Armon ja sovituksen Jumala

”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen. (Ps. 122: 1)”. Nämä ikivanhan pyhiinvaelluspsalmin iloiset sanat tulivat mieleeni, rakkaat Joroisten seurakuntalaiset ja muutkin seurakuntalaiset, kun sain kutsun Joroisten kirkon 220-vuotisjuhlaan.

Kun katsomme tarkemmin niitä psalmirukouksia, joita muinaiset juutalaiset lukivat ja lauloivat vaeltaessaan jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppeliin, yksi usein toistuva sana on juuri ilo. Esimerkiksi psalmissa 43: ”Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi Jumala, minun iloni.”

Toinen tyypillinen sana näissä psalmeissa on kaipaus. Esimerkiksi psalmissa 84 pyhiinvaeltaja huokailee: ”Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille.”

Ilo ja kaipaus! Luulen, että juuri ilo ja kaipaus ovat olleet niitä voimia, jotka ovat saaneet Joroisissa asuvat ihmiset, miehet ja naiset, rakentamaan tämän kauniin kirkon. Ilo ja kaipaus ovat saaneet Joroisissa asuvat vaeltamaan tämän kirkon alttarin ääreen jo yli kahden vuosisadan ajan. Iloa on ilmaistu monista Jumalan hyvistä lahjoista: kodista, isänmaasta, perheestä, ravinnosta, kulttuurista, ystävistä ja ihmisten keskinäisestä yhteydestä täällä Joroisissa tai ylipäänsä elämän lahjasta.

Ilon ohella tänne on vaellettu myös monenlaisen kaipauksen ajamana ja liikuttamana. Kaipuu päästä kosketuksiin elämän perimmäisen todellisuuden kanssa, kaipuu löytää lohdutusta suruun, helpotusta ahdistukseen, tarkoitusta tyhjältä tuntuvaan elämään. Kaipaa saada turvaa pelkoihin ja rohkaisua sairauksien keskelle. Kaipuu löytää suunta elämälle silloin, kun elämäni suunta on kadoksissa.

Tänne on ajanut myös kaipuu päästää sovintoon, sovintoon pyhän Jumalan kanssa ja sovintoon lähimmäisen kanssa ja sovintoon oman mielen kanssa. Kaipuu saada helpotusta syyllisyyden taakkaan silloin, kun olen rikkonut Jumalaa vastaan tai pahoittanut lähimmäiseni mielen. Kaipuu päästä irti elämää myrkyttävästä katkeruudesta silloin, kun minua on loukattu tai kohdeltu kaltoin.

Joroisten kirkko oikea paikka etsiä Jumalan kasvoja ja nimenomaan armoa ja anteeksiantoa, sovintoa ja uuden aloittamisen mahdollisuutta. Armo ja anteeksianto ovat päivän Raamatun tekstien ytimessä. Vanhan testamentin kertomuksessa Joosef heltyy veljilleen, jotka kateudesta möivät hänet Egyptiin orjaksi. Epistola kehottaa meitä antamaan anteeksi vetoamalla Jumalan omaan olemukseen ja toimintaan: ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden” (Ef. 5:32).

Sama viesti – olkaa toisillenne armollisia, koska Jumala on anteeksiantava – on myös päivän evankeliumin vertauksessa kuninkaasta ja armottomasta palvelijasta. Jeesus kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme, koska Jumala on valmis antamaan anteeksi. Mutta vertaus sisältää myös varoituksen: jos sinä olet armoton toisille, kuinka voit odottaa, että Jumala olisi sinulle armollinen. Vertauksen palvelija saa kuninkaalta anteeksi velan, joka vastaa 500 miljoonaa denaaria. Yksi denaari vastasi työmiehen päivän palkkaa, joten palvelijan henkilökohtaista velkaa voisi verrata Kreikan tukipakettiin. Palvelija ei kuitenkaan ole itse valmis antamaan anteeksi 100 denaarin eli murto-osan velkaa ja joutuu vankeuteen. Vertaukseen kätkeytyy viesti: toisille armoton ja omiin oikeuksiinsa takertuva voi menettää Jumalan armon.

Parhaimmillaan armo on vapauttava voima. Mutta anteeksianto on emotionaalisesti vaikeampi ja oikeudellisesti monimutkaisempi asia, kuin usein tulemme ajatelleeksi.

Otetaan kaukainen esimerkki. Kerrotaan, että etelä-afrikkalainen arkkipiispa Desmond Tutu vieraili Jerusalemissa juutalaisvainosta kertovassa Jad Vashem -museossa. Sekä israelilaisten isäntien että itse museon sanoma oli: me emme unohda. Me emme saa unohtaa kansallissosialistien hirmutekoja emmekä omien uhriemme kärsimyksiä. Tutustuttuaan museoon itsekin rotusorrosta kärsineen Desmond Tutun kerrotaan kysyneen: Tämä kaikki on vaikuttavaa, mutta missä on anteeksianto ja siihen liittyvä unohtaminen? Kerrotaan, että kysymys jollakin tavalla loukkasi israelilaisia isäntiä.

En pysty tarkastamaan tapahtuman yksityiskohtia, mutta joka tapauksessa kertomus kuvaa osuvasti, kuinka vaikeaa anteeksiantaminen on sekä tunteiden että oikeuden näkökulmasta. Toinen viestittää: vääryydet on sovitettava ja muistettava, jotta ne eivät toistuisi. Toinen taas tuntuu sanovan: vääryydet on unohdettava, jotta vapautuisimme katkeruudesta ja pääsisimme elämässämme eteenpäin. Molempiin kätkeytyy oma viisautensa, toisaalta ne tuntuvat olevan jotenkin ristiriidassa.

Ehkä jotakin samaa on myös ihmisten välillä täällä koto-Suomessa. Meille on usein vaikeaa nöyrtyä, tehdä aloite sovinnon teossa ja pyytää anteeksi. Mutta joskus myös anteeksiantaminen tuntuu erityisen vaikealta, jopa kohtuuttomalta. Silloin kun on kyse vakavemmista rikoksista tai oikeuden loukkauksista, sovinnon syntymiseksi tarvitaan usein sovitusta, kompensaatiota. On maksettava vahingonkorvausta, joko vapaaehtoisesti tai viranomaisten määräyksestä.

Jumala siis tahtoo, että me elämme sovinnossa hänen kanssaan ja lähimmäistemme kanssa. Hän tahtoo, että olemme valmiita antamaan anteeksi. Toisaalta anteeksipyytäminen ja -saaminen ovat vaikeita asioita. Mitä evankeliumi voisi tarkoittaa tänään ja täällä? Rohkenen ajatella, ainakin kolmea asiaa.

1. Jos olet riidellyt, muista, että silloinkin, kun sinä tunnet olevasi oikeassa, riidassa on kaksi osapuolta ja subjektia. Sovinto voi usein syntyä vasta, kun molemmat osapuolet ovat valmiita kävelemään toisiaan vastaan, etsimään sopua ja tarvittaessa pyytämään anteeksi. Siksi Jumalan nimessä ja hänen hyvyyteensä vedoten pyydän, ole sinä aloitteen tekijä, ole sinä se, joka ottaa ensimmäisen askeleen kohti toista osapuolta ja yhteistä sovintoa.
2. Jos olet rikkonut toista vastaan sanoin tai teoin, ja tunnet syyllisyyttä, älä pelkää, sillä terve syyllisyys on kypsän ihmisen merkki. Paljon enemmän huolissaan sinun pitäisi olla itsestäsi, jos onnistut kävelemään toisten ihmisten yli tuntematta mitään omantunnon vaivaa. Älä kuvittele, että se, miten kohtelet toisia, Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä, olisi yhdentekevä asia Jumalalle. Päivän evankeliumi muistuttaa, että Jumala tahtoo antaa anteeksi, mutta hän myös edellyttää, että me pyydämme anteeksi häneltä ja pyrimme sovintoon lähimmäistemme kanssa.
3. Jos taas sinä olet uhri ja joutunut kaltoin kohdelluksi, sinulla on lupa kokea itsesi loukatuksi. Jos koulutoveri tönii, puoliso pettää, työtoveri kiusaa tai esimies nöyryyttää, silloin on ymmärrettävää, että loukattu osapuoli tuntee katkeruutta ja jopa vihaa. Silloin on usein kohtuutonta lähteä ensimmäisenä vaatimaan itseltä tai toiselta anteeksiantoa. Ensin on kohdattava tapahtunut, puhuttava siitä suoraan, kuunneltava loukattua osapuolta, tarvittaessa hyvitettävä vääryys, ja jos on kyse rikoksesta, myös sovitettava rikos lain edessä. Anteeksianto on usein emotionaalisesti, siis tunteiden tasolla, mahdollista vasta pitkän prosessin loppupäässä, kun tunteet ovat tasaantuneet ja asiaa on pystytty käsittelemään riittävän kauan, avoimesti ja rehellisesti.

Mutta on myös hyvä muistaa, että pitäytyminen katkeruuteen voi myrkyttää oman elämän. Jos loukkattuna tahdon jo lähtökohtaisesti kieltäytyä etsimästä sovintoa, on vaara, että valitsen katkeruuteen vievän tien, joka on myös itselle raskas ja vahingollinen. Siksi jo omankin jaksamisen ja hyvinvoinnin takia on tärkeää, että silloinkin, kun meitä on loukattu oikeudettomasti, pyrkisimme etsimään sovintoa, jos ei nyt samana päivän, niin edes saman kuukauden tai kalenterivuoden kuluessa. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kamppailleet oikeutetun katkeruuden kanssa yli 20 vuotta ja tuntevat helpotusta, kun taakka on vihdoin vieritetty pois harteilta ja jätetty taakse.

Rakkaat juhlivat Joroisten seurakuntalaiset. Raamatun Jumala on sekä oikeuden että armon Jumala. Maailman ja ihmisen Luojana hänellä on valta vetää meidät vastuuseen teoistamme ja toimia oikeutensa mukaan. Mutta psalmin sanoin: kuka silloin kestää. Siksi tänään on lohdullista ja luovuttamatonta muistaa, että Jumala on armon ja sovituksen Jumala. Hän on sovittanut meidät Kristuksen tähden. Hän tahtoo, että jokainen meistä voisi elää sovinnossa hänen kanssaan, lähimmäistemme kanssa ja myös itsemme kanssa.

Juuri tämän takia esivanhempamme rakensivat tämän kirkon. Täällä on julistettu ja yhä julistetaan sanomaa Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Tällä on jaettu ja yhä jaetaan Herran pyhää ehtoollista, joka hyvä Vapahtaja itse asetti ”syntien anteeksiantamiseksi”. Siksi olet tervetullut Herran pöytään, sovituksen aterialle ja keskinäisen yhteyden aterialle. Kun otat vastaan Kristuksen ehtoollisen leivässä ja viinissä, voit olla varma siitä: sinä elät sovinnossa ja rauhassa Jumalan kanssa. Eikö siis meidän, jotka jaamme saman leivän ja saman maljan, tulee elää sovinnossa, rauhassa ja rakkaudessa myös toistemme kanssa.

Herra olkoon teidän kanssanne.