Kotimaan kolumni 30.4.2015

Poliittiseen elämään sovellettuna halveksumis-suvaitsevaisuus voi saada alistamisen, ulossulkemisen ja hienostuneen väkivallan muotoja. Silloin se kääntyy helposti vastakohdakseen.

Kulttuuriväen päivittely vaalituloksesta Helsingin Sanomissa (21.4.2015) nosti pintaan Suomen kahtiajaon lisäksi myös kysymyksen suvaitsevaisuudesta. Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Poliittisesti toleranssi on tärkeä arvo. Mitä enemmän Suomi moniarvoistuu, sitä ajankohtaisemmaksi nousee kysymys suvaitsevaisuudesta. Toisaalta käsitettä käytetään monilla eri tavoilla, ja osa niistä näyttää olevan toisilleen vastakkaisia. Käsitteeseen ladataan usein myös moraalista ja ideologista paatosta.

Dosentti Olli-Pekka Vaino esittelee julkiseen suvaitsevaisuus-puheeseen liitettyjä merkityksiä (STKSJ 276). Hänen mukaansa suvaitsevaisuutta näkee käytettävän ensinnäkin itsekehun muotona: ”Minä olen suvaitsevainen”, siis hyveellinen ihminen. Joskus tähän puheeseen liittyy myös toisten halveksunta: ”Meidän yhteisömme on älykäs ja suvaitsevainen, kun taas nuo toiset ovat tyhmiä ja ahdasmielisiä.”

Halveksumis-suvaitsevaisuudessa oma aate ja arvot asetetaan toisten yläpuolelle. Professori Timo Airaksinen kannattaa monikulttuurisuutta, kunhan siihen ei kuulu katolilaisuutta tai lestadiolaisuutta: ”Meillä on monikulttuurinen yhteiskunta, mutta kuitenkin meidän tuleva valtionvarainministerimme on harras katolinen ja pääministeri on lestadiolainen. Tällaista vanhaa ateistia se kyllä hirvittää.” Kirjailija Pirkko Saisio tietää, miten älykkäät äänestävät: ”Vihreät ja vasemmisto jakavat keskenään älymystön, kulttuuriväen ja yliopistoväen” (HS 21.4.).

Poliittiseen elämään sovellettuna halveksumis-suvaitsevaisuus voi saada alistamisen, ulossulkemisen ja hienostuneen väkivallan muotoja. Silloin se kääntyy helposti vastakohdakseen.

Välinpitämättömyys-suvaitsevaisuudesta on kysymys, kun joku ilmoittaa suvaitsevansa mitä tahansa, varsinkin sellaista, mikä ei kosketa itseä ja pysyy riittävän välimatkan päässä. Joensuulainen liikemies totesi taannoin haastattelussa, että ”kyllä mie homojakin suvaitsen, ihan sama, kunhan eivät miun selkään hypi.” Tällainen asenne ei vaikuta hyveelliseltä, sillä kunnioituksen, kohtaamisen ja keskustelun sijasta se perustuu eristäytymiselle. Pysytään omissa kuplissamme -ajattelu ei ratkaise mitään.

Pahe-suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuutta pidetään ongelmana, paheena, jonkinlaisena selkärangattomuuden merkkinä. ”Tällaiselle suvaitsevaisuudelle pitää tulla nyt loppu.” Jotkut perussuomalaiset puhuvat maahanmuuttokeskustelun yhteydessä suvaitsevaisuudesta paheena.

Aito suvaitsevaisuus on siis vaikeaa. Kaikista käsitteen ongelmallisista käyttötavoista huolimatta pidän sitä mahdollisena ja välttämättömänä. Välttääkseni liikaa ylevyyttä olen tosin alkanut puhua vain ”erilaisuuden sietämisestä”. Parhaimmillaan se on tila, jossa tunnistamme vastakkaiset näkemykset, haastamme omat ennakkoluulomme ja sitoudumme pitkäkestoiseen ja vilpittömään keskusteluun totuudesta. Onko sille vaihtoehtoa?