Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat työtoverit,

Lauantaina haudattu emerituspiispa Matti Sihvonen kertoo vuonna 2017 julkaisemassaan Sortavalan seurakunnan historiikissa seurakunnan kappalaisen Henrik Renqvistin hevosesta. Renqvistillä oli tapana vierailla ahkerasti kodeissa hoitamassa sieluja ja jakamassa ehtoollista. Matkoillaan hän oli kiinnostunut jokaisesta vastaantulijasta: hän jututti kuulumiset ja sen päälle kyseli, että onko omassatunnossa rauha pelastuksen asiassa. Renqvistin kuoltua hevosen uusi omistaja joutui pian harmistuneena toteamaan, että hevonen oli kulkupelinä täysin käyttökelvoton: se oli tottunut siihen, että jokaisen vastaantulijan kohdalla pitää pysähtyä (Sihvonen 2017; Salonen 1930).

Renqvist oli epäilemättä kulmikas persoona, ja niin oli myös aikalaisensa Paavo Ruotsalainen. Molempien Itä-Suomen herättäjien elämäntarinat kertovat kuitenkin aidosta kiinnostuksesta ihmiseen ja vahvasta kutsumuksesta pelastuksen asiaan.

Pelastuksen asia on myös tämän synodaalikokouksen ja synodaalikirjan asia. Papiksi vihittävien kanssa meillä on tullut tavaksi harrastaa ordinaatiovalmennuksessa ekumeenista oppimista tutustumalla lähimpien sisarkirkkojen pappislupauksiin ja kysymällä, mitä ne kertovat pappisvirasta. Anglikaanien vihkimyksessä papilta kysytään muun muassa: ”Will you be diligent in prayer, in reading Holy Scripture, and in all studies that will deepen your faith and fit you to bear witness to the truth of the gospel?” Tahdotko olla sitkeä rukouksessa, pyhän Raamatun tutkistelussa ja kaikessa studeerauksessa, jotka auttavat sinua ymmärtämään uskoa syvemmin ja todistamaan evankeliumin totuudesta. Vaikka studeerausta ei mainita meidän pappislupauksessamme, totta kai myös meidän luterilaisten pappien virkaa kuuluu tavoitella sitä, että olisimme sitkeitä rukouksessa, Raamatun luvussa ja studeerauksessa.

Papin arjessa tämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Kalenterimme täyttyy kokouksista, joiden asiat liittyvät usein talouteen, hallintoon ja semmoisiin huoliin. Kotona pitäisi olla läsnä puolisolle ja lapsiakin kasvattaa. Ei ole helppoa olla sitkeä studeerauksessa “that will deepen your faith and fit you to bear witness to the truth of the gospel”. Siihen tarvitsemme toisten tukea. Synodaalikokous on kehittynyt vuosisatoja sitten rakenteeksi, jonka tehtävänä on auttaa meitä tässä.

Samalla tämäkin traditio elää ajassa: tänä vuonna olemme hyödyntäneet teknologiaa siten, että synodaalikirja on julkaistu vain verkossa ja ensimmäinen päivä on toteutettu ”etkoina” teamsin avulla. Näin on myös saavutettu valtakunnan tasolla puolen miljoonan säästöt edelliseen synodaaliin verrattuna. ”Etkot” ja synodaalikokous korvaavat tänä vuonna rovastikunnalliset pappien retriitit. Käsittääkseni tämä perinne on alkanut piispa Willen aikana. Olen siitä kiitollinen. Se on toimiva ja tulemme sitä jatkamaan.

Mielestäni tärkein synodaalikokouksen tavoite on saavutettu, kun jokainen pappi on lukenut synodaalikirjan. En minä ala sitä valvomaan. Olette aikuisia ihmisiä, ottakaa se omalletunnollenne. Lukeminen on jo itsessään keskustelua kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien kanssa. Sen lisäksi on tärkeää, että 1) keskustelemme sen teemoista yhdessä, 2) että rukoilemme yhdessä ja että 3) tuemme toinen toistamme. Ketään ei ole kutsuttu tänne kampittamaan toista eikä viisastelemaan omalla oppineisuudella. Meidät on kutsuttu tänne tukemaan, auttamaan ja lohduttamaan toisiamme. Toivon, että näin karkotamme myös papin peruskiusausta, kyynisyyden perkelettä.

*******

Sain olla mukana kuulemassa synodaalikokouksen etkojen keskustelua kaikissa viidessä rovastikunnassa. Haluan jakaa joitakin huomioita niistä ja jatkaa keskustelua.

Professori Veli-Matti Kärkkäinen alusti efesolaiskirjeen pohjalta pelastuksen ”syvyydestä, leveydestä, pituudesta ja korkeudesta”. Hän muistutti raamatullisen pelastussanoman rikkaudesta ja kokonaisvaltaisuudesta. Ja toisaalta varoitteli yksipuolisuuksilta ja vääriltä kapeutumilta. Loistava muistutus! Tähän on helppo liittyä. Tämä ajatus pelastuksen kokonaisvaltaisuudesta on se ainoa asia, josta haluan puhua nyt.

Maailmalla monenlaista hengellisyyttä nähnyt ja itsekin helluntailaisuudesta luterilaisuuteen konvertoitunut Kärkkäinen muistutti myös ekumeenisen oppimisen tärkeydestä. Luterilaisina voimme pitää kiinni Jumalan armon ja uskonvanhurskauden ensisijaisuudesta, mutta samalla oppia muilta: katolilaisilta, että pelastavaan uskoon kuuluvat uskon teot, ortodokseilta, että vanhurskauttaminen on myös jumalallistumista, siis armon kasvuprosessi ihmisessä, metodisteilta, että pelastukseen kuuluu myös Kristuksen seuraaminen kuuliaisuudessa ja helluntailaisilta vapautuneempaa suhtautumista kokemuksellisuuteen, parantumiseen ja muihin Pyhän Hengen armolahjoihin, sillä olihan Jeesus myös parantaja.

Joissakin keskusteluissa kuulin kysymyksiä ja huolia, joita monet teistä pohtivat. Niistä monet jäivät soimaan päässä ja haluaisin yrittää niihin lyhyesti vastata.

Kysyttiin sitä, olemmeko kaventaneet pelastusta tekemällä siitä vain immanentin, tämän puoleisen todellisuuden. Tämä vaara on periaatteessa olemassa: silloin kristinusko kaventuu helposti esimerkiksi vain yhdeksi terapian muodoksi tai poliittiseksi järjestelmäksi. Itse en kuitenkaan ole tällaista kaventumista täällä kohdannut. Kristilliseen pelastuskäsitykseen kuuluu sanoma oikeudenmukaisuudesta maan päällä, siis tässä ajallisessa elämässä. Kysymykset vaikkapa luonnonsuojelusta, yhdenvertaisuudesta tai tasa-arvosta kuuluvat osana kristilliseen sanomaan. Niiden teologisesti asianmukaisesta soveltamisesta voi uusissa tilanteissa olla perustellusti erilaisia tulkintoja, ja sellainen nyt vain kuuluu elämään. Se ei silti tee niistä teologisesti toisarvoisia. Silloin on tärkeää kuunnella eri tulkintoja, huolehtia reiluuden kokemuksesta ja vaalia ykseyttä. En ole havainnut meidän hiippakunnassamme tendenssiä, jossa haluttaisiin kaventaa kristinusko vain ajalliseksi poliittiseksi ideologiaksi ja jossa irrottaudutaan syntien anteeksiantamusta ja iankaikkista elämää koskevasta pelastussanomasta.

Etkoilla kysyttiin toisinpäin myös sitä, olemmeko kaventaneet pelastussanomaa keskittymällä vain tuonpuoleisuuteen, taivaan kirkkauteen tai vain siihen, mikä on tulossa. Tästäkään en osaa olla huolissani. Kristilliseen teologiaan kuuluu lupaus siitä, että Jumala armahtaa meitä, antaa meille Kristuksen tähden synnit anteeksi, tekee osalliseksi pelastuksesta ja lahjoittaa iankaikkisen elämän Jumalan luona taivaassa. Minä en ole havainnut hiippakunnassamme sellaista kaventumista, joka käännetään katse kohti tulevan elämän kirkkautta tavalla, jossa samalla pyllistetään ihmisten ajallisille arkihuolille.

Jotkut kantoivat huolta siitä, kuuntelemmeko tarpeeksi nykyajan ihmisten kysymyksiä. Toiset taas kyselivät sitä, maltammeko kuunnella riittävästi Jumalan tahtoa hänen sanassaan. Aivan järkeviä ja oikeita kysymyksiä. Tässäkin minä luotan siihen, että kyllä jokainen teistä ymmärtää, että papin pitää kuunnella sekä Jumalaa että ihmisiä.

Yritän tässä nyt vain sanoa, että edelliset huolet pelastuksen kaventumisesta ovat teologisesti aivan oikeutettuja, mutta tällaisiin kapeuttaviin tulkintoihin minä en ole täällä törmännyt. Minä olen saanut kuulla teiltä tervettä oppia, jossa halutaan pitää kiinni pelastuksen koko leveydestä, syvyydestä, pituudesta ja korkeudesta. Olen siitä kiitollinen.

Kristittyinä rukoilemme: ”Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Pappeina meidän tehtävämme on kuunnella, mikä on Jumalan tahto ja edistää sen toteutumista maan päällä niin kuin taivaassa.

Etkoilla kipuiltiin, ehkä murehdittiin sitäkin, että nykyihmiset eivät ole enää kiinnostuneita vanhurskauttamisesta, pelastuksesta tai sen täyttymyksestä taivaassa. Silloin pappi voi huolestua ja kysyä: mihin minua enää tarvitaan? Tulenko turhaksi? Onko kristillinen usko ylipäänsä relevantti nykyaikana?

Onko sanoma pelastuksesta menettänyt nykyaikana ajankohtaisuutensa? Minä en usko tätä ollenkaan. Olin parin viikkoa sitten katsomassa Kuopion musiikkikeskuksessa uutta oopperaa Minna Canthista. Se sijoittui taivaaseen, mistä oopperan nimi Minnan taivas. Oli merkillistä istua konsertissa, jossa maallisen yleisön eteen lavastettiin taivasten valtakunta ja jossa kuulijat pannaan kuvittelemaan, mistä Minna ja Snellman tekevät tiliä taivaassa – olkoonkin, että libretto oli humoristinen ja joidenkin mielestä pinnallinen.

Viikko sitten kysymys pelastuksesta oli läsnä kuningatar Elisabethin hautajaisissa. Tilaisuus on dramaturgisesti superverkkainen ja umpitylsä, ja silti sitä katsoi arviolta 4,2 miljardia ihmistä, siis noin 63 % koko ihmiskunnasta. Näin tylsän näytelmän tähtitieteellisiin katsojalukuihin täytyy olla joku muu selitys kuin räväkkä käsikirjoitus. Eikö se, että sitä katsellessaan ihminen käsittelee myös suurimpia kysymyksiään elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja pelastuksesta?

Sitä paitsi 1900-luvun poliittinen historia on osoittanut, että sielläkin, missä kristillinen sanoma pelastuksesta sivuutetaan, ne korvaantuvat poliittis-immanenttisilla pelastusjärjestelmillä. Miksi ne olisivat automaattisesti parempia kuin kristillinen oppi pelastuksesta? 1900-luvun johtavat aatteet fasismi ja kommunismi olivat hyperkollektivistisia ja immanentteja pelastusjärjestelmiä, äärimmäisen alistavia ja väkivaltaisia. Näitä mekanismeja kuvaa synodaalikirjassa dosentti Olli-Pekka Vainion tarkkanäköinen artikkeli kosmista oikeudenmukaisuutta tavoittelevista nykyajan ideologioista. Erikoinen paradoksi on, että ne tavoittelevat kunnianhimoisesti ja vilpittömästi kosmista, siis suurinta mahdollisinta oikeudenmukaisuutta, mutta ajautuvat lähes vääjäämättä alistaviin käytäntöihin. Usein ne sallivat vain oman tulkinnan, leimaavat vastustajat sortajiksi tai luopioiksi, pyrkivät rajoittamaan harhaoppisina pidettyjen vapautta ja ajautuvat äärimmilleen vietynä alistamaan muita. Uskonnollinen fundamentalismi korvaantuu poliittisella. Tämä on tyypillistä sekä kielen puhdasoppisuutta valvovalle woke-ideologialle että reaktionaariselle alt-right-oikeistolle.

Tiedeuskoa eli skientismiä edustava sosiobiologi Edward O. Wilson on puolestaan esittänyt ajatuksen luonnontieteestä uutena mytologiana: luonnontieteellinen naturalismi ”luo ihmismielelle vaihtoehtoisen mytologian, joka tähän saakka on aina peitonnut perinteisen uskonnon” ja joka uskonnon pelastussanomana (Wilson 1978, 192). Monet teistä kertovat, että jo rippikoulussa tulee usein vastaan ajatus tiedeuskosta eli siitä, että tiede kumoaa uskonnon ja korvaa sen. Tähän voi vastata, että tiede on loistava väline selittämään luonnon ja ihmismielen toimintamekanismeja, mutta ei se tahdo ei voi olla mikään pelastusjärjestelmä. Ei tiede voi luvata pelastusta. Perustellumpaa olisi sanoa, että se lupaa tuhoa. Biologia lupaa, että sinä kuolet. Fysiikka lupaa, että maapallo ja sen elämä tuhoutuvat. Molempien varmuusprosentti on 100. Miten tällainen lupaus tuhosta voi olla mikään pelastusjärjestelmä?

Vielä joku voi sanoa, että uskonnollisesti välinpitämätön nykyihminen ei koe tarvitsevansa pelastusta, koska hänellä on mahtava mahdollisuus täyttää elämänsä muilla asioilla: somella, viihteellä, kuluttamisella, nautinnoilla, kasvohoidoilla, kehonrakennuksella, rantalomilla, päihteillä, kauneusleikkauksilla, pornolla, rahalla, vallantavoittelulla ja niin edelleen. Tällaista pelastusjärjestelmää voisi kutsua konsumerismiksi. Jos ihminen on siihen tyytyväinen, ei voi auttaa. Silti tekee mieli tehdä vastakysymys: eikö näihin koukutuksiin turtunut ihminen tarvitse kipeästi pelastusta tällaisista todellisuutta pakenevista tyhjänpäiväisyyksistä?

Yritän sanoa: kysymys pelastuksesta on jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä, sielläkin, missä sitä ei sanota ääneen ja sielläkin, missä sitä ei edes ymmärretä kysyä. Monet kilpailevat pelastusjärjestelmät ovat olleet joko eksistenttisesti tyhjiä tai muita alistavia. Haluan parasta ja jos ne olisivat parempia kuin kristillinen käsitys pelastuksesta, en olisi näissä hommissa. Minusta kommunismiin, fasismiin, konsumerismiin ja skientismiin verrattuna kristillinen käsitys pelastusuksesta on älyllisesti uskottavampi, emotionaalisesti koskettavampi, historiallisesti kestävämpi, esteettisesti kauniimpi ja moraalisesti parempi. Tällä en tarkoita ylimielisyyttä, sillä eihän meidän tarvitse hylätä muissa aatteissa tai uskonnoissa mitään sellaista, mikä on aidosti hyvää, totta ja kaunista.

*****

Etkojen keskusteluissa oli esillä kysymys siitä, mistä ihminen pelastuu. Tämä on hyvä kysymys. Sen äärellä on syytä viipyä pitkään. Silloin myös saarnaan voi tulla jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Yleinen vastaus on tietysti, että pelastus tarkoittaa aina pelastumista jostakin pahasta. Paha taas voi olla luonnollista eli maailman rakenteeseen kuuluvaa tai moraalista eli ihmisen aiheuttamaa. Molemmista meillä on kaksi ajankohtaista ja kivuliasta esimerkkiä: koronapandemia on esimerkki luonnollisesta pahasta ja Ukrainan sota moraalisesta pahasta. Molemmat tarjoavat lukemattomia saarnan aiheita käsitellä pahuutta ja pelastusta siitä. – Venäjän hyökkäys on muuten ensimmäinen kerta, kun olen itse vetänyt koipussista pelastuksen äärimmäisen vastakohdan: evankeliumeissa Kristus puhuu myös viimeisestä tuomiosta ja kadotuksen mahdollisuudesta. Viimeisellä tuomiolla Venäjän raiskaaja-armeijan ylijohto ei enää selviä valehtelemalla – niin kuin emme mekään.

Kun katsoo evankeliumikertomuksia ja Paavalin kirjeitä, ne kertovat huomattavan rikkaasti siitä, mistä ihminen pelastuu tai mistä Kristus pelastaa. Ihminen pelastuu esimerkiksi

  • Syyllisyydestä armoon, siis Jumalan lain rikkomisen tuottamasta syyllisyydestä hänen anteeksiantoonsa
  • Sairaudesta terveyteen
  • Yksinäisyydestä yhteisön arvostamaksi ja hyväksymäksi jäseneksi
  • Ulkopuolisuudesta osallisuuteen, siis osallisuuteen sekä Kristuksessa että yhteisössä
  • Tuhoutumisen pelosta lepoon ja turvallisuuteen
  • Välinpitämättömyydestä iloon ja kiitollisuuteen
  • Surusta lohdutukseen
  • Vihasta ja katkeruudesta rakkauteen
  • Väärin tekemisen tieltä Kristuksen seuraamisen ja Hengen johdatuksen tielle
  • Itselle valehtelusta totuuden näkemiseen ja tunnustamiseen
  • Jumalan tuomion alta hänen armahtamaksi ja hänen rakkautensa kohteeksi
  • Ruumiin kuolemasta ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään
  • Toivottomuudesta ja epätoivosta tulevaisuususkoon, siis toivoon.

Jo yhdestä näistä pelastuksen ulottuvuuksissa riittää yhdelle papille opetettavaa ja saarnattavaa kymmeniksi vuosiksi. Näistä mikään ei tietenkään mahdu yhteen saarnaan, siksi kirkkovuosi pyrkii varjelemaan tätä kristillisen pelastuskäsityksen koko rikkautta. Samalla on tietysti hyvä olla jokin punainen lanka, joka punoo nämä helmet yhtenäiseksi helminauhaksi, jotta ne eivät hajoa irrallisiksi.

Veli-Matti Kärkkäinen ehdottaa omassa artikkelissaan yhdeksi tällaiseksi yhdistäväksi teemaksi oppia uniosta eli Kristuksen ja kristityn yhdistymisestä. Kun usko yhdistää ihmisen Kristukseen, tämä yhdistyminen tuo mukanaan koko pelastuksen todellisuuden, vaikka sen kaikki ulottuvuudet eivät ilmene ihmisessä heti eivätkä ole aina koettavissa. Tämän opin Veli-Matti laittaa ekumeenisen kohteliaasti Jean Calvinin piikkiin ja hyvä niin. Se löytyy kuitenkin myös esimerkiksi Lutherin teologiasta, vaikkapa Kristityn vapaudesta -teoksesta, jonka hän kirjoitti paavi Leolle osoittaakseen, että kirkkokritiikistä huolimatta hänellä on oikea oppi ja että puremisen lisäksi hän osaa myös rakentaa.

Oppi iloisesta tai oikeastaan ”ihmeteltävästä” (admirabile) vaihtokaupasta tarkoittaa, että yhdistyessään Kristukseen ihminen saa luovuttaa hänelle syntinsä, hätänsä, ahdistuksensa, epäuskonsa, pelkonsa ja epätoivonsa. Vastaavasti hän tulee osalliseksi Kristuksen ominaisuuksista, kuten uskosta, vapaudesta, ilosta, rakkaudesta, toivosta ja pyhyydestä, siis siitä, että hän on Jumalan hyväksymä ja rakastama, osallinen koko pelastuksen todellisuudesta jo tässä ja nyt. Puu on ensin tehtävä hyväksi, vasta sitten se voi tehdä hyvää hedelmää. Kun ihminen yhdistyy Kristukseen, näkymätön juurimehu alkaa virtaamaan kuoren alla, vaikka lehdet ja hedelmät tulevatkin näkyviin vasta vähitellen.

Pelastuksen rikkautta voi pohtia esimerkiksi seuraavilla kysymyksillä. Samalla ne voivat varjella vääriltä kapeutumilta.

Onko pelastuksessa kyse taivaaseen pääsemisestä? Ehdottomasti. Mutta jos se on vain ja ainoastaan sitä, lankeamme todellisuuspakoisuuteen, eskapismin harhaoppiin, teemme uskonnosta oopiumia kansalle ja joudumme lopulta Marxin kritiikin saaliiksi.

Onko pelastuksessa kyse siitä, että haluamme edistää oikeudenmukaisuutta jo tässä ajallisessa elämässä? Kyllä, ilman muuta. Mutta jos se on vain ja vain sitä, kavennamme kristinuskon yhdeksi poliittiseksi aatteeksi ja joudumme poliittisten muotivirtausten saaliiksi.

Onko pelastuksesta kyse salaisuudesta, mysteeristä? Totta kai. Mutta jos pakenemme mysteeriin ja jätämme Jumalan pelkäksi arvoitukseksi, hän muuttuu pian merkityksettömäksi. Jumalasta, jota ei voi tuntea, on vain kukonaskel Jumalaan, jota ei ole olemassa.

Perustuuko pelastus Jumalan armoon? Kyllä! Sen varassa on kaikki. Mutta se ei tarkoita halpaa armoa, joka antaa alibin elää välinpitämättömästi tai laiminlyödä pyrkimys korjata oman elämää. Uuden testamentin aineistosta puolet on kehotusta rukoilla jatkuvasti, välttää paheita ja kasvaa hyveissä.

Kuuluuko pelastettujen tehdä hyviä tekoja? Ilman muuta. Mutta ole varovainen: Pelastuksen alku, keskikohta ja päätös ei perustu siihen, mitä sinä olet ja sinä teet, vaan siihen, mitä Kristus on tehnyt sinun puolestasi. Jos kavennamme kristinuskon moraalijärjestelmäksi, ajaudumme ahdasmieliseen lakiuskonnollisuuteen, legalismin harhaoppiin, jossa Kristuksen armolla ja sovitustyöllä ei ole enää mitään käyttöä.

*****

Miten tästä eteenpäin? Millaista kulttuuria ja mielenmaisemaa meidän sanomamme pelastuksesta voisi parhaillaan olla luomassa seurakunnissamme ja Itä-Suomessa?

Lyhyesti sanottuna: kiitollisuuden kulttuuria. Amerikkalainen psykologi Robert Emmons, kiitollisuuden kärkitutkija maailmassa, on osoittanut tutkimuksissaan, kuinka valtava voima kiitollisuudella on ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.

Kiitollisuus ei ole luonteen piirre tai biologinen ominaisuus. Tämä on hyvä uutinen, sillä silloin sitä voi oppia. Kiitollisuus edellyttää kuitenkin ainakin kahta asiaa.

Ensiksi tunnistan, että jollakin toisella tai toisilla on hyvä tahto minua kohtaan. Näen maailman pohjimmiltaan hyvänä paikkana. Siellä on hyväntahtoisia voimia, jotka voivat tarjota minulle jotain hyvää. Käänteisesti päätellen ihmisen, joka näkee maailmassa pelkkää surkeutta, sortoa ja pahuutta, on vaikeaa, jopa mahdotonta kokea kiitollisuutta. Poliittiset vallankumoukset syntyvät vihasta, eivät kiitollisuudesta.

Toiseksi kiitollisuus edellyttää sen tunnistamista, että saan jotakin hyvää lahjaksi. Siis ei omiin oikeuksieni tai ominaisuuksieni perusteella, vaan ilmaiseksi, lahjaksi. Se siis edellyttää itseriittoisuudesta ja omahyväisyydestä luopumista. Siksi ylpeän ja ylimielisen on vaikea olla kiitollinen.

Koska kiitollisuus syntyy ilmaiseksi saadusta lahjasta, se Emmonsin mukaan synnyttää halun vastata lahjaan. Siksi kiitollisuuteen liittyy suuri määrä muita myönteisiä tunteita, kuten iloa, rakkautta, myötätuntoa, luottamusta toisiin ja toivoa tulevaisuuteen. Se suojelee kateuden ja katkeruuden kaltaisilta myrkyiltä. Ihminen voi kokea kiitollisuutta jopa vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä.

Ja nyt siirrytään psykologiasta teologiaan ja tullaan meidän kannaltamme olennaiseen. Emmonsin mukaan kiitollisuus on erityisen kotonaan uskonnollisessa, ja aivan erityisesti kristillisessä kielessä, ajattelussa ja elämässä. Se on yksi monista lahjoista, joita kristillinen usko ja elämä voivat tarjota maailmalle.

Koko kristillinen elämä voidaan nähdä kiitollisena vastauksena Jumalan luomistyöhön ja pelastustyöhön Kristuksessa. Aamurukouksessa kiitämme varjeluksesta ja uuden päivän lahjasta. Ruoan siunauksessa kiitämme pöydän antimista ja ystävyydestä. Iltarukouksesta kiitämme päivästä ja pyydämme varjelusta yöhön. Sunnuntaina kokoonnumme viettämään eukaristiaa eli kiitosateriaa, jonka läpäisee kiitollisuus Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen lahjoista. Kun me yhdessä julistamme ilosanomaa Kristuksesta, se kannattelee ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria Suomessa ja maailmassa. Yhteinen tehtävämme on kertoa kristityn vapaudesta, joka on vapautta synnin, kuoleman ja pelon vallasta ja lahjoittaa pelastuksen jo nyt.

Tällaisella kiitollisuudella on valtava voima. Olen varma, että kiitollisuus pelastuksen lahjasta vetää puoleensa kuin magneetti ja tekee hyvää kuin virvoittava vesi.

Palaan vielä lauantaina haudattuun Matti Sihvoseen. Hän sai syntyä rakastavaan kotiin Sortavalassa, mutta hän joutui myös sodan takia karkotetuksi kodistaan. Elokuun 21. päivänä hän saarnasi tuhlaajapoikakertomuksesta 90-vuotisjuhlamessussaan Alavan kirkossa, vain viikko ennen kuolemaansa. Saarna löytyy yhä videotallenteena verkosta. Se jäi hänen viimeiseksi saarnakseen ja siten eräänlaiseksi testamentiksi meille. Näin Matti puhuu:

”Kertomuksen päähenkilö ei ole tuhlaava poika, vaan rakastava isä […] Tätä asiaa varten minä olen palvellut 65 vuotta pappina ja piispana, jotta voisin sanoa jotakin siitä, millainen isä meillä on. Tämä on se varsinainen asia, mitä varten kirkko on täällä ja kutsuu ihmisiä. Paljon hyvää, kaunista ja kelvollista kirkko tekee tänäkin päivänä. Mutta kaikki se on kehällistä. Pääasia on se, millainen Isä meillä on. Kirkon tehtävä ja sananpalvelijan tehtävä on näyttää tietä Isän kotiin. Ja kun se tie avautuu, niin tulee tärkeäksi moni muukin tie: tie lähimmäisen luokse, tie ympäristön ja yhteiskunnan palvelemiseen, tie hädässä olevien ihmisten palvelemiseen, jopa Ukrainassa […] Sillä tiellä meidän ei tarvitse teeskennellä mitään. Juuri silloin, kun olemme täysin tyhjiä kaikista saavutuksistamme, silloin kuuluu Isän ääni: tuokaa pian parhaat vaatteet, nyt vietetään ilon juhlaa.”