Pyhät suojelevat elämää

Työnantajia edustavan EK:n johtaja Lasse Laatunen haastoi kirkon lamatalkoisiin tavalla, jota kirkko ei voi hyväksyä.

Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Lasse Laatunen haastoi kirkkoa ”lamatalkoisiin” esittämällä, että työn tuottavuutta lisättäisiin siirtämällä helatorstai ja loppiainen viikonloppuun. Taustalla oli työnmarkkinajärjestöjen työllisyys- ja kasvusopimuksessa mainittu tavoite selvittää kirkon edustajien kanssa, onko siirto mahdollista ja järkevää.

Toive osallistumisesta lamatalkoisiin on ymmärrettävä ja asiallinen. Ajatus seisoo myös Kuopion hiippakunnan neljäntenä painopisteenä: ”Osallistumme hyvän yhteiskunnan rakennustalkoisiin Itä-Suomessa yhdessä viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja muiden toimijoiden kanssa.”

Lehman Brothers -pankin konkurssista alkaneen kansainvälisen laman takia isänmaa on ahtaalla, ja siksi talkoisiin tarvitaan myös kirkkoa. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristillistä rakkautta harjoitetaan maailmaan osallistumalla, ei maailmasta vetäytymällä.

Toisaalta käsitys hyvästä yhteiskunnasta heijastelee arvojamme ja ihmiskäsitystämme. Siksi kirkkokin päättää itse ja omista lähtökohdistaan tavoista, joilla se osallistuu hyvän yhteiskunnan rakentamiseen.

Vaatimukset pyhäpäivien valjastamisesta tuottavuudelle ja työnteolle eivät ole uusia. Jo muinaisessa juutalaisessa kulttuurissa elinkeinoelämän edustajat ymmärsivät, että juhlapyhien valjastaminen tuotantoon toisi kilpailuedun.

Noin 2 700 vuotta sitten elänyt profeetta Aamos siteerasi aikansa liikemiehiä, jotka harmittelivat aikansa arkipyhiä: ”Milloin päättyy uudenkuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla” (Aam. 8:5).

Aamos puolusti lepopäivää ja pyhäpäiviä, koska hän puolusti köyhiä. Sapatti ja yhteiset juhlapäivät olivat suuria tasa-arvon päiviä. Silloin jokaisella johtajalla, työntekijällä ja jopa karjaeläimillä oli oikeus lepoon, virkistykseen ja hyödyttömään yhdessä oloon. Ihmisen arvo ei ole hänen markkina-arvonsa.

Keisari Diocletianus julkaisi 24.2.303 ediktin, jossa vaadittiin kristittyjä luovuttamaan viranomaisille pyhät kirjoitukset ja lopettamaan sunnuntain vietto messuineen. Nykyisen Tunisian alueella paikallinen piispa Fundanus antoi periksi painostukselle (sellaisiahan piispat usein ovat), mutta seurakunta jatkoi sunnuntain viettoa Saturnius-nimisen papin johdolla. Rangaistukseksi viranomaiset surmasivat 49 kristittyä, myös papin ja hänen neljä lastaan.

Useimmat kidutetut ilmoittivat syyksi: Sine dominico non possumus. ”Ilman sunnuntaita emme voi elää.”

Vaikka nyt ei kenenkään henkeä uhata, Abitinian marttyyrien vastauksessa on ajatonta viisautta. Ilman lepopäivää emme jaksa elää. Ilman pyhää kaikki muuttuu harmaaksi arjeksi. Ihminen tarvitsee lepoa ja virkistystä. Pyhän vietto on myös vakaumusasia. Se paljastaa, mikä on lopulta tärkeää.

Oikeudellisesti työnjako pyhä- ja lomapäivissä on selvä. Eduskunta päättää yleisistä vapaapäivistä työaikalaissa. Kirkollisista juhlapyhistä päätetään kirkkolaissa.

Uskonnonvapauden turvaamiseksi on säädetty, että kirkolliskokouksella on yksinoikeus tehdä aloitteita kirkkolain muuttamiseksi. Hyväksytyksi tuleminen vaatii kirkolliskokouksessa kolmen neljäsosan määräenemmistön. Loppiainen ja helatorstai ovat nyt historiallisesti ja kansainvälisesti oikeilla paikoillaan.

MTV:n tekemän kyselyn mukaan 70 prosenttia suomalaisista vastustaa arkipyhien siirtoa lauantaille. Palkansaajajärjestöille siirto merkitsisi vähennystä vuosiansioihin ja lisäystä työaikaan, ja kun ne korvataan, voi kysyä, olisiko siirto mielekäs edes taloudellisesti.

Nykyaikana on tärkeää kuulla myös muiden kirkkojen ja uskontokuntien toivomuksia. Ortodoksinen arkkipiispa Leo on jo tyrmännyt arkipyhien siirron. Muslimien johtava imaami Anas Hajjar toivoo, että islaminuskoiset työntekijät saisivat oikeuden viettää ramadanin päätösjuhlaa ja pyhiinvaellukseen liittyvää Eid al-Adha-juhlaa. Kansallisia vapaapäiviä he eivät vaadi, vaan asia koskisi ainoastaan islaminuskoisia.

Kirkko on jo joustanut juhlapyhissä. Kynttilänpäivä siirrettiin työviikolta ”väärälle” paikalle viikonloppuun 1774. Samoin tehtiin työmarkkinajärjestöjen toivomuksesta Marian ilmestyspäivälle, jota yleismaailmallisesti pitäisi viettää 25. maaliskuuta eli yhdeksän kuukautta ennen joulua.

Äsken kirkolliskokouksessa oli vireillä aloite toisen helluntaipäivän palauttamiseksi helluntain jälkeiselle maanantaille eli työviikolle, mutta tässäkin joustettiin eikä aloitetta haluttu viedä eteenpäin.

En siis pidä helatorstain ja loppiaisen siirtoa inhimillisesti järkevänä, taloudellisesti tarkoituksenmukaisena enkä poliittisesti realistisena.

Kirkko osallistuu yhteiskunnan rakennustalkoisiin panostamalla siihen, mitä varten se on ja minkä se parhaiten osaa: kasvatukseen, diakoniaan ja hengelliseen elämään.

Seurakunnat käyttävät diakoniatyöhön vuosittain 140 miljoonaa euroa. Sitä toteuttaa 1480 diakoniatyöntekijää ja 32 000 vapaaehtoistyöntekijää. He auttavat vuodessa noin 600 000 ihmistä, joiden ahdistukset koskevat toimeentuloa, sairautta, yksinäisyyttä, ihmissuhdeongelmia ja työttömyyttä.

Seurakuntien lapsilapsi- ja nuorisotyössä työskentelee 3 900 kasvatuksen ammattilaista. He tekevät parhaansa lasten kasvurauhan edistämiseksi ja perheiden tukemiseksi pitämällä kerhoja ja leirejä 3–18-vuotiaille. Nettokulut ovat noin 330 miljoonaa euroa.

Kirkosta eroamiset heikentävät myös näitä työaloja, koska kirkollisverosta lähes puolet käytetään juuri kasvatukseen ja diakoniaan. Olemme jäsentemme armoilla. Mutta kasvatuksesta ja diakoniasta emme luovu. Ilman niitä emme voi elää.