Avoimuus, paatumuksen vastakohta?

Rakkaat leppävirtalaiset, hyvät merimieskirkon ystävät ja kaikki sisaret ja veljet Kristuksessa

Kun viime viikon maanantaina luin iltapäivälehteä lounasruokalassa, silmiini osui uutinen Tasavallan Presidentin vierailusta Lontoon merimieskirkolla olympia-kisojen aikana.  Erityistä huomiota herätti se, että uutisessa puhuttiin vierailusta ”legendaarisella” Lontoon merimieskirkolla. Presidentti vahvisti tätä käsitystä muistuttamalla, että Lontoon merimieskirkko tunnetaan Suomessa ja maailmalla hyvin, jopa paremmin kuin moni kotimaan kirkkorakennus. Nämä vahvat sanat kertovat merimieskirkon toiminnan pitkästä historiasta ja nykyisestä arvostuksesta. Ne kertovat myös, että se on pysynyt mukana muutoksen vir.roissa

Leppävirtalaiset eivät enää kulje maailman merille Saimaan kanavaa pitkin, kuten Merimieskirkon syntyaikoina, vaan junilla ja lentokoneilla. Merimiehet eivät enää viivy satamissa, ja vain harvoin ehtivät piipahtamaan merimieskirkossa. Siksi myös merimieskirkon toiminta on monin tavoin muuttunut. Nykyisin ne tarjoavat avoimen ja turvallisen kohtaamispaikan kaikille matkustavaisille: rekkamiehille, turisteille, opiskelijoille ja entistä enemmän myös ulkomailla pysyvästi asuville suomalaisille. Alttari on näiden keitaitten sydän ja jumalanpalvelus yhteisen työn voimanlähde. Siksi myös tänään olemme yhdessä tulleet alttarin äärelle, Jumalan kasvojen eteen.

Maailman muutoksesta huolimatta ihminen ei ole muuttunut. Ihminen matkustaa, yhä enemmän ja yhä useammin. Matkalla tulee usein se piste, jossa ikävöimme sekä kotia että toisia ihmisiä. Ihmisiä jotka puhuvat samaa kieltä, tuovat muistoja kotimaasta ja jotka tuntuvat (vaikka vieraita ovatkin) tutuilta ja turvallisilta, niin turvallisilta, että ehkä uskallan jakaa heidän kanssaan itselleni kivuliaan asian. Ehkä juuri matkalla saamme enemmän etäisyyttä oman arkeemme ja omiin rooleihimme niin, että on jotenkin helpompi olla avoimempi sekä omasta sisimmästä tuleville äänille että Jumalan puhuttelulle.

Mielen avoimuuteen liittyy myös tämä etsikkoaikojen pyhä. Päivän Raamatun tekstit sekä kehottavat että varoittavat. Ne kehottavat meitä herkkyyteen ja avoimuuteen Jumalan puhuttelulle, siis sille puhuttelulle, jonka vaistoamme luonnossa ja omatunnossa ja jonka kuulemme kirkkaana Kristuksen sanoissa ja teoissa. Toisaalta päivän tekstit myös varoittavat: ne varottavat paatumuksesta, Jumalan puhuttelun torjumisesta.

Päivän epistolassa Heprealaiskirjeen kirjoittaja siteeraa Psalmien kirjaa kehottaessaan: ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne” (Hepr. 3:15). Päivän evankeliumissa Jeesus moittii paatumuksesta Galileassa, kotinsa naapurissa olevia juutalaisia kaupunkeja, Kapernaumia, Korasinia ja Betshaidaa. Näiden Galilean järven pohjoisrannalla olevien muinaisten kylien kaivauksilla sain viime maaliskuussa vierailla. Nämä omat kylät olivat torjuneet Kristuksen, vaikka olivat nähneet hänen hyvyytensä ja voimatekonsa. Jeesuksen mukaan kaukaiset pakanakaupungit Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä helpommalla.

Paatumus on vähän tummanpuhuva, pelottavaltakin kuulostava sana. Paatuneen synonyymejä ovat armoton, heltymätön, kovanahkainen, kovettunut, kylmä, parkkiintunut, taipumaton, uppiniskainen. Englannin kielen termi ”hardened” osuu asian ytimeen viittaamalla erityisesti mielen kovettumiseen.

Vaikka paatumus kuulostaa ankaralta sanalta, älkäämme kovettako mieltämme ja sulkeko korviamme. Hyvän elämän kannalta voi olla hyödyllistä pohtia sen ilmenemismuotoja. Paatumukseen vievä vähittäinen liuku on meidän jokaisen kiusauksena. Pysähdytään siis hetkeksi pohtimaan asiaa.

Kristillisen uskonkäsityksen mukaan jokainen ihminen on Jumalan luoma. Tämä antaa meille suunnattoman arvon. Ihmisarvomme ei perustu mihinkään suoritukseen, ominaisuuteen, saavutuksiin tai onnistumiseen, vaan yksinkertaisesti siihen, että hyvä Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen.

Puhe jumalakuvaisuudesta merkitsee että meidät on luotu elämään puhuttelusuhteessa Jumalan kanssa. Luomistyön perusteella jokainen ihminen voi aavistella Jumalan läsnäolon ja kuulla hänen puhuttelunsa. Kaikki elämä, myös omani, on Jumalan luoma ja hänen varassaan. Siksi minun tehtäväni on antaa kunnia hänelle uskomalla häneen, kiittämällä häntä ja tekemällä hyvää toisille ihmispersoonille. Pyhä Raamattu on oikeastaan kertomusta juuri tästä. Se ei julista mitään meille vierasta, vaan vahvistaa sen, minkä järkemme vaistoaa todeksi ja sydämemme aavistaa oikeaksi.

Ihmisinä olemme kuitenkin taitavia torjumaan omantuntomme äänet. Kuten sydämen vaatimus kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäistä ovat yleisinhimillisiä, kaikille yhteisiä, myös taipumus vaientaa omantunnon ääni on universaali, kaikille tyypillinen vaiva. Amerikkalainen hallintotieteilijä ja filosofi J. Budziszewski [bojeshevski] analysoi kirjoituksissaan viiltävän terävästi ja omakohtaisesti niitä keinoja, joilla salaisesti torjumme lähimmäisen rakkauden vaatimuksen. Voimme väistellä vastuuta heijastamalla vaatimukset muille tai syyttämällä muita. ”Vika on naapurissa, ei minussa. Vastuu kuuluu yhteiskunnalle, ei minulle jne.”

Budziszewskin mukaan nykyisin on varsinkin älykköpiireissä suosittua myös tekeytyä tietämättömäksi siitä lähimmäisen rakkauden vaatimuksesta, jonka Jumala on asettanut jokaisen ihmisen sydämeen. Budziszewski itse kertoo, kuinka hän nuorempana marxilaisena uskoi, että mitään kaikille yhteistä moraalia ei ole olemassa tai emme ainakaan voi tietää siitä mitään. Arvot ovat pelkkiä makukysymyksiä, kullakin on omansa eikä mikään ole parempi toista. Hän teki jopa väitöskirjan todistellakseen, että rautaisten luonnonlakien maailmassa ihmisellä ole vapaata tahtoa eikä siten moraalista vastuutakaan.

Budziszewskin mukaan nämä olivat lopulta vain älykkään ihmisen itsepetosta ja paatumusliukua: keinoja vaientaa lähimmäisen rakkauden vaatimus, keinoja oikeuttaa oma pinnallinen elämäntyyli, keinoja etsiä omaa riippumattomuutta torjumalla Jumala ja hänen totuutensa ja rakkautensa.

Joskus myös omat pelkomme voivat tulla esteeksi Jumalan puhuttelulle. Totta onkin, että jotkut Kristuksen seuraajat ovat niin kummallisia tai ahtaita, että järkevä ihminen ei voi mitenkään samaistua heihin. Toisten huono esimerkki ei kuitenkaan saisi sulkea korviamme Luojan ääneltä.

Mistä löytäisimme lääkkeen tähän meitä kaikkia kiusaavaan itsepetoksen ja paatumuksen ongelmaan? Yksi tärkeä lääke on paatumuksen vastakohta, avoimuus. Avautuminen sille Jumalan puhuttelulle, jonka kuulemme omassatunnossamme ja pyhissä kirjoituksissa.

Kun ylösnoussut Kristus ilmestyy pelokkaille oppilailleen, evankelista Johannes kertoo, kuinka Jeesus avaa opetuslasten mielet Jumalan sanalle: ”Nyt Jeesus avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset”. Profeetta Jesaja iloitsee: ”Herra on avannut minun korvani; minä en ole niskoitellut, en vetäytynyt pois.” (Jes. 50:5). Psalmissa 119 rukoillaan. ”Avaa minun silmäni näkemään sinun lakisi ihmeitä.” Klassinen aamurukous alkaa pyynnöllä, jonka aikana on tapana tehdä peukalolla ristinmerkki suun yli: ”Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi”.

Näissä pyynnöissä mainitaan silmät, korvat ja huulet, mutta viime kädessä on kysymys samasta asiasta: kutsusta avata oma mieli ja oma sydän Jumalalle ja hänen hyvyydelleen. Kristuksen hyvät teot ja totuuden sanat kertovat mitä hyvää Jumala on tehnyt puolestamme. Tässä ihmeessä me elämme, tähän iloon meidät on kutsuttu.

Kristityn suoruutta ja avoimuutta Jumalan edessä ilmaisee konkreettisesti Raamatussa tunnettu rukouksen tapa, jos rukoilija tai rukousta johtava pappi avaa kätensä ja kohottaa ne rukoukseen (vrt. Ps. 141). Vanhin kristittyä kuvaava maalaus Rooman katakombeissa kuvaakin naista, joka rukoilee kädet avattuina Taivaallista Isää. Tuskin mikään voi kuvata paremmin sitä avautumista Jumalalle, johon tämän päivän pyhät tekstit rohkaisevat.

Rukouksen lisäksi käsien avaaminen liitetään Raamatussa myös antamiseen. Psalmin sanat ”Jumala, sinä avaat kätesi ja ravitset suosiollasi kaikki jotka elävät” kuuluvat katekismuksen ruokarukoukseen. Raamatun mukaan hyvä ihminen on sellainen, joka ”avaa kätensä onnettomalle ja antaa apuaan köyhälle.” (Sananl. 1:20).

Rakkaat sanankuulijat, tässä jumalanpalveluksessa siunataan Merimieskirkon tehtäviin kolme uutta työntekijää, Satu Oldendorff Hampuriin, Pekka Wilska Antwerpeniin, Marko Toljamo Merimieskirkon keskushallintoon. Hyvät Satu, Pekka ja Marko. Tänään tahdomme yhdessä teitä onnitella. Teidät siunataan sellaisen järjestön palvelukseen, jonka työ tunnetaan ja jota arvostetaan. Ennen kaikkea se tehtävä, johon teidät on kutsuttu, on onniteltava. Saatte tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Jumala itse on teidät kutsunut, hän antaa työllenne mielen, tarkoituksen ja siunauksen.

Myös teidän työhönne sopii kehotus avoimuuteen, sekä Jumalalle että ihmisille. Pitäkää sydän avoinna Jumalan sanan puhuttelulle, silloinkin kun tuntuu kirpaisevalta. Sillä Jumala hajottaa väärän ja epäaidon, jotta voisi rakentaa ja parantaa. Avatkaa kätenne paitsi rukoukselle myös apua tarvitseville matkustajille, keitä he ikinä ovatkaan. Merimieskirkko tunnetaan avoimista ovista. Ketään ei torjuta, kaikki ovat tervetulleita.

Joskus sanan julistus ja ihmisten palvelu asetetaan väärällä tavalla vastakkain. Toisten mielestä Jumalan sanan julistus on tärkeämpää. Toiset taas katsovat, että ihmisten palvelu on itsessään julistusta niin tyhjentävästi, että mitään rukousta, hartautta, jumalanpalvelusta tai evankeliumin julistusta ei tarvita. Molemmat unohtavat, että Kristuksen toiminnassa ihmisten palvelu ja evankeliumin opettaminen yhdistyivät saumattomasti. Usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kuuluvat yhteen. Jos toinen unohtuu, toinenkin kaventuu ja käy vähitellen turhaksi. Myös alkuseurakunnassa auttamistyö ja julistustyö olivat saman kolikon kaksi puolta. Tämä käy ilmi siinäkin, että molempia kutsuttiin palveluksi, diakoniaksi. ”Sanan palveluun” kuuluivat rukous ja julistus, ”pöytäpalveluun” kuuluivat leivän jakaminen ja aineellisen avun antaminen. Olkaa rohkeasti sekä sananpalvelijoita että pöytäpalvelijoita. Hyvä Jumala teitä ja perheitänne siunatkoon.