoutuneiden vangiksi. ”Vanhempieni uskosta löysin vahvistuksen sille, että katolinen usko on totuuden ja oikeudenmukaisuuden suojamuuri kansallissosialismin ja ateismin valheiden valtaa vastaan,” hän kirjoitti myöhemmin.

Vuonna 1951 papiksi vihitty Ratzinger suuntautui jo varhain akateemiselle uralle. Hänet nimitettiin professoriksi Bonnin yliopistoon 31-vuotiaana. Tutkimuksissaan hän keskittyi filosofiaan ja kristillistä opinmuodostusta tutkivaan dogmatiikkaan. Tämä tausta antoi hänelle aseita haastaa myöhemmin 1900-luvun suuret aatteet, kuten fasismin, marxilaisuuden, relativismin ja sekularismin. Niitä hän arvosteli filosofisin argumentein. Tilalle hän asetti perinteisen katolisen uskon, moraalikäsitykset ja liturgisen elämänmuodon sellaisena kuin hän oli oppinut tuntemaan sen lapsuuden Baijerissa ja akateemisissa oppikirjoissa.

Ratzinger vaikutus kirkon opetusviran kannanottoihin ulottuu 1960-luvulle, kun kardinaali Josef Frings kutsui nuoren professorin roomalais-katolilaista kirkkoa uudistaneen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962-1965) avustajakuntaan. Frings kuului valmistelukomissioon, joka sai kaikki tekstiluonnokset arvioitavaksi. Vielä 1960-luvulla Ratzinger kuului uudistusmielisiin konsiiliteologeihin.

Painopisteen muutos

Vuoden 1968 ”hullu vuosi” opiskelijamellakoineen käänsi hänen suhdettaan moderneihin aatevirtauksiin kriittisemmäksi – tosin vuoden 2016 muistelmissa hän kertoo tämä siirtymän alkaneen jo pari vuotta aiemmin. Painopiste siirtyi subjektista objektiin, kuten Saku Toiviaisen Ratzinger-väitöskirjassa asia ilmastaan. Yksilön kokemuksia on kuunneltava, mutta niiden varaan rakentaminen vie keskenään ristiriitaisiin uskontulkintoihin ja elämänmalleihin, Ratzinger tuntui ajattelevan. Dialogi vaihtui rajanvetoon. Poliittisesti levottomassa, aatteellisesti yhä sekavammassa ja vastakkaisia moraalikäsityksiä tarjoavassa maailmassa jonkun piti suorittaa Unterscheidung des Christliches, sen erottaminen, mikä on kristillistä ja mikä ei. Tästä tuli Ratzingerin erityinen motto ja missio.

Sille avautui huipputuoli, kun puolalainen Johannes Paavali II kutsui vuonna 1981 Ratzingerin Roomaan neuvonantajakseen ja Uskonopin kongeraation johtajaksi.

Uskonopin kongregaation johtajana

Ratzingerin kiinnostus suuntautui erityisesti totuuteen. Hänen mukaansa totuus löydetään, sitä ei luoda eikä keksitä. Hän arvosteli relativismia älyllisestä laiskuudesta, jolla on vahingollisia seurauksia. Maailman ilmiöitä selittää luonnontiede, mutta ihmiskäsitystä, moraalia, Jumalaa ja pelastusta koskevissa asioissa inhimillinen järki tarvitsee jumalallisen ilmoituksen apua. Tämä sai hänet taistelemaan sekularismin eri muotoja vastaan. Tavoittaakseen uskosta vieraantuneita länsimaiden katolilaisia hän perusti Vatikaaniin Uuden evankelioimisen neuvoston. Vierailin sen toimistossa syksyllä 2011.

Uskonopin neuvoston prefektinä Ratzingerin saavutuksiin kuuluu katolisen kirkon Katekismuksen valmistelu. Tässä 800-sivuisessa järkäleessä katolinen usko esitetään yksityiskohtaisesti ja normatiivisesti Raamattuun, kirkkoisien teksteihin ja kirkolliskokousten päätöksiin vedoten. Samalla otetaan kantaa – yleensä kriittisesti – lukuisiin nykyajan aatteisiin ja ilmiöihin kommunismista aborttiin ja feminismistä eutanasiaan.

Ratzinger salli katolisten teologien käydä akateemista keskustelua, mutta opetusviran eli paavin ja Vatikaanin arvovallan kyseenalaistaminen oli red line, jonka ylittäminen johti kurinpitoon. Esimerkiksi vanha professori-kollega Hans Küng joutui opetuskieltoon.

Ratzinger kyllä ymmärsi, että köyhyydestä ja oikeistodiktatuurien sorrosta kärsineissä Latinalaisen Amerikan katolisissa maissa kirkon piti puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Mutta yhdessä puolalaisen (ja kommunismin vainoista kärsineen) paavin kanssa he eivät voineet ymmärtää niitä katolisia vapautuksen teologeja, jotka ottivat marxilaisen filosofian auktoriteetikseen. Se, joka tekee Marxista itselleen teologian filosofin, Ratzinger kirjoittaa vuoden 2000 painoksen esipuheessaan Johdatus kristinuskoon, asettaa talouden ja politiikan etusijalle, tekee niistä pelastavia voimia ja väärinkäytettyinä tuhovoimia, ja lopulta jättää Jumalan sivuun ja kaventaa Jeesuksen pelkäksi vallankumoukselliseksi ihmiseksi.

Suhteessa luterilaisuuteen Ratzingerin perintö on ristiriitainen. Vuonna 1976 hän esitti ennakkoluulottomasti, että katolinen kirkko voisi tunnustaa Augsburgin tunnustuksen, luterilaisten päätunnustuskirjan vuodelta 1530 ”katolisen uskon ilmaukseksi.” Tämä toteutuikin vuonna 1980 ilmestyneessä luterilais-katolilaisessa asiakirjassa, tosin hieman vesittyneessä muodossa.

Kun katolilaiset ja luterilaiset olivat hyväksymässä ekumeenista asiakirjaa Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, Ratzinger jarrutti ja löysi perustavia eroja syntiopista. Asiasta selvittiin laatimalla liitteeksi terminologinen lisäselvitys. Julistus tuli lopulta molempien kirkkojen hyväksymäksi. Siitä tuli yksi aikamme merkittävimpiä ekumeenisia asiakirjoja.

Lutherin paradoksaalista teologiaa Ratzinger ei ymmärtänyt. Siinä hän jäi saksalaisen protestanttisen ja anti-ekumeenisen Luther-tulkinnan vangiksi. En ole ainoa suomalainen Luther-tutkija, joka arvosteli väitöskirjassaan hänen kapeita Luther-tulkintojaan. Ei pidä paikkaansa se Ratzingerin väite, että Lutherin käsitys kirkon virasta edustaisi pelkkää funktionaalista virkakäsitystä tai että reformaattori pelkistäisi ehtoollisen vain syntien antamisen ateriaksi.

Ekumeniaa ja uskontodialogia käsittelevän Dominus Iesus -asiakirjan mukaan Jeesuksen Kristuksen maailmanlaajuinen kirkko ”subsistoi” eli on olemuksellisesti läsnä vain roomalais-katolilaisessa kirkossa. Protestanttisissa kirkoissa on läsnä pyhyyden asteita, mutta pappeutta ja sakramentteja koskevien ”puutteiden” takia niitä kutsutaan kirkon sijasta ”kirkollisiksi yhteisöiksi”. Tämä herätti jonkin verran ärtymystä varsinkin Saksassa, eivätkä kaikki ortodoksitkaan ilahtuneet asiakirjan ilmauksista. Suomessa asia kuitattiin lähinnä asenteella, ettei asiakirjassa esitetty mitään uutta eikä oma identiteettimme Kristuksen kirkkona ole riippuvainen Rooman tunnustamisesta, vaikka sillä olisikin ekumeenista arvoa.

Kun länsimaissa alettiin luoda lainsäädäntöä samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistamiseksi, Ratzingerin johtama Uskonopin kongregaatio kehotti vuonna 2003 katolisia poliitikkoja vastustamaan lakihankkeita. Uskonnollisten auktoriteettien sijasta asiakirjassa puolustetaan miehen ja naisen välistä avioliittoa ja vastustetaan samaa sukupuolta olevien liittojen laillistamista vetoamalla ns. luonnollisen järkeen (right reason) sekä antropologisiin, biologisiin ja sosiologisiin argumentteihin.

Tuolta ajalta Ratzinger hankki arvostelijoiltaan lisänimet Jumalan rottweiler ja Panssarikardinaali. Toisaalta ymmärtäjät pitivät nimityksiä kohtuuttomina vetoamalla siihen, että Ratzingerin virkaan kuuluikin huolehtia oikean opin jatkuvuudesta. Verkossa toimii vieläkin Ratzinger-Fun-Club, josta voi tilata Smack down the heretics -paitoja.

Teologisen rationalismin korostuksista huolimatta Ratzinger sanoi itse pitävänsä liturgian teologiaa itselle ehkä läheisimpänä teologian ulottuvuutena. Mystiikka ja rationalismi eivät sulje toisiaan pois. Kristinuskon keskuksessa on pyhä ateria.

Paavina Benedictus pyrki esiintymään sovittelevammin – kohut varjostivat viranhoitoa

Tultuaan valituksi paavin virkaan 78-vuotiaana huhtikuussa 2005 Ratzinger näytti ymmärtävän, että uudessa tehtävässä kuului esiintyä sovittelevammin ja sielunhoidollisemmin. Kovapintaisen opinpuolustajan maineen karistaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Karismaattiseen Johannes Paavaliin, ensimmäiseen mediapaaviin, verrattuna hän oli ujo, introvertti älykkö, joka viihtyi paremmin kirjojensa ja kissansa parissa.

Ensimmäinen kiertokirje Deus caritas est (Jumala on rakkaus) käsitteli rakkautta. Kun Gustav Aulenin tutkimusten pohjalta monet protestantit ovat tottuneet ajattelemaan, että itsensä lahjoittava agape-rakkaus on kristillistä ja itselle haluava eros-rakkaus jotain outoa ja pahaa (Uusi testamentti ei käytä koko sanaa), Benedictus XIV argumentoi, että molemmat ovat osa Jumalan olemusta ja pohjimmiltaan hyvää. Asiaa ymmärtävät huomaavat, että Suomen luterilaisten piispojen vuonna 2008 julkaisemassa perhekirjassa Rakkauden lahja käytetään hyväksi suomalaisen Luther-tutkimuksen lisäksi myös Benedictuksen Deus caritas est- kiertokirjettä. Muut kiertokirjeet Spe salvi ja Caritas in veritate käsittelivät toivoa ja totuutta.

Paavikautta leimasivat useat kohut. Hän sai syliinsä katolisten pappien hyväksikäyttöskandaalin. Vaikka hän erotutti noin 400 pappia, hän yritti sekä kardinaalina että paavina liian kauan hoitaa ongelmaa pelkkänä kirkon sisäisenä kurinpitokysymyksenä. Benedictus XVI ei lopulta kyennyt ratkaisemaan skandaalia odotusten mukaisesti.

Juutalaisen maailmankongressin varajohtajan Maram Sternin mukaan Benedictuksen aikana katolisen kirkon ja juutalaisuuden suhde oli parempi kuin ”koskaan aiemmin historiassa.” Samaa voidaan tuskin sanoa suhteesta islamiin.

Regensburgin yliopistossa 2006 pitämässään luennossa Ratzinger puolusti uskon ja järjen yhteenkuuluvuutta ja torjui uskon levittämisen väkivallalla. Puheessa hän siteerasi Bysantin keisaria Manuel II Palaiologosta, jonka mukaan profeetta Muhammed toi maailmaan ainoastaan ”julmuutta ja epäinhimillisyyttä.” Puhe synnytti mielenosoituksia islamilaisissa maissa. Katolilaisia kuoli ja kirkkoja poltettiin. Paavi selitti myöhemmin, että ”kyseessä oli lainaus keskiaikaisesta tekstistä, joka ei millään tavoin kuvaa omia ajatuksiani.”

Paavi-kaudella hän julkaisi kolmiosaisen kirjasarjan Jeesuksesta. Hän selitti, että ne eivät ole hänen opetusvirkansa akteja, vaan ilmausta ”henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsinnästäni”. Sen johdosta ”kuka tahansa voi olla eri mieltä kanssani.” Jeesus-trilogia on löytänyt kansainvälisesti uusia lukijoita niistä protestanttisista piireistä, joissa paavia on totuttu pitämään pikemminkin Antikristuksena. Suomessa viidesläistä herätysliikkettä lähellä oleva Perussanoma kustansi kaksi osaa eksegeetti Jarmo Kiilusen ansiokkaina suomennoksina. Raamattuopiston entisen rehtorin Timo Junkkaalan mukaan näissä kirjoissa ”paavi peittoaa monen luterilaisen piispan”.

Historiallinen ero asettaa seuraajille uuden lähtökohdan

Benedictus teki historiaa ilmoittamalla jättävänsä tehtävänsä 28.2.2013 kello 20. Latinankielinen ilmoitus yllätti avustajatkin. Edellisen kerran paavi erosi vapaaehtoisesti 1200-luvulla. Syitä on spekuloitu. Itse hän perusteli sanomalla, että ”mielen ja ruumiin voimat eivät riitä”. Vaikka hänellä oli valtaa, hän ei näytä siihen mieltyneen. Täytettyään 70 vuotta hän pyysi siirtoa Vatikaanin kirjaston johtajaksi ja Johannes Paavali II:n kuoltua hän toivoi pääsevänsä eläkkeelle 78-vuotiaana.

Paavin ero vei katolisen kirkon outoon tilanteeseen, kun elossa oli kaksi paavia. He olivat myös erilaisia. Benedictus keskittyi totuuteen, Franciscus rakkauteen. Ulospäin paavit näyttävät kuitenkin selvinneen ilman yhteentörmäyksiä.

Joukkojen johtamisen sijasta Ratzinger oli vahvimmillaan kirjoissaan. Niitä ilmestyi yli 40. Niitä luetaan yli kirkkokuntien rajojen. Niiden välityksellä hänen vaikutuksensa tulee jatkumaan vuosikymmeniä.