Piispa Jari Jolkkosen kolumni Savon Sanomissa 13.3.2014

Moni katumainoksia ja kirkkojen ilmoitustauluja tutkaillut on viime päivinä hieraissut silmiään. Yhteisvastuukeräyksen julisteet piirtävät silmien eteen kuvan miehestä sylissään kuollut puoliso tai äidistä, joka kannattelee kuolevaa lastaan. Asetelma muistuttaa Michelangelon vuonna 1499 tekemää herkkää Pieta-aiheista veistosta, jossa Neitsyt Maria pitää sylissään kuollutta Kristusta.

Julisteilla kerätään rahaa saattohoidon kehittämiseen. Se on yksi Kirkkopalvelut ry:n järjestämän Yhteisvastuukeräyksen tämän vuoden kohteista.

Kampanja on herättänyt joissakin seurakunnissa kritiikkiä. Joidenkin mielestä kuvat ovat taiteellisia eivätkä anna oikeaa kuvaa tosielämästä. Tästä olen samaa mieltä. Mutta en laske sitä kampanjan tai sen suunnittelijoiden vahingoksi. Ei ole väärin käyttää taidetta, kun halutaan herätellä ihmisiä tukemaan vaikeaa, vaiettua, mutta välttämätöntä asiaa. Pelkkiä kukkasia ja valkoisia lakanoita sisältävä symbolinen kuvamaailma olisi aivan liian pliisu.

Itselleni julisteet toivat mieleen kivuliaita muistoja omien läheisten kuolinvuoteilta. Mutta ei ”vika” ole julisteissa. Kuolema se on, joka sielua kirvelee. Todellisuus satuttaa, ei sen sanoittaminen tai kuvittaminen taiteen keinoin.

Kuolema kuuluu jokaisen osaan. Siinä ei ole kyse lääkäreiden tai lääketieteen epäonnistumisesta. Kuolema on harvinaisen tasa-arvoinen: tilastojen mukaan kuolinprosentti on 100.

Kuoleman keinotekoinen pitkittäminen ei ole perusteltua inhimillisesti eikä lääketieteellisesti. Rankkojen säde- tai solusalpaajahoitojen suorittaminen tilanteessa, jossa toivoa parantumisesta ei ole, voi pahimmillaan vain heikentää potilaan elämänlaatua.

Saattohoitoon siirrytään silloin, kun potilaalla on kuolemaan johtava sairaus ja jäljellä oleva elinaika arvioidaan lyhyeksi. Kyse ei ole hoitamatta jättämisestä, vaan siitä, että parantumiseen tähtäävistä (kuratiivisista) hoidoista siirrytään oireiden mukaiseen ja kipuja lievittävään (palliatiiviseen) hoitoon. Sen viimeistä vaihetta kutsutaan saattohoidoksi.

Jotkut ovat myös kyselleet, raivataanko kampanjalla tilaa eutanasialle. Kysymys voi herätä julisteiden otsikosta ”Lahjoita hyvä kuolema”. Keräyksen järjestäjillä ei ole tällaista tarkoitusta.

Eutanasialla tarkoitetaan potilaan kuoleman aiheuttamista, käytännössä lääkärin antamalla kuolettavalla ruiskeella. Se on kielletty valtaosassa maailmaa. Sallittua se on Hollannissa, Belgiassa ja Luxemburgissa. Australiassa eutanasian salliva laki oli voimassa 1996-1997, mutta se päätettiin kumota väärinkäytön riskien takia.

Eutanasiatoiveiden taustalla on usein pelko siitä, että joudun tilanteeseen, jossa fyysinen tai henkinen kipu käy sietämättömäksi. Siksi toiveita on helppo ymmärtää. Ehkä joskus taustalla on myös paradoksaalisesti tarve löytää nopea ja siisti ratkaisu oman kuolevaisuuden tuomaan ahdistukseen.

Selvä enemmistö kuolevista toivoo kuoleman jouduttamisen sijasta sitä, että minusta pidetään huolta kaikissa tilanteissa. Useimmat toivovat, että minuun ei satu. Kipujani, niin ruumiillisia kuin henkisiä, lievitetään nykyaikaisen lääketieteen parhaimmilla keinoilla. Saan asua kotona mahdollisimman kauan ja päättää itseäni koskevista asioista. Sekä hoitohenkilökunta että omaiseni pitävät minusta huolta. Voin luottaa, että omaiseni selviävät. Kuolemaani ei pitkitetä eikä jouduteta, vaan se tulee omalla ajallaan.

Hyvään saattohoitoon kuuluu kaiken tällaisen huolehtimista. ”Hoitotahto ja kuolevan ehdoilla toteutettu korkeatasoinen saattohoito ovat vastaus moniin niihin kysymyksiin, jotka ovat eutanasiatoiveiden takana”, arkkiatri Risto Pelkonen on todennut. Suomen, Euroopan ja Maailman lääkäriliitot suhtautuvat eutanasiaan torjuvasti.

Euroopan palliatiivisen hoidon yhdistyksen (EAPC) hoito-ohjelmaan eutanasia ei kuulu. Nykyaikaisen lääketieteen keinoin kipua pystytään lievittämään lähes kaikissa tapauksissa. Yleensä ongelmana ei ole keinojen, vaan koulutuksen ja saattohoitoyksiköiden puute. Korkeatasoista saattohoitoa ei ole kaikkien saatavilla.

Saattohoidon järjestämisessä on vielä paljon kehitettävää. ”Kun mitään ei ole tehtävissä, on vielä paljon tehtävissä,” kiteytti alan pioneereihin kuulunut Dame Saunders.

Ensiksi hoitotilanteita helpottaisi huomattavasti jo se, että mahdollisimman moni meistä tekisi hoitotestamentin. Se auttaa itseä, hoitohenkilökuntaa ja omaisia.

Toiseksi Suomeen tarvitaan saattohoitolaki, joka määrittelee hyvän saattohoidon kriteerit. Tällainen laki tukisi saattohoidon kehittämistä ja järjestämistä tasa-arvoisella tavalla.

Kolmanneksi tarvitaan saattohoidon koulutuksen kehittämistä. Juuri siihen Yhteisvastuukeräys tähtää.

Kuopiossa toimii saattohoidon tukiyksikkö Harjulan sairaassa. Hoitotiimi on erittäin sitoutunutta ja työn laatu korkealla. Saattohoidon järjestämisessä tilanne on sen myötä parantunut paljon. Silti kehitettävää riittää.

Iloitsen siitä, että Kuopion kaupungin johto ja luottamushenkilöt ovat osoittaneet kiinnostusta saattohoidon kehittämiseksi. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Pekka Kantanen on osallistunut aktiivisesti keskusteluun. Viime maanantaina kaupunginvaltuustolle jätettiin aloite saattohoidon tilan selvittämiseksi Kuopiossa.

Uskon, että saattohoidon kehittämiselle on kansalaisten laaja tuki myös Itä-Suomessa.  Saattohoito on arvokysymys. Suhtautuminen kuoleviin on yksi yhteiskunnan inhimillisyyden mittari. Ihmisarvo on jakamaton, eikä riipu ominaisuuksistamme tai hyödyllisyydestämme. Saattohoitoa kehittämällä vahvistetaan luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä. Saattohoidon kehittämisen aika on nyt. Juuri nyt.