Avioliittoaloite

Haluaisin tulkita käsillä olevaa avioliitto-aloitetta suopeasti niin, että siinä tähdätään asialliseen prosessiin ja legitiimiin päätökseen, mikä se onkaan. Jos näin on, se ansaitsee tulla käsitellyksi.

Tässä lähetekeskustelussa on kuitenkin myös kysytty, pyritäänkö aloitteessa ratkaisuun kiertämällä ”kieron savolaisesti” joitakin asiaan kuuluvia prosesseja. Minun nokkani voi olla aika herkkä tunnistamaan savolaista kieroutta, tässä en sellaista kuitenkaan havaitse. Haluan tässä pohtia kysymystä ja päätyä siihen, millä ehdoilla en näe aloitteessa ketunhäntiä.

Kirkossa voimme päätyä erilaisiin ratkaisuihin ainakin kolmella tavalla – tässä asiassa ja missä tahansa asiassa. Nämä keinot ovat teologinen keskustelu, juristeria ja iskostaminen eli indokrtinaatio.

Ensiksi voimme päätyä ratkaisuihin yhteisen teologisen keskustelun ja siihen perustuvan päätöksenteon kautta: tehdään aloite, siitä keskustellaan, tehdään mietintö ja päättää rätkäytetään. Tuomiokapitulien ja piispojen tehtävä on sitten valvoa kirkolliskokouksen päätösten toimeenpanoa. Tämän hyvä puoli on se, että silloin saamme lainmukaisia eli legitiimejä päätöksiä, vaikka kaikki eivät olisikaan niihin tyytyväisiä. Yhteisen konsensuksen hakemisessa hankala puoli on se, että toisten kärsivällisyys joutuu lujille, keskustelu tuntuu raskaalta ja päätöksenteko tuskastuttavan hitaalta.

Toisena vaihtoehtona onkin päätyä ratkaisuihin juristerian kautta, siis erilaisten oikeudellisten tulkintojen ja lain porsaanreikien kautta. Tätä tapaa on pyritty käyttämään vihkimisasiassa vetoamalla siihen, että eduskunnan päätöksen jälkeen kirkollinen vihkiminen oli mahdollista, koska kirkkojärjestyksessä ei ollut erikseen määritelty vihittävien sukupuolta. Tämä tulkinta perustui siihen oikeudelliseen tulkintaan, että kirkollisen vihkimisen ehdoista olisi pitänyt säätää kirkkojärjestyksessä tyhjentävästi. Tämä tulkinta todettiin virheelliseksi jo 2015 yleisvaliokunnan mietinnössä ja se koki haaksirikon Korkeimman hallinto-oikeuden syyskuussa 2020 tekemän päätöksen jälkeen. KHO päätöksen mukaan kirkon oman päätöksentekojärjestelmän kannalta kirkon avioliittokäsitys ja vihkimiskäytäntö ovat selviä muiden lähteiden ja päätösten perusteella.

Juristeria voi kuulostaa houkuttelevalta, koska päätös tulee ikään kuin lipsahtamalla, aukkojen, porsaanreikien tai uustulkintojen kautta, ilman valmistelun vaivaa. Sen huono puoli on kuitenkin se, että silloin saadaan horjuvia päätöksiä. Jos legitimiteeti on kyseenalainen, päätöksiin ei sitouduta. Vielä vuosienkin päästä siitä muistutetaan, siitä jurnutetaan, ja sitä ehkä käytetään oikeuttamaan kyseenalaisia prosesseja joissakin toisissa asioissa.

Kolmanneksi voimme käyttää iskostamista eli indoktrinaatiota. Välitämme jatkuvasti viestiä, että on vain yksi järkevä totuus ja vastuulliset ihmiset ovat minun kannallani. Leimaamme vastakkaisella kannalla olevat henkilöt tyhmiksi ja pahoiksi, jotka eivät ymmärrä evankeliumia oikein, ovat harhaoppisia ja moraaliltaan kyseenalaisia. Haluamme ”puhdistaa” nämä ihmiset kirkosta, kuten piispa Teemu sanoi. Tätä mustamaalaamista esiintyy somessa. Onneksi ei tällä pidetyissä puheissa.

Iskostaminen ei ehkä kuulosta kovin kunnialliselta vaihtoehdolta. Mutta jos halutaan päätöksiä nopeasti, silloin se voi olla tehokas keino. Voi olla, että löydämme yhdessä kirkon tunnustukseen perustuvia perusteluja uudelle avioliittokäsitykselle ja vihkimiskäytännölle tavalla, joista suuri enemmistö voi vakuuttua. Mutta jos halutaan ottaa huomioon Raamattu, Jeesus, kirkon ekumeeninen traditio ja luterilainen tunnustusperinne ja niin edelleen, jokaisen kotiläksynsä tehneen on pakko tunnustaa, että ei se yksinkertaista ole. Emmehän me muuten tästä yhä keskustelisi. Siksi nopean etenemisen näkökulmasta mustamaalaus ja junttaus voivat tulla joillekin houkutteleviksi.

Mielestäni aloite ei pyri juristeriaan, vaan on vilpitön, jos ja kun sitä voi tulkita niin, että siinä ei pyritä sivuuttamaan kirkolliskokousta eikä kirkolliskokouksen esittämää teologisia perusteluja. Lisäksi kirkon avioliittokäsityksen ja vihkimiskäytännön muuttaminen edellyttää kaikissa tilanteissa myös kirkolliskokouksen määräenemmistöpäätöstä Kirkkolain 20 luvun 10 §:n nojalla. Tämä linja ratkaistiin jo vuonna 2003, jolloin täällä yhdessä päädyttiin siihen, että kyse on myös kirkon oppiin liittyvästä asiasta. Sen takia parisuhdelain seurausten selvittäminen päätettiin lähettää kirkkohallituksen sijasta piispainkokoukselle. Tämä ”asia-koskettaa-myös-kirkon-oppia-tulkinta” tuli siis vallitsevaksi jo 2003.

Myös monista muutosta toivovien omista puheenvuoroista käy ilmi, että hekin pitävät tätä kirkon oppiin ja evankeliumiin, jopa sen ytimeen kuuluvana asiana. Erimielisyys eri osapuolten välillä koskee siis sitä, miten evankeliumia on tässä asiassa tulkittava, mutta yksimielisiä ollaan siitä, että kyse nimenomaan on kirkon oppiin liittyvästä asiasta, jolla on toki myös pastoraalisia ja muita ulottuvuuksia.

Kirkolliskokous on synodi, joka tarkoittaa yhteisen tien etsimistä ja kulkemista, ei toisella kannalla olevien nitistämistä. Vaikka avioliittoasia on monin tavoin hankala, minulla on henkilökohtaisesti luottamus siihen, että kärsivällinen, yhteinen ja toisia kunnioittava teologinen keskustelu on paras tie, synodille kunniallisin tie, mihin tahansa se meidät viekin. Tulen äänestämään sen puolesta, että aloite saisi jatkokertomuksen perustevaliokunnassa.