Monikulttuurisuus keskellämme

Monikulttuurisuus keskellämme

Sri Lankasta kotoisin oleva Aruna Hartikainen järjestää Mikkelinpäivän aattona aasialaisen lounaan Kuopion seurakuntakeskuksessa. Tarjolla on eksoottisia makuelämyksiä Aasiasta. Iloinen puheensorina täyttää juhlasalin, kun parikymmentä vapaaehtoista tarjoilee suussa sulavia herkkuja tungoksen keskellä.

Lounaan yhteydessä Sri Lankan kummit keräävät avustuksen köyhän saaren naisille ja lapsille. Sunnuntaina näen saarnastuolissa, kun tummaihoinen Aruna hymyilee ystävällisesti kirkon penkissä miehensä Hannun vieressä.

Arunan lounas tuli mieleeni lukiessani kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivityksestä leimahtanutta väittelyä.

Arunan aasialainen lounas on paradigmaattinen malli siitä tavasta, jolla kirkossa pyritään elämään todeksi monikulttuurisuutta. Toivotetaan vieras tervetulleeksi. Tutustutaan toisen kieleen ja tapoihin. Ja kutsutaan hänet rakentamaan yhteisöä tuomalla omat lahjat yhteiseen pöytään.

Avoin, vieraanvarainen ja osallistava. Sellaista seurakuntaa pitää tavoitella kaikille, niin kantasuomalaisille kuin uussuomalaisillekin.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-Aho kirjoitti jo 2007, että taistelussa monikulturismia vastaan ”evankelis-luterilainen kirkko on menetetty”. Hän oli oikeassa – omista nationalismin ja ateismin lähtökohdistaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkaisi vuosi sitten oman tulevaisuusselontekonsa Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Otsikosta päätti kirkkohallitus. Sain toimia selonteon valmistelleen työryhmän puheenjohtajana. Haimme virikkeitä tieteellisestä tulevaisuudentutkimuksesta. Etsimme käytännön esimerkkejä Lontoon kirkoista. Kuuntelimme Raamatun kertomusten sanomaa ja kirkon lähetystyön ammattilaisten kokemuksia.

Selonteossa analysoimme, mitä monikulttuurisuus tarkoittaa, mikä sitä kiihdyttää maailmalla ja miten se vaikuttaa Suomessa. Analyysin tulos on selvä. Suomi on jo nyt monikulttuurinen. Ilmastonmuutoksen ja internetin kaltaiset globaalit voimat vain kiihdyttävät tahtia. Helposta emme puhu mitään.

Väitämme, että kirkolla on omista lähtökohdistaan käsin hyvät lähtökohdat vastata haasteeseen. Jumalasta johtuu, että seurakunta on tehtävä avoimeksi kaikille kansoille. Jumala on kaikkien ihmisten Isä. Lähimmäisenrakkaus ei valikoi ihon värin mukaan. Raamattu on täynnä kehotuksia osoittaa vieraanvaraisuutta muukalaisille. Kristinusko ei ole kansallinen projekti, vaan universaali vapautusliike. Vapaaksi tekevä ilosanoma Kristuksen armosta ja rakkaudesta kuuluu kaikille kansoille.

Tämä ei merkitse totuudesta tai lähetystehtävästä tinkimistä. Päinvastoin. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, ei yksi tie muiden joukossa, vaan universaali ja ainoalaatuinen. Hänen peilinsä paljastaa lankeemuksen haavoja kaikissa ihmisissä ja kulttuureissa. Pakon ja väkivallan hän voitti kieltäytymällä niiden käytöstä.

Kansanedustaja Immonen ilmoitti vastustajakseen ”monikulturismin”. Keskustelua olisi auttanut käsitteen tarkempi määrittely. Nyt tulkinnat hajoavat ja keskustelu jää iskulauseiden ja irtisanoutumisten tasolle.

”Monikulttuurisuus” (multicultural) tarkoittaa eri kulttuurien rinnakkaiseloa samassa yhteiskunnassa. Se on käytännön tosiasia. Jo kantasuomalaiset muodostavat monikulttuurisen joukon. ”Monikulturismilla” tarkoitetaan yleensä poliittista ohjelmaa, joka pyrkii lisäämään monikulttuurisuutta.

Kirkon selonteossa esitämme, että ”monikulttuurisuus” on väistyvä käsite. Sillä voidaan tarkoittaa kapeaa kupla-ajattelua: tyydytään pelkkään eri kulttuurien rinnakkaiseen läsnäoloon ilman elävää vuorovaikutusta niiden välillä. Kuvaavaa on, että näyttelijä Krista Kosonen tunnusti itsekriittisesti elävänsä helsinkiläisessä punavihreässä kulttuurikuplassa (HS. 21.4.).

Monikulttuurisuuden on yhä useammin korvannut puhe ”kulttuurienvälisyydestä” (intercultural). Siihen kuuluu pelkän etäisen haistelun sijaan myös mahdollisuus, että Aruna opettaa meille aasialaisia ruokia ja tapoja, ja me opetamme hänelle suomalaisia ruokia ja tapoja, minkä seurauksena opimme toisiltamme ja molempien ruoka ja tavat saattavat muuttua.

Joidenkin mielestä kulttuurienvälisyys on helppoa ja lääke kaikkiin vaivoihin. ”Monikulttuurisuus on rikkaus, ei mulla muuta”, twiittasi ministeri Alexander Stubb.

Näin helpolla me avoimen Suomen kannattajat emme pääse, ja sen tietää monikulttuurista six-pack-hallituskivirekeä vetänyt entinen pääministerikin. Erilaiset vakaumukset ja arvot voivat aidosti törmätä. Moniarvoisessa yhteiskunnassa tulee väistämättä kollisioita: minun oikeuteni törmäävät sinun oikeuteesi. Sellaisissa tilanteissa ”ei se ole keltään pois” -puhe paljastuu pinnalliseksi.

Monikulttuurisuutta puheissa kannattava voi tehdä itselleen käytännön testin. Hyväksynkö, että juutalaiset ympärileikkaavat poikansa verovaroillamme, musliminaiset kantavat huntujaan ylpeänä ja muslimivarusmiehille valmistetaan sianlihatonta ruokaa?

Kulttuurienvälisyyttä kannattava menee vielä pidemmälle. Hän hyväksyy, että eri kulttuureista tulevat eivät vain elä omissa kuplissaan, vaan heidät kutsutaan osallistumaan tasavertaisesti Suomen rakentamiseen. Siitä seuraa, että heillä on oikeus myös arvostella ja pyrkiä muuttamaan ongelmallisina pitämiään kulttuurimme piirteitä. Minusta tällainen haastetuksi tuleminen on aivan mahtavaa.

Kulttuurienvälisyys ei ehkä ole aina yksinkertaista, mutta sille ei ole vaihtoehtoa. Maailma pienenee. Erilaiset arvot ja aatteet siirtyvät verkossa salamannopeasti eivätkä pysähdy passintarkastukseen. Olemme vasta alussa kulttuurienvälisyyden tiellä. Mutta olen varma, että opimme sillä kasvamaan ja kulkemaan.

Pari viikkoa sitten tapasin Aruna ja Hannu Hartikaisen messun jälkeen. He kutsuivat taas aasialaiselle lounaalle. ”Tuo lapsetkin”, sanoivat.

Tulen mielelläni, ja koko perheellä. Saadaan masut täyteen ja opitaan kunnioittamaan toisia kulttuureja.