Hyvät diakonian tekijät ja tukijat,

On oikeastaan merkillistä, että suomen kieleen on vakiintunut ikivanha kreikan kielen sana ”diakonia”. Arvelen, että vierasperäisyydestään huolimatta sana tunnetaan yleisesti. Se tarkoittaa kristilliseen lähimmäisenrakkauteen perustuvaa palvelutyötä, ”laupeudentyötä”, kuten ennen sanottiin. Se kohdistuu kaikkiin apua tarvitseviin lähimmäisiin, erityisesti niihin, joita ei muilla tavoin auteta. Se ei siis ole eturyhmäetiikkaa, joka kohdistuisi vain omaan sisäryhmään. Määräävä tekijä ei ole ihmisen jäsenyys, ominaisuus tai uskon määrä, vaan se hätä, jota hän kokee. Diakonia on siis palvelevaa rakkautta, joka pyrkii auttamaan kaikkia tukea ja apua tarvitsevia.

Tänä syksynä juhlimme kirkkomme diakonian merkkivuotta sen johdosta, että 150 vuotta sitten toimitetiin kirkkomme ensimmäinen nykymuotoiseen diakonissan virkaan vihkiminen, kun Mathilda Hoffman vihittiin diakonissaksi Viipurin Pietari-Paavalin kirkossa 1872. Tuo vihkimys oli tärkeä merkkipaalu ja siksi meillä on syytä iloon ja juhlaan. Se ei kuitenkaan käynnistänyt kristillistä diakoniatyötä eikä edes diakonian virkaa.

Sekä diakonian tehtävä että sitä palveleva vihkimysvirka ovat vahvasti idullaan jo Uudessa testamentissa. Jeesus itse sanoo tulleensa, ei palveltavaksi, vaan palvelemaan (kreik. diakoneesai, Matt 20:28). Hän suhtautui myötätuntoisesti köyhiin ja paransi sairaita. Hän itse samaistui kaikkiin nälkäisiin, janoisiin, kodittomiin, sairaisiin ja vankeihin ja sanoi: näissä apua tarvitsevissa lähimmäisissä minä tulen teidän luoksenne. Heidän auttamistaan jo Uusi testamentti sanoo ”diakoniaksi” (Matt. 25:44)

Näiden köyhien ja eri tavoin kärsivien lähimmäisten auttamisen Kristus antoi koko kirkon ja kaikkien sen jäsenten tehtäväksi – siis koko kirkon ja kaikkien sen jäsenten tehtäväksi. Diakoninen palvelu, auttaminen, lähimmäisen rakkaus, karitatiivinen toiminta – mitä sanaa käytämmekään – kuuluu siis jokaisen kristityn kunniatehtäviin.

Koska tämä työ on paitsi yksilöiden myös yhteisön eli seurakunnan vastuulla, se oli tietenkin myös järjestettävä. Niinpä jo Uudessa testamentissa on idullaan myös tätä tehtävää palveleva ”diakonoksen” eli seurakuntapalvelijan virka, vaikka siellä ei nykyaikaisia tehtäväkuvauslomakkeita vielä tunnetakaan (1. Tim. 3:8).

Halki vuosisatojen diakonia ja sitä palveleva virka ovat kulkeneet yhtenä osana kristillistä uskoa ja seurakunnan elämää. Koska kysymys on Herramme antamasta tehtävästä, diakonia on välttämätön ja luovuttamaton osa kirkon ja kristittyjen elämää. Emme voi luopua siitä koskaan. Aina kirkko ei ole siinä onnistunut, aina diakonia ei ole saanut sille kuuluvaa arvostusta. Mutta itse tehtävä on pyhä ja siksi pysyy aina ja kaikkialla.

Mathilda Hoffmanin vihkiminen diakonissan virkaan 1872 asettuu siis pitkään jatkumoon. Se on tärkeä, muistamisen ja juhlimisen arvoinen merkkipaalu, koska se toi diakoniaan järjestämiseen ammattimaisuutta ja jatkuvuutta. Tuossa vaiheessa diakonia oli siihen keskittyneiden diakonissalaitosten vastuulla. Seuraava merkkipaalu olikin vuonna 1892, kun Kuopion hiippakunnalle laadittiin seurakuntadiakonian järjestämistä koskevat säännöt. Tämä johti vähitellen siihen, että vuonna 1944 kirkkolakiin otettiin säännös, jonka mukaan jokaisessa seurakunnassa on oltava diakonin tai diakonissan virka. Tämä periaate on yhä voimassa. Se kertoo diakonian ja sitä palvelevan viran korkeasta arvostuksesta.

Sisällissodassa ja toisen maailmansodan aikana diakonissat toimivat sairaanhoitotehtävissä rintamalla ja vankiloissa auttaen sodan molempia osapuolia. Tässäkin toteutui ikivanha periaate: ratkaisevaa on sinun hätäsi, ei se, mihin ryhmään kuulut. Diakonia on laupeudentyötä, joka suuntautuu kaikkiin apua tarvitseviin lähimmäisiin lähellä ja kaukana. Ja sodasta kärsivien perheiden ja orpolasten auttamiseksi käynnistettiin Kuopion hiippakunnassa vuonna 1950 Kirkon yhteisvastuukeräys, lähimmäisenrakkauden kansanliike, joka on yhä yksi valtakuntamme tunnetuimpia hyväntekeväisyyskeräyksiä.

Kuten tiedämme, rakkaus voi olla itselle haluavaa: tuo ihminen on niin hurmaava, että haluan liittyä häneen, saada hänet omakseni. Tästä intohimoisesta ja itselle haluavasta rakkaudesta kaikki romanttiset laulut kertovat. Mutta rakkaus voi olla myös toisia palvelevaa. Tästä on kyse diakoniassa. Palveleva rakkaus ei kysy, mitä hyvää minä saan, vaan mitä hyvää minä voin antaa ja lahjoittaa. Siksi ei ole väärin sanoa sitä uhrautuvaksi rakkaudeksi. Siksi voimme sanoa: se on rakkautta, jolla hyvä Jumala meitä rakastaa.

Lähimmäisenrakkaus ja siten myös diakonia on luovaa, ketterää ja kekseliästä. Sitä ei pidä rasittaa raskaalla byrokratialla tai monimutkaisilla sääntökokoelmilla. Tämän rakkauden luovuuden ja ketteryyden olen saanut havaita, kun sain seurata sitä tapaa, jolla monet seurakunnan diakoniaviran haltijat ponnistelivat korona-aikana auttaakseen niitä riskiryhmään kuuluuvia, jotka pandemian aikana eristettiin lähes vankilamaisiin oloihin. Sitä kekseliäisyyttä on tarvittu myös tilanteissa, joissa keskellemme on tullut pakolaisia, vuonna 2015 Lähi-Idästä ja nyt Ukrainasta. Kekseliäisyyttä tarvitaan, kun yritetään auttaa suomalaisen sosiaaliturvan monimutkaisessa viidakossa aivan tavallista suomalaista, työtöntä, yksinhuoltajaa, pieneläkeläistä, mielenterveyskuntoutujaa tai ketä tahansa apua tarvitsevaa. Vaikka en voi yksittäistä tapauksista kertoa, olen nähnyt riittävästi. Tiedän mistä puhun.

Jokainen aavistaa, että tällainen palvelutehtävä antaa, mutta myös vaatii paljon. Ei ole helppo olla jatkuvasti toisia varten. Ei ole helppo kantaa toisten kuormaa. Ja silti juuri palveleva rakkaus luo ympärillemme turvallista kulttuuria ja myötätuntoista yhteiskuntaa. Siksi diakonian virassa palvelevat diakonit ja diakonissa ansaitsevat meidän kiitollisuutemme, arvostuksemme, tukemme ja rakkautemme. Se rakkaus kuuluu myös kaikille vapaaehtoistyössä palveleville.

Lähimmäisenrakkaus on Jumalan lahjoista suurimpia. Kärsivän lähimmäisen auttaminen on palvelutehtävä, joka kuuluu meille kaikille. Toivon ja rukoilen, että voisimme siihen kannustaa toisiamme. Hyvää diakonian juhlavuotta!