Miten seurakuntien tulisi hoitaa ja hyödyntää metsiä, jotta se olisi kestävää niin seurakuntatalouden kuin ympäristön näkökulmasta?

Tämä on suuri ja meitä yhdistävä kysymys tänään. Me piispat emme osaa vastata siihen yksin. Tarvitsemme yhteistä keskustelua ja asiantuntijoiden apua. Sen tähden olen kiitollinen siitä, että olemme saaneet tähän keskusteluun valtakunnan parasta asiantuntemusta erityisesti metsäbiotalouden ja ilmastotieteen aloilta. Monet teistä ovat alansa huippua koko maailmassa. Paikalle on kutsuttu myös kirkkoherroja, talouspäälliköitä ja seurakunnan luottamushenkilöitä, jotka päättävät seurakuntien metsänhoidosta. Vaikka he eivät käytä moottorisahaa, he päättävät metsänhoidon periaatteista ja antavat sen kautta omistajanohjausta Metsänhoitoyhdistyksille tai muille alan ammattilaisille, joille seurakunnat ovat metsiensä hoidon usein ulkoistaneet.

Paikaksi valikoitui itsestään selvästi Koli, ei vain siksi, että se on ”the” suomalainen kansallismaisema, vaan myös siksi, että Lieksan seurakunnalla on Suomen ainoa palkattu metsäasiantuntija, Itä-Suomen yliopistosta valmistunut metsänhoitaja Henri Maijala. Hän vastaa seurakunnan yli 5000 metsähehtaarin hoidosta, ja sen päälle vielä tuhannesta Nurmeksen seurakunnasta metsähehtaarista. Häntä kuulemme tänään.

Minun ei tarvitse kertoa teille, kuinka ajankohtaisen aiheen äärellä olemme. Vuosi sitten julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneelin raportti. Sen huolestuttava sisältö on pysynyt otsikoissa koko vuoden, ja siitä on tullut luultavasti julkisen keskustelun ykkösaihe koko läntisellä pallonpuoliskolla. Viimeisen viikon aikana koko maailmassa on kohdistu kosmisen luokan metsäpaloista maailman keuhkoina toimivan Amazonin sademetsissä.

Helmikuussa 2019 Kirkkohallitus hyväksyi kirkon energia- ja ilmasto-strategian Hiilineutraali kirkko, jota on täällä esittelemässä ilmastontutkija Laura Riuttanen. Se ei ole ensimmäinen kirkon ympäristöstrategia. Kesäkuussa 2008 hyväksyttiin kirkon ympäristöstrategia Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Itse asiassa jo vuonna 1991 Kirkkohallituksen silloinen Kirkon yhteiskunnallisen työn keskus julkaisi teoksen Ekologinen elämäntapa – Kristillisen uskon haaste ympäristövastuuseen. Se on aivan ensimmäisiä ekologisen elämäntavan oppaita Suomessa. Kirkkohallituksen myöntämillä ympäristödiplomeilla on jo vuosia pyritty kannustamaan seurakuntia kehittämään toimintaansa kohti ekologisesti kestäviä käytäntöjä.

Miksi ympäristövastuu on kirkolle itsestään selvä? Siksi, että siitä puhutaan jo Raamatun ensilehdellä. Maailma ei ole sattuman tulos, vaan se on hyvän Jumalan luoma. Jumala on antanut ihmiselle tehtävän ”viljellä ja varjella” luomakuntaa (Gen. 2:15). Raamattu ei siis pidä ihmistä luomakunnan herrana tai kruununa – tällaisia ilmauksia se ei tunne. Ihminen nähdään palvelijana ja taloudenhoitajana, joka tehtävä on lempeän puutarhanhoitajan tavoin pitää huolta puutarhasta, joka on Jumalan luoma ja omistama. Ihmiselle annetaan yhtäältä oikeus ”viljellä”, siis viljellä peltoa, tieteitä ja taiteita ja siten käyttää hyväkseen luomakunnan lahjoja. Toisaalta hänellä on velvollisuus ”varjella” sitä ja huolehtia luomakunnan hyvinvoinnista ja elämän jatkuvuudesta.

On harmillista, että eräät amerikkalaiset kristilliset liikkeet tarkastelevat ympäristökriisiä Raamatun lopusta käsin jonkinlaisena lopunajan tapahtumien merkkinä. Tällöin käy helposti niin, että väistetään vastuuta, alistutaan kosmiseen kohtaloon ja siirrytään katsomoon seuraamaan, kuinka maailman elämä tuhoutuu. Teologisesti ja eettisesti oikeampi tapa on katsoa asiaa Raamatun alusta käsin: Jumalan koko ihmiskunnalle antama tehtävä on elää Jumalan kasvojen edessä viljellen ja varjellen, kaataen ja kasvattaen, hoitaen ja hyödyntäen.

Ympäristövastuun lisäksi asialla on kuitenkin myös oikeudenmukaisuuteen liittyvä näkökulma. Seurakuntia tulee hoitaa sekä ekologisesti että ekonomisesti, siis kestävällä tavalla sekä ympäristön että seurakuntatalouden näkökulmasta.

Kirkkomme seurakunnilla on metsäomaisuutta noin 167 000 hehtaaria. Sen arvo kirkon taseessa on noin 290 miljoonaa euroa. Seurakuntien yhteenlasketut metsätalouden tuotot olivat 22,4 miljoonaa euroa vuonna 2017. Se keskimäärin 1,8 % kaikista seurakunnan tuloista, täällä Lieksassa osuus on 15 %. Ei ole vastuullista taloudenhoitamista, jos seurakunnat jättävät metsät hoitamatta ja niistä saatavat tuotot hyödyntämättä.

Miksi seurakunnilla on metsää, miksi ne tarvitsevat niistä tuloja? Metsäomaisuus ei ole itsetarkoitus. Niistä saatavat tulot toimivat puskurirahastona, joilla seurakunnat voivat pitää huolta kirkoista, kirkkoherranvirastoista ja hautausmaista, ja tehdä tarvittavia korjauksia ja investointeja. Metsäomaisuudella on melko pieni merkitys Etelä-Suomen suurille seurakuntayhtymille, mutta huomattava, usein aivan ratkaiseva merkitys erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen pieneneville seurakunnille, jotka joutuvat jatkuvasti kamppailemaan talouden kanssa. Väki vähenee ja tulot kutistuvat. Toisaalta seurakunta tarvitsee kipeästi tuloja, jotta se voisi huolehtia kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuisista kirkoista. Se on erittäin kallista varsinkin pieneneville seurakunnille. Esimerkiksi Heinävedellä on upealla paikalla maailman suurimpiin kuuluva puukirkko, joka rakennettiin, kun seurakuntalaisia oli 15 000. Nyt mahtava kirkko on pidettävä yllä vain 2700 jäsenen jäsenmaksutuotolla ja sen lisäksi varoja pitäisi riittää työntekijöiden palkkaan ja toimintaan. Vastaavasti Lieksassa asui 1970-luvun alussa 27 000 ihmistä ja elinvoimaisiin kyliin rakennettiin omia kirkkoja. Nyt seurakuntalaisia on hieman yli 10 000 ja heidän jäsenmaksutuotoillaan pitäisi pitää yllä viisi kirkkoa.

Seurakunnat käyttävät metsätuottoja myös hengelliseen perustyöhön. Niillä palkataan lapsityöntekijä, jonka vetämä kerho voi olla pienellä kylällä ainoa harrastusmahdollisuus. Niillä palkataan nuorisotyöntekijä, joka tukee nuorten kasvua kohti ehjää aikuisuutta. Niillä palkataan diakoniatyöntekijä, joka käy katsomassa yksinäisessä mökissä sinnittelevää vanhusta. Oikeudenmukaisuus vaatii meitä näkemään myös tämän puolen: jos metsätulot vähenevät, ne heikentävät seurakunnan mahdollisuuksia palvella lapsia, nuoria, vanhuksia ja kärsiviä. Tuntuu kohtuuttomalta, jos köyhät seurakunnat ja niiden haavoittuvimmat jäsenet pannaan maksamaan ilmastonmuutoksesta.

Siksi toivon, että tänään voisimme puhua ”yhteensovittamisesta”, että voisimme etsiä keinoja sovittaa yhteen ympäristövastuuta ja lähimmäisenrakkautta, molemmat Jumalan meille antamia tehtäviä. Kirkkona emme voi hoitaa metsiä vain mielikuvien, mutu-tuntumien tai fiilisten pohjalta, ei myöskään moraaliposeerauksen näkökulmasta: ”katsokaa, kuinka edistyksellisiä ja yleviä me olemme”. Parasta on tukeutua tieteelliseen tutkimukseen ja kysyä alan parhaimmilta asiantuntijoilta, miten hoitaa metsiä eko-oikeudenmukaisesti.

Tämä seminaari sai alkunsa helmikuussa Nurmeksen Bomballa pidetyssä Itä-Suomen yliopiston johdon strategiaseminaarissa. Söimme metsäbiotalouden professorin Jyrki Kankaan kanssa päätöslounaalla karjalanpaistia, ja tenttasin häntä, miksi tutkijat näyttävät olevan jossakin määrin erimielisiä siitä, kuinka metsää tulee hoitaa eko-oikeudenmukaisesti. En pidä ihmeellisenä sitä, että tutkijoiden välillä on koulukuntaeroja – akateeminen väittely on aina kuulunut tieteelliseen työskentelyyn. Seurakuntien omistajanohjauksen kannalta se kuitenkin tekee päätöksenteosta hankalaa: olemme sumussa ja nyt pitäisi löytää suunta, mihin kuljetaan. Jyrki Kangas sai minut ymmärtämään, että metsänhoidon ja ilmastonsuojelun asiassa ne liittyvät osittain siihen, tarkastellaanko asiaa lyhyellä vai pitkällä aikavälillä.

Tärkeää on myös muistaa asioiden mittasuhteet. Ilmastontutkija Petteri Taalas onkin puhunut usein ”skaalauksesta”, jonka tarkoituksena on auttaa erottamaan olennaiset asiat epäolennaisista ja mitättömät yksityiskohdat megatrendeistä.

Joku voi kysyä, onko nyt kirkon tarkoituksena asettaa eri tieteelliset koulukunnat nyrkkeilykehään, katsoa kuka jää ottelun jälkeen pystyyn ja asettua opportunistisesti voittajan puolelle. Kyllä, miksei, jos asiat voidaan näin ratkaista. Arvelen kuitenkin, että asiat ovat monimutkaisempia. Siksi ei ole tarkoituksena järjestää metsäasiantuntijoiden Idols-kisaa tai ilmastotutkijoiden gladiaattoritaistelua. Toivomme keskustelijoilta apua teologisesti, eettisesti, taloudellisesti ja käytännöllisesti tärkeään kysymykseen: Miten seurakuntien tulisi hoitaa ja hyödyntää metsiä, jotta se olisi kestävää niin seurakuntatalouden kuin ympäristön näkökulmasta?

Tervetuloa!