Avauspuhe piispainkokouksessa Joensuussa 30.8.2016

Hyvät piispainkokoukset jäsenet, sisaret ja veljet Kristuksessa

Piispainkokous kokoontuu tänään Joensuussa kahden suuren juhlan aattona: ensi vuonna Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttä, ja luterilaisen reformaation käynnistymisestä tulee kuluneeksi 500 vuotta.

Nuorempi juhlan aihe haastaa kysymään, miten oppisimme arvostamaan isänmaamme eri osien omaleimaista kulttuuria ja kehittämään Suomea alueellisesti oikeudenmukaisella tavalla.

Piispainkokouksen syysistunto järjestetään vanhan tavan mukaan jossakin maakuntahiippakunnassa, siis pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Perinteitä voi aina arvostella, muuttaakin. Mutta usein kannattaa ensin malttaa mielensä ja kysyä, mikä selittää vanhaa tapaa ja millaista viisautta siihen voisi kätkeytyä.

Arvelen, että marssiessaan maakuntaan piispainkokous on omalta osaltaan halunnut antaa viestin: koko Suomi on tärkeä ja kirkko tahtoo tukea, palvella ja olla läsnä myös niin sanottujen syrjäseudun ihmisten elämässä. Sitä varten myös Kuopion hiippakunta perustettiin talvisodan alla toukokuussa 1939 valtioneuvoston päätöksellä ”rajaseudun ihmisten henkisen ja hengellisen elämän tukemiseksi.”

Sanottakoon nyt selvästi ja suoraan: Olemme iloisia, että piispainkokous järjestetään tänään Pohjois-Karjalassa ja sen vanhassa pääkaupungissa Joensuussa. ”Ei oo meillä rikkautta eikä maamme viljavaa, vaan on laulun runsautta, kylvämättä kasvavaa,” lauletaan Nurmeksessa vaikuttaneen P.J. Hannikaisen riimittelemässä Karjalaisten laulussa.

Täällä asuu elämäänsä tyytyväisiä ja vähään tyytyviä ihmisiä. Jumalan luomakunnan ehdoilla eletään, vieraanvaraisia ollaan ja ahkeruutta arvostetaan korkealle. Tärkeilystä ei pidetä ja kiihkoilu koetaan vieraaksi, silloinkin kun asia on oikea. Huumori kukkii, myös elämän ankarissa tilanteissa niin, että vähän nokittelevan sanonnan mukaan karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät. Monen perheen elämänlaatua varmaan parantaisi, jos viinaa juotaisiin pikkuisen vähemmän. Elinkeinoelämää taas tukisi, jos kadehtimisen sijasta opittaisiin iloitsemaan naapurin menestyksestä ja epäonnistumisen pelon sijasta yrittämään rohkeasti, niin kuin Pohjanmaalla on tapana.

Mutta yksilöhyveiden kehittämisen kannalta aivan yhtä tärkeä Itä-Suomessa asuvien ihmisten kannalta on se, että myös valtiovalta kantaa oman vastuunsa Itä- ja Pohjois-Suomen kehittämiseksi.

Kun lähikoulu lakkautetaan, kylän perheet joutuvat pohtimaan muuttoa eikä uusia perheitä tule. Jos lukioverkkoa supistetaan, moni nuori joutuu muuttamaan pois kodista jo 15-16-vuotiaana. Ihmiset eivät soita poliisille uhkaavassakaan tilanteessa, kun he tietävät, että partion tuleminen kestää toista tuntia. Aamun lehti saapuu jonnekin vasta illankorvassa, ja Postin pöydällä on ehdotus viiden jakelupäivän supistamiseksi 3-4 arkipäivään.

Toimivat liikenneyhteydet ovat elintärkeitä erityisesti yrittäjien ja opiskelijoiden kannalta. Kun mummoni lähti opiskelemaan kätilöksi 1920-luvulla, junamatka Joensuusta Helsinkiin kesti 24 tuntia (Sortavalan ja Viipurin kautta), kun äitini lähti opiskelemaan biologiaa 1950-luvun lopussa, matka Helsinkiin kesti 12 tuntia. Kun minä lähdin opiskelemaan teologiaa, junamatka kesti 6 tuntia.

Nyt on hyvä tilanne, kun täällä on monialainen ja Suomen toiseksi korkeatasoisimmaksi rankattu Itä-Suomen Yliopisto – enää ei ole pakko mennä Helsinkiin ollenkaan. Toisaalta yliopisto ja yrittäjät eivät voi säilyä ja kehittyä ilman kulkuyhteyksiä. Jos poikittaisliikenne lakkautetaan kaavaillulla tavalla, lännemmästä ja pohjoisesta on erittäin vaikea tulla tänne opiskelemaan.

Uskon, että vastaavien huolien kanssa kamppailevat ihmiset myös muualla, erityisesti Mikkelin, Oulun ja Lapuan hiippakunnan alueilla. En toivo vastakkainasettelua eri osien välillä. Olen asunut Helsingissä puolet elämästäni ja tiedän pääkaupungin yhteisen arvon. Ymmärrän, että tilanne on monimutkainen, kun julkisia menoja pitää karsia.

Silti ”kaikki elämä valuu etelään” –fatalismi ei ole hyväksyttävää. Eri alueiden omaleimaisuutta ja elinvoimaa voidaan edistää, jos tahdotaan. Joku voi sanoa, miksi ette muuta etelään. Mutta ei se niin helppoa ole. Täällä on ystävät, suku, pellot, metsät, kotiseutu ja kaikki, mikä tuntuu rakkaalta. Täällä tuntuu hyvältä elää ja kuolla.

Ensi vuonna Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Meidän täytyy rakentaa sellaista Suomea, jossa arvostetaan paikallisia kulttuureja ja jossa kaikkia alueita kehitetään tasapuolisesti.

Ensi vuonna vietetään myös reformaation merkkivuotta. Arvoisille piispainkokouksen jäsenille ei tarvitse kertoa, mistä reformaatiossa oli kyse. Tärkeää on kuitenkin sanoa, että merkkivuosi antaa meille ja kaikille suomalaisille erinomaisen mahdollisuuden palata hengellisille juurille ja pohtia luterilaisen reformaation merkitystä. Tavallisesti ajattelemme kirkossa vaatimattomasti, että ei tehdä tästä nyt numeroa. Mutta jospa kumminkin, edes vähän. Sillä luterilaisuus on mainettaan parempi, jos se vain tunnetaan historiallisesti oikein.

Luterilainen uskonpuhdistus asetti kaiken ajattelun ja elämän keskukseksi uskon kolmiyhteiseen Jumalaan ”itsensä lahjoittavana rakkautena”. Tämä käy hyvin ilmi vaikkapa Lutherin varhaisen psalmikommentaarin kiteytyksestä: ”Tätä on olla Jumala: ei ottaa vastaan, vaan antaa rakkautta.” Isossa katekismuksessa tämä lahjan ajatus yhdistetään kolminaisuusoppiin: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Poika koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.”

Tämä vapautunut luottamus Jumalaan nimenomaan ”itsensä lahjoittavana rakkautena” vapautti ihmisen ahdistavasta itsensä tarkkailusta ja tympeästä moralismista. Omien kompastelujen sijasta se auttoi ihmistä kiinnittämään huomion siihen, kuka Jumala on ja mitä hyvää hän minulle ja meille jatkuvasti lahjoittaa. Tästä muistutuksena Luther esimerkiksi kehottaa ihmisiä lausumaan uskontunnustuksen aamuin illoin ikään kuin Jumalan minulle antamien lahjojen luettelona.

Tämä luottamus teki vapaaksi ja iloiseksi. Tämä usko antoi rohkeuden seurata Kristusta, harjoittaa hyveitä, taistella itsessä olevaa syntiä vastaan ja rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Niinpä luterilaiset järjestivät diakoniaa ja pitivät huolta köyhistä ja sairaista. Kouluja perustettiin lapsille ja yliopistoja kehitettiin. Tänäkin päivänä luterilaisuus arvostaa diakoniaa, kasvatusta ja tieteiden vaalimista.

Olen toivonut, että helatorstaina 2017 mahdollisimman moni seurakunta järjestäisi kaiken kansan messun torilla, julkisella foorumilla. Ja kun päälle tarjotaan ilmainen lounas kaikille ja lapsille puuhaa ohjatusti, siinä ovat läsnä kaikki luterilaisuuden tärkeät korostukset Jumalan armosta: yhteinen ehtoollinen, köyhien auttaminen, ja nuorison kasvattaminen. Näin tulee tapahtumaan esimerkiksi Kuopion torilla.

Hyvät asiat voivat kuitenkin kapeutua ja vääristyä. Näin kävi pian myös reformaatiossa. Yhdeksi reformaation perusongelmaksi muodostui Jumalan armon ja ihmisen hyvien tekojen suhde. Jos kaikki perustuu yksin Jumalan armoon eikä ihmisen teoilla ole pelastuksen kannalta mitään merkitystä, miksi ylipäätään pyrkiä hyvään ja nähdä vaivaa. Miksi kilvoitella ja pyrkiä pyhään elämään uskon harjoituksessa ja rakkauden palveluksessa?

Teoriassa tämä kyllä onnistuttiin ratkaisemaan hienosyisillä erotteluilla, mutta käytännössä ajatus armosta antoi usein alibin hengelliselle välinpitämättömyydelle ja eettiselle leväperäisyydelle. Teologisesti sanottuna vanhurskauttamisen ja pyhityksen yhteys katkesi. Tämän muutoksen voi huomata jo Lutherin Ison katekismuksen esipuheesta. Siinä Luther ei enää arvostele paavin kannattajia ansiouskonnollisuudesta, vaan ojentaa omiaan hengellisestä välinpitämättömyydestä. Hän näkee paljon vaivaa oikaistakseen sen virheellisen käsityksen, että Jumala armo vapauttaisi kristityt pois rukouksesta, messusta ja lähimmäisenrakkaudesta. Kunniansa saavat kuulla myös piispat.

Omana aikanamme samasta dilemmasta on puhunut terävästi natsien hampaisiin joutunut luterilainen teologi Dietrich Boenhoeffer. Hän kutsui tätä ”halvan armon” ongelmaksi. Hänen mukaansa halpa armo on armoa ilman Kristusta ja ilman hänen seuraamistaan, ilman kuuliaisuutta hänen tahdolleen. Teoksessaan Nachfolge hän kirjoittaa:

”Halpa armo on kirkkomme verivihollinen. Käymme tänä päivänä taistelua kalliista armosta. Halpa armo on armoa alennusmyyntitavarana, pilkkahintaan tarjottuna anteeksiantamuksena, halpahintaisena lohdutuksena […] Tällaisessa kirkossa maailma löytää halvan verhon synneilleen, joita se ei kadu ja joista se vielä vähemmän toivoo vapautuvansa. Sen tähden halpa armo merkitsee Jumalan elävän sanan kieltämistä, Jumalan Sanan ihmiseksi tulemisen kieltämistä.”

Bonhoeffer jatkaa: ”Halpaa armoa on anteeksiantamuksen saarna ilman katumusta, kaste ilman kirkkokuria, ehtoollinen ilman synnintunnustusta, synninpäästö ilman henkilökohtaista rippiä. Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta.”

Bonhoeffer ei ole moralisti eikä tarjoa lääkkeeksi Jumalan lakia, vaan ”kalliin armon”. Se on armoa, joka ei ole itsestään selvyys vaan lahja. Ideologian tai järjestelmän sijasta se perustuu persoonaan, Jeesuksen Kristukseen: ”Kallis armo on evankeliumia, jota on yhä uudelleen etsittävä, lahja, jota on pyydettävä, ovi, jolle on kolkutettava. Se on kallista, koska se kutsuu seuraamaan. Se on armoa, koska se kutsuu seuraamaan Jeesusta Kristusta. Se on kallista, koska se maksaa ihmiselle elämän, se on armoa, koska se vasta lahjoittaa hänelle elämän. Se on kallista, koska se tuomitsee synnin, ja armoa, koska se vanhurskauttaa syntisen. Kallista on armo ennen kaikkea siksi, että se on ollut kallista Jumalalle, että se on maksanut Jumalalle hänen Poikansa hengen.”

Bonhoefferin sanoihin tuo erityistä painavuutta se, että hän osoitti elämällään, mitä kuuliaisuus ja seuraaminen tarkoittaa. Natsit surmasivat hänet huhtikuussa 1945.

Hyvät piispainkokouksen jäsenet. Toivon, että reformaation merkkivuosi antaa meille mahdollisuuden pohtia syvällisemmin, mitä Jumalan armo on, mihin se meidät vapauttaa ja mihin se meitä kutsuu ja haastaa.