Jeesus antaa elämän

16. sunnuntai helluntaista: Jeesus antaa elämän

Evankeliumi (Luuk. 7: 11-16)

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Pesäpalloväen piirissä kerrotaan tarinaa Vimpelin Vedon iäkkäästä mieskannattajasta, joka havaitsee yläkatsomossa kesken ottelun, että kylän laidalla etenee verkkaisesti hautajaissaatto. Kunnioituksen merkiksi mies nousee seisomaan, mutta muut katsojat alkavat moittia häntä. ”Peität näkyvyyden, istu alas, anna kuolleiden haudata kuolleet,” he pyytävät. Mies puolustautuu: ”Oltihin kuitenkin 50 vuotta naimisissa.”

Arvelen, että tarina kuuluu hevosmiesten uutistoimiston juttuihin, ja on kehitetty viestimään, kuinka vahvasti Vimpelin pesäpalloväki sitoutuu joukkueensa kannustamiseen. Minkähänlaisia juttuja kaksinkertaisen suomenmestarin Joensuun Mailan kannattajista liikkuu?

Myös päivän evankeliumissa on hautajaissaattue. Tai oikeastaan siinä kohtaa kaksi saattuetta, elämän ja kuoleman kulkueet. Toinen saattue kulkee ulos Nainin kylästä pois kohti hautausmaata – Nainin ”kaupunki” oli noin viisi kilometriä Nasaretista kaakkoon, kylä on yhä olemassa, nykyisin siellä asuu noin 1800 Israelin arabia. Tämä saattue on itkun ja kuoleman saattue. Se kantaa poikaa, joka on ilmeisesti kuollut saman päivän aikana – juutalaisethan pyrkivät toimittamaan hautauksen vuorokauden sisällä. Siksi saattue on vielä shokissa, järkytys on pinnalla ja itkun määrä suuri. Raskautta lisää tieto siitä, että kyseessä on leskiäidin ainoa poika, joka on juuri ottanut vastuun äitinsä huolehtimisesta. Lesken viimeinen turva ja ainoa elättäjä on kuollut. Siksi hänen uskonsa tulevaisuuteen on romahtanut. Pojan kuolema merkitsi lopun alkua myös leskiäidille.

Tätä kuoleman ja itkun saattuetta vastaan tulee kaupungin portilla elämän saattue, Jeesus, hänen oppilaansa sekä ”suuri joukko ihmisiä”, kuten evankeliumi kertoo. Nämä elämän ja kuoleman saattueet olisivat voineet kulkea toistensa ohi pysähtymättä. Jeesus kuitenkin pysäyttää saattueet ja avaa keskustelun niiden välillä.

Jeesuksen kehotus ”älä itke” tuntuu oikeastaan aika kohtuuttomalta äitiä kohtaan: hänen ainoa poikansa on juuri kuollut ja samalla vienyt viimeisen turvan. Eikö olisi hienotunteista ja terapeuttistakin antaa ihmisen itkeä onnetonta osaansa?

Sisaret ja veljet, tällä viikolla on itketty kuoleman ja järkytyksen surua myös Kuopiossa Savon ammattiopistossa tapahtuneen puukkohyökkäyksen takia. Tapahtuma on koskettanut välittömästi yli sataa opiskelijaa ja opettajaa, joiden koulunkäynti keskeytyi oppilaitoksen väistötiloissa kauppakeskus Hermannissa. Se on koskettanut välillisesti myös meitä muita suomalaisia. On vaikeaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että hyvissä kouluissamme ja turvallisessa Suomessa tapahtuu tällaista.

Tässä vaikeassa tilanteessa viranomaiset ja oppilashuoltoa tekevät työntekijät, oppilaitospapit mukaan lukien, ovat toimineet erinomaisesti, niin hyvin kuin tällaisessa voi toimia. Samalla on puolustettu ihmisten oikeutta käsitellä järkytystään puhumalla ja suremalla, itkemälläkin. Vain siten ihminen voi selvitä järkytyksestään ja palata elämään normaalia arkea.

Epäilemättä Jeesus on tietoinen siitä ihmisluonnon piirteestä, että me käsittelemme raskaimpia elämän kokemuksia usein itkun kautta. Se on normaalia ja kuuluu asiaa. Johanneksen evankeliumin mukaan hän itki itsekin kuullessaan Lasaruksen kuolemasta.

Silti hän sanoo: ”Älä itke”. Minulla on sinulle jotakin, joka antaa elämän ja tuo ilon. Juutalaisessa kulttuurissa kuollut oli tabu, häntä ei voinut koskettaa saastumatta, siksi häntä kannettiin paareilla tai oikeastaan avonaisessa arkussa. Jeesus kuitenkin koskettaa kuollutta ja antaa hänelle elämän. Siten myös heitteille jäänyt leskiäiti saa uuden elämän.

Tässä on kyse ihmeestä sanan varsinaisessa merkityksessä: Jeesus herättää kuolleen elämään. Se on sakramentti, merkki Jumalan läsnäolosta ja voimasta Kristuksen persoonassa. Mutta hengellinen perinne on tässä nähnyt myös vertauskuvallisen tulkinnan siitä, kuinka hengellisesti kuollut herää eloon ja saa elämän, kuinka uskonnollisesti välinpitämätön löytää uskon, kuinka Jumalaa karkuun juokseva tuhlaajapoika löytää takaisin rakastavan Isän syliin.

Kirkkomme lähtee lujasti siitä raamatullisesta vakaumuksesta, että kaste merkitsee Kristukseen pukeutumista. Tämän ja monien muiden Raamatun kielikuvien pohjalta Luther kirjoittaa Iso Katekismuksessaan, että pyhä kaste, Kristuksen asettama kaste vapauttaa pahan vallasta, lahjoittaa Jumalan armon, tekee osalliseksi Kristuksesta ja hänen kaikista pelastusteoistaan ja antaa Pyhän Hengen ja kaiki hänen lahjansa. Uskonpuhdistaja jatkaa: ”Se antaa niin paljon, että heikko luonto siitä kuullessaan alkaa väkisinkin ajatella, voiko tämä olla totta.”

Kaste tekee meidän osalliseksi Jumalan armosta, Kristuksen teoista ja Pyhän Hengen kaikista lahjoista. Tämä on mahtava, iloinen ja vapauttava lahja. Mitään ei puutu, mitään ei tarvitse pelätä! Pyhä kaste myös asettaa meidät tielle, Kristuksen seuraamiseen tielle, jossa kasvetaan uskossa ja hyveissä, rakastetaan lähimmäistä ja etsiydytään säännöllisesti sanan ja ehtoollisen äärelle.

Mutta olkaamme rehellisiä: totuus on myös se, että länsimaisessa kulutuskulttuurissa monet kastetut eivät – syystä tai toisesta – pysy tällä tiellä. Monet vieraantuvat uskosta, joko siksi, että seurakunta ei onnistu heitä tavoittamaan tai siksi, että ympäröivä kulttuuri iskee kiilan isien uskon ja ihmisen välille. Joskus kristittyjen käytös vieroittaa ihmiset elämän tieltä, joskus taas raha, nautinto, ura tai muut epäjumalat ajavat kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden harhaan, jossa aidolle hengellisyydelle ei jää tilaa.

Juuri tästä havainnosta sai alkunsa tänään 50 vuotta viettävä Pohjois-Karjalan Kansanlähetys. Se on syntynyt Kristuksen lähetyskäskystä ja sen varaan perustuvasta lähetysinnostuksesta, kuten sen tunnuslause kertoo: ”Evankelioikaa kansat evankelioimaan kansoja.” Siis auttakaa ihmisiä löytämään elävä usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen, ja vahvistakaa heitä siinä, jotta he voisivat auttaa ihmisiä löytämään usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen elämää kannatteleviksi voimiksi.

Kun vierailin 2011 Vatikaanissa paavillisessa uuden evankelioimisen neuvostossa, joka Paavi Benedictus oli vuosi aiemmin perustanut, hätkähdin, kun kuulin heidän visionsa: evankelioida kansat evankelioimaan kansoja. Mietin, että onko paavi vakoillut Kansalähetyksen verkkosivuja tai peräti konsultoinut Heimo Karhapäätä Joensuusta.

Kansanlähetys on syntynyt kirkkomme sisällä ja sen hengellisen elämän yhteydessä, vaikka se onkin saanut vaikutteita kansainvälisestä evankelikaalisuudesta. Se on korostanut rakkautta Raamatun lukemiseen ja puolustanut pyhän kirjan arvovaltaa. Se on syntynyt innostuksesta kirkon lähetystehtävän toteuttamiseen niin kotimaassa kuin ulkomailla. Luterilaisena liikkeenä se ei kiellä pappisviran merkitystä, mutta erityisesti se on maallikkoliike, joka korostaa kaikkien kastettujen kristittyjen yhteistä pappeutta, siis sitä, että Kristuksen tuoksun levittäminen ei ole vain piispaksi tai papiksi vihittyjen tehtävä, eikä edes vain kirkon työntekijöiden tehtävä, vaan kaikkien kirkon jäsenten tehtävä. Tästä myös meidän kirkkojärjestyksemme lähtee, kun se sanoo: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee edistää lähetystyötä, jonka tarkoituksena on evankeliumin levittäminen niiden keskuuteen, jotka eivät ole kristittyjä.”

Vaikka suhde kirkkoon ja piispoihin on joskus ollut jännitteinen, Kansanlähetys on aina ja erityisesti täällä Pohjois-Karjalassa pyrkinyt rakentamaan paikallisseurakuntaa. Yhtäältä se on tarjonnut etsijöille oman hengellisen kodin, mutta samalla se on myös rohkaissut heitä kantamaan vastuuta omasta paikallisseurakunnasta ja rakkaasta kirkosta.

Kansanlähetys muistuttaa kristinuskon yksinkertaisesta ytimestä: Kristus antaa elämän. Hän herättää meidät ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään. Mutta kyse ei ole vain tuonpuoleisuudesta, vaan hän tahtoo antaa rikkaan ja yltäkylläisen elämän jo nyt, jo tässä elämässä. Siksi hän tahtoo herättää eloon hengellisesti kuolleen ja kutsua meitä kuoleman saaton sijasta elämän kulkueeseen, ilon ja kiitoksen voittosaattoon. Tätä tehtävää Raamatussa kutsutaan Kristuksen tuoksun levittämisen tehtäväksi:

”Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän. Mutta kuka on tähän kelvollinen? Me emme ainakaan ole sellaisia kuin ne monet, jotka kaupittelevat Jumalan sanaa. Me julistamme sitä Jumalan edessä ja Kristusta palvellen, väärentämättömänä ja sellaisena kuin se tulee Jumalalta.” (2. Kor. 2)

Tähän Kristuksen tuoksun levittämisen tehtävään Vapahtaja kutsuu meistä jokaista.