Oppikiistoja on joka lähtöön

Usein ajatellaan, että kysymys oikeasta ja väärästä opista koskettaa vain uskonnon maailmaa, ja sielläkin lähinnä vanhakantaisimpia jäykkäniskoja. Näin ei tietenkään ole. Harhaoppituomiot kuuluvat myös esimerkiksi politiikan ja tieteen maailmaan, somesta puhumattakaan.

Kristinuskossa opilla tarkoitetaan vakaumusta, jonka katsotaan perustuvan Jumalan ilmoitukseen ja joka on kirkon kollektiivisesti hyväksymä ja historiallisesti vakiintunut. Oppi ei liity sivupolkuihin, vaan ydinasioihin, esimerkiksi siihen, kuka Jeesus on ja miten ihminen voi pelastua. Joskus puhutaankin ”ilmoitustotuuksista”.

Harhaoppi eli heresia on sen vastakohta: se on yksilön omaan valintaan perustuva mielipide, joka poikkeaa kirkon yhteisestä uskosta. Kreikan ’hairesis’ tarkoittaa sanamukaisesti kapeuttavaa valintaa.

Martti Lutherin mielestä opin perimmäinen sisältö on ilosanoma Kristuksesta, siksi vain oikea oppi voi synnyttää aitoa iloa, rauhaa ja toivoa. Väärä oppi taas jättää epävarmuuteen ja vie epätoivoon. Siksi totuudella on väliä.

Papiksi vihkimisessä pappi lupaa sitoutua kirkon yhteiseen uskoon eli oppiin. Omat mieltymykset on pantava taka-alalle. Eikä tämä sitoutuminen rajoitu virka-aikaan: ”En julkisesti levitä enkä salaisesti suosi tai edistä kirkon tunnustusta vastaan sotivia oppeja,” pappi lupaa.

Kohtuutonta? Ei, vaan johdonmukaista, sillä kaikki kirkot edellyttävät työntekijöiltään sitoutumista yhteiseen uskoon. Kahlitsevaa? Ei tietenkään, sillä eihän sitoutuminen yhteiseen estä omaa ajattelua ja kriittistä keskustelu

Kysymys opista liittyy laajemmin totuuteen ja harhaan. Onko politiikan ja ideologioiden maailmassa oppikiistoja? Tietenkin. Niitä on kaikissa totuusyhteisöissä.

Esimerkiksi taistolaisten irtaantuminen Suomen Kommunistisesta Puolueesta oli tyypillinen oppiriita. Molemmat katsoivat edustavansa alkuperäistä marxilaisuutta ja pitivät vastustajiaan harhaoppisina, vaikka käsitettä ei käytettykään.

Joskus kuulee väitettävän, että ateismi on tie rauhaan, sillä kukaan ei ole tappanut ateismin nimissä ketään. Näkemys on helppo kumota viittaamalla vaikkapa kommunistimaiden julmaan valtioateismiin, jonka nimissä surmattiin sata miljoonaa ihmistä. Joku voi puolustautua: ”Mutta Neuvostoliitossa ei oltu ateisteja oikealla tavalla.”

Voihan sitä näin vastata, mutta silloin henkilö joutuu edellyttämään, että ateistitkin voidaan jakaa oikea- ja vääräoppisiin. On kuitenkin vaikea määritellä, minkä pyhän kaanonin perusteella tämä jako suoritetaan. Ja millä tuomiokapitulilla on toimivalta ratkaista, kuka on ateisti oikeaoppisesti ja kuka vääräoppisesti?

Myös tieteen maailmassa on vakiintuneiden näkemysten lisäksi myös ”harhaoppeja”. Jotkut esimerkiksi katsovat, että luonnon tai historian tieteellisessä selittämisessä olisi otettava huomioon myös yliluonnolliset tekijät. Tällainen supranaturalismi ei kuulu länsimaiseen tiedeyhteisöön. Vain sellaiset tutkimusmetodit hyväksytään, jotka rajoittuvat selittämään tutkittavaa ilmiötä havainnoilla tai muilla tämänpuoleisilla asioilla.

Evoluutioteoria on nyt selvästi paras tieteellinen selitys eliömaailman monimuotoisuudelle. Siksi se on vakiintunut täydellä syyllä myös koulujen biologian opetukseen. Niin pitää ollakin. Toisaalta jotkut ovat kehittäneet darwinismista uuden uskonnon, joka pyrkii kertomaan totuuden esimerkiksi oikeaa moraalia, kärsimyksen merkitystä ja elämän tarkoitusta koskeviin kysymyksiin. Johtaviin tieteen filosofeihin kuuluva Michael Ruse esittelee näitä näkemyksiä kirjassaan Darwinism as a Religion (2017). Evoluutioteoria on tiedettä parhaimmillaan, sen sijaan darwinismi-uskonto on tieteellistä harhaoppia. Tällaiset tiedeuskon muodot eivät ole tiedettä, vaan ideologiaa.

Jokainen meistä etsii totuutta. Kukaan ei halua olla väärässä. Siksi jokaisessa totuusyhteisössä käydään aina rajanvetoa totuuden ja harhaopin välillä. Minkä suojissa ihmiset voisivat väitellä turvallisesti ja pitää toisiaan harhaoppisina rakentavasti? Ensimmäiseksi ei tule mieleen Twitter.

Voisiko ajatella, että totuus ja rakkaus kuuluvat yhteen? Ilman rakkautta totuudellisuus on kovasydämisyyttä. Ilman totuudellisuutta rakkaus ajautuu itsepetokseen.