Jokainen nuori on arvokas – jokainen kohtaaminen on tärkeä.

Näin kerran pihakadulla leikkivistä lapsista varoittavan liikennemerkin, johon oli lisätty teksti: ”Meillä on paljon mukuloita – mutta ei yhtäkään ylimääräistä.” Viesti oli selvä: aikuinen, muista ajaessasi, että jokainen ihmistaimi on korvaamaton, eikä vain arvokas vaan korvaamaton.

Liikennemerkki johdattaa meidät aiheemme ytimeen. Meillä on paljon nuoria, mutta ei yhtäkään ylimääräistä. Vielä tarkemmin: Meillä on 51 300 syrjäytynyttä nuorta. He ovat peruskoulun käyneitä ihmisiä, joilla ei ole joko työpaikkaa tai opiskelupaikkaa tai ei kumpaakaan. Heistä vaikeimman ytimen muodostaa 32 500 ulkopuolista nuorta, joita ei näy edes työttömyyskortistossa. Näiden lisäksi toiset 50 000 nuorta elää syrjäytymisvaarassa.

Yksikään heistä ei ole ylimääräinen. Mutta kuitenkin moni heistä kokee niin. Jokainen syrjäytynyt nuori on merkki meidän aikuisten epäonnistumisesta. (Perusteellinen analyysi nuorten syrjäytymisestä, ks. Pekka Myrksylän artikkeli Hukassa – Keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA-analyysi nro 19 – 1.2.2012).

Tämän kiertue johdattaa tärkeään ja vakavaan kysymykseen: Miten saamme Hengen päälle, niin että voisimme kirkkona ja seurakunnissa yhdessä tehdä nuorten osallisuuden vahvistamiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi? Miten voisimme antaa oman ammattikutsumuksemme ja työkokemuksemme luomalla hyvän elämän edellytyksiä nuorillemme?

******************

Aivan aluksi lienee paikallaan varoituksena sana: ”syrjäytymisestä” on hyvä puhua varovaisesti ja nöyrästi. Sana on juurtunut arkikieleen, mutta tutkijat ovat käsitteestä eri mieltä. Syrjäytymiseen lasketaan erilaisia asioita koulupinnaamisesta aina diagnosoituihin mielen sairauksiin saakka. Omasta kokemuksesta tiedämme, että nuori etsii itseään. Silloin monet heistä liikkuvat edestakaisin janalla, jonka toisessa päässä on integroituminen ja toisessa päässä eriytyminen. Syrjäytymisestä puhuminen on helposti myös leimaavaa. Tavallista on, että hädänalaiset perheet ja nuoret kääntyvät sisäänpäin. He häpeävät omaa ulkopuolisuuttaan, eivätkä aina uskalla pyytää apua tai edes kohdata toisten katseita. Näistä vaikeuksista huolimatta voi olla tarpeellista puhua syrjäytymisestä, kun yritämme määritellä ilmiötä ja etsiä keinoja vaikeuksissa olevien auttamiseen.

Tasavallan Presidentti kutsui keväällä koolle nuorten syrjäytymistä pohtivan työryhmän. Usein tällaisiin työryhmiin kutsutaan johtajia ja asiantuntijoita, mutta tällä kertaa kutsun saivat nimenomaan käytännön ammattilaiset, siis ne, jotka kohtaavat vaikeuksissa olevia nuoria päivittäin. Tarkoituksena oli kysyä, mitä me voimme yhdessä tehdä syrjäytymisen estämiseksi ja etsiä konkreettisia keinoja näiden nuorten auttamiseksi. Kuopion suunnalta edustus oli vahva: työryhmään kutsuttiin muun muassa kirkon edustajana Marjukka Borgman, jolla on pitkä kokemus seurakunnan nuorisotyöstä ja partiotyöstä.  – Olen saanut osallistua Marjukan kanssa sekä rippileirin että partioleirin vetämiseen, ja näkemäni perusteella voin vakuuttaa, että valinta oli perusteltu.

Työryhmä tehtävästä rajattiin tietoisesti pois muun muassa budjettirahoitukseen ja viranomaistoimintaan liittyvät kohdat. Huomio kiinnitettiin siihen, että näiden vaikeuksissa olevien nuorten ympärillä on kuitenkin miljoona vanhempaa, aikuista, opettajaa, kummia ja harrastusohjaajaa – siis meitä – jotka voivat tehdä paljon. Työryhmä kokosi kymmeniä konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä me tavalliset, paremmin toimeentulevat ihmiset voisimme tehdä. Näistä ehdotuksista valtakunnan parhaat asiantuntijat seuloivat noin 35 ehdotusta. Ne löytyvät netissä osoitteesta tavallisia.fi.

Presidentin asettaman työryhmän työ sai osakseen kritiikkiä. Käsitykseni mukaan pääargumentteja oli kaksi. Ensiksi pidettiin puutteena, ettei ehdotuksiin liittynyt valtion tai kuntien budjettirahoitusta koskevia linjauksia. Toiseksi ehdotuksia pidettiin joissakin arvioissa naiiveina tai ihanteellisina.

On hyvä, että työryhmän työ synnytti kansalaiskeskustelua. Uskon, että tähän palautteeseen voidaan myös vastata. Valtion budjettiin, lainsäädäntöön ja viranomaisten ohjeistukseen kuuluvat asiat kuuluvat varsinaisesti valtioneuvoston, eivät presidentin toimialaan. Julkista rahoitusta tarvitaan välttämättä, jotta meillä on vahvat tukirakenteet, taitavia opettajia, kattava kouluverkosto, järkevät ryhmäkoot, toimiva kouluterveydenhuolto ja myös riittävästi terveys- ja sosiaali-alan ammattilaisia kaikkein vaikeimmassa olevien nuorten auttamiseksi moniammatillisesti. Julkisen rahoituksen lisäksi tarvitaan myös tavallisten kansalaisten ja kasvattajien henkilökohtaista vastuunottoa. Myös meidän on vanhempina, kansalaisina – ja kristittyinä –mentävä itseemme ja kysyttävä, millä pienillä arjen teoilla me voimme vahvistaa nuorta, osoittaa hänelle rakkautta ja oikeita rajoja ja auttaa kasvamaan vahvaksi aikuiseksi.

Pidän hyvänä, että kritiikki on kääntymässä myönteiseksi haluksi vaikuttaa yhdessä, mahdollisimman monella eri tavalla. Mustavalkoisen joko-tai ajattelun sijaan sekä-että ajattelu on hedelmällisempää. On hyvä, että vapaan kansalaisryhmän epätavallisia.fi sivusto on nyt linkitettynä myös tavallisia.fi sivustolla. Asia on niin tärkeä, että vastakkain ajattelun sijaan on välttämätöntä tehdä yhdessä, nuorten puolesta.

********************

Omasta puolestani haluan puolustaa Tasavallan Presidentin käynnistämää työtä, sekä sen muotoa että sisältöä.

Samalla vetoan kaikkiin teihin kirkon työn ammattilaisiin, että osallistuisimme oman kutsumuksemme ja kokemuksemme pohjalta rakennustalkoisiin nuorten osallisuuden puolesta ja nuorten syrjäytymistä vastaan. Nyt tarvitaan henki päälle, kuten kiertueen otsikko lupaa.

*******************

Palataanpa vielä Presidentin työryhmän tavallisiin, konkreettisiin ehdotuksiin. Ne on siis suunnattu syrjäytymisvaarassa olevien nuorten lähellä eläville, niin sanotuille tavallisille ihmisille. Olen itse jakanut nuo ohjeet kahdeksaan luokkaan.

1. Korostetaan säännöllistä päivärytmiä ja riittävää unta: ”Järjestä päivärytmi niin, että saat riittävän yöunen. Koti, koulu ja muut paikat on pidettävä siisteinä. Järjestys jäsentää mieltäkin. Suorituspaineet ja ylikuormitus aiheuttavat näkymättömän uhkan. Rauhoittuminen ja rutiinit luovat turvallisuutta. Voit lukea lapselle iltasadun tai iltarukouksen ja rauhoittaa nuoren illan.”

2. Korostetaan, että varhainen puuttuminen on tehokkainta: ”Avun hakeminen ei ole nuoren velvollisuus: auttaminen on aikuisen, viranomaisen ja ammattilaisen tehtävä. Nuori saattaa olla niin väsynyt tai pelokas, että jo hoitoon hakeutuminen on suuri ponnistus. Valvo aikuisena hänen etujaan, kokonaisvaltaisesti.”

3. Korostetaan lasten ja nuorten kasvurauhaa, myös seksuaalisen elämän alueella: ”Vanhempien tehtävä on kertoa, mistä tunteissa, seurustelussa ja seksissä on kyse. Lasten ja nuorten pitää tietää oikeat asiat oikeaan aikaan. Nettiporno ja tositeeveen mauttomuudet voivat sekoittaa lapsen pään pahasti.”

4. Kannustetaan mediakriittisyyteen: ”Kaikki mitä näet, ei ole totta. Suojaa lasta ja nuorta television, lehtien ja netin harhaanjohtavilta jutuilta ja kuvilta. Pelikoneet ja televisio nuoren omassa huoneessa altistavat hallitsemattomalle ajankäytölle.”

5.  Suositellaan liikunnan ja erilaisten harrastusten merkitystä. Jos meillä ei ole mahdollisuuksia toimia vapaaehtoisina ohjaajina, voimme tukea järjestöjä taloudellisesti.

6. Kehotetaan vanhempia pidättymään väkivallasta ja alkoholin käytöstä: ”Älä lyö. Piste. Pelolla kasvattaminen tekee lapsesta ja nuoresta ahdistuneen. Älä ”tutustuta” alkoholiin tai edes sen hajuun. Se vain nopeuttaa päihteiden käytön aloittamista. Oma tapasi käyttää päihteitä siirtyy lapselle.”

7. Vanhempia kehotetaan myös antamaan riittävästi aikaa lapselle: ”Ei ole laatuaikaa, on vain aikaa. Yhdessäolon määrä ratkaisee. Lapset haluavat elää yhteistä elämää ja kokea kaikkea, mitä se sisältää. Tarjoa toistenkin lapsille aikaa ja tukea aina kun voit. Oletko oikeasti sankari, jos väännät 12-tuntista työpäivää viikosta toiseen ja kannat töitä vielä kotona tehtäviksikin?”

8. Edelleen kasvattajia kehotetaan myös auttamaan nuorta kohtaamaan metafyysisiä, elämän perimmäisiä kysymyksiä: ”Ihmetelkää yhdessä elämän suuria kysymyksiä: syntymää, rakkautta ja kuolemaa. Selitä ja vastaa vaikeisiinkin kysymyksiin. Voit tarjota nuorelle mahdollisuuksia oppia häntä kiinnostavia asioita. Kaikki tekevät virheitä, vaikka yrittävät parhaansa. On opittava vastaamaan teoistaan, hyvittämään, kantamaan seuraukset ja pyytämään anteeksi. Älä aina tee ”tärkeämpää” vaan vaali suhteita niihin, jotka elävät lähelläsi. Osoita itse, että elämä ja ihmiset ovat toisilleen lahjoja.”

************************

Kun tutustuin näihin teeseihin, mielessäni heräsi kaksi ahaa-elämystä. Ensiksi, nämä ehdotukset ovat hyviä ja järkeviä peilejä, joita jokaisen hyvinvoivan kansalaisen tulisi pohtia.

Toiseksi ehdotukset kuulostivat kovin tutuilta. Vuonna 2008 Suomen evankelis-luterilaiset piispat julkaisivat kirjan Rakkauden lahja – piispojen puheenvuoro avioliitosta, perheestä ja seksuaalisuudesta (Kirjapaja). Se on tavallaan päivitetty puheenvuoro 1984 julkaistulle teokselle Kasvamaan yhdessä. Uutta puheenvuoroa oli toivottu jo kirkolliskokouksessa 1990-luvun lopulla. Aloite piispojen uuden puheenvuoron julkaisuun tuli ruohonjuuritasolta, Asikkalan kirkkoneuvostosta. Aloite koettiin tärkeäksi, koska se eteni läpäisten koko kirkollisen hallintokoneiston rovastikuntakokoukseen, hiippakuntakokoukseen, piispainkokoukseen ja lopulta piispojen kollegioon. Varsinkin ”maallisella” puolella kirja sai myönteisen vastaanoton (tästä lähemmin, ks. Kotimaan Suola 1/2009).

Piispojen puheenvuoro on tavallaan kirkon perhe- ja kasvatustyön peruskirja. Esipuheen mukaan sen tarkoituksena on ”tukea kirkon työntekijöitä heidän ponnistellessaan seurakunnan hyväksi”. Lopulta se on tietysti tarkoitettu kaikille lukutaitoisille. Kirkolliskokouksen päätöksellä kirjasta otettiin 100 000 painos jaettavaksi seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille, kastekoteihin ja vihkipareille – jaettiinpa se kansanedustajillekin. Kirjan päälukuna tai tähtäyspisteenä voidaan pitää lukua 5, jossa puolustetaan nimenomaan lasten kasvurauhaa. Kirjassa esitetään kirkon uskonkäsityksen pohjalta – siis Raamatun, luonnollisen moraalilain ja kirkon pastoraalisen kokemuksen pohjalta – monia samoja yksinkertaisia, tavallisia, mutta tärkeitä periaatteita, joita oli myös Presidentin asettamassa työryhmässä. Tietenkin piispojen perhekirjassa korostetaan vahvasti hengellisen kasvatuksen merkitystä, avioliiton luomisteologisia perusteita ja parisuhteen hoitamisen asioita enemmän kuin Presidentin asettaman syrjäytymistyöryhmän paperissa. Nuorten hyvää kasvuympäristöä koskevat piispojen näkemykset ovat kuitenkin hämmästyttävällä – ja rohkaisevalla! – tavalla samansuuntaisia. Jokainen voi havaita tämän ilmi esimerkiksi seuraavista kirjan päätössanoista.

”Lapset tarvitsevat ennen muuta aikaa ja turvallisuutta, jotta he voisivat kasvaa ikävaiheensa ja omien edellytystensä mukai­sesti. Perheen sisäiseen rakkauteen kuuluu aivan arkisia asioita ja yksinkertaisia tapoja: esimerkiksi tuttu päivärytmi, rauhallinen elämänmeno, säännölliset ateriat, riittävä uni, yhteiset keskuste­lut, kohtuullinen siisteys ja vanhempien syli. Hyvä ja turvallinen elämä ei vaadi erikoisuuksia eikä kalliita harrastuksia. Vahvan pe­rustan antaa äidin ja isän läsnäolo. Tavallinen elämä riittää. Kun lapsi kasvaa, hän oppii utelemaan ja ihmettelemään. Ky­symysten yhteinen pohdiskelu on usein tärkeämpää kuin vastausten antaminen. Kun lapsi kokee, että häntä kuunnellaan, paljon on jo saavutettu. Kodin arvot ja hengellinen perintö siirtyvät par­haiten eteenpäin, kun vanhemmat kohtaavat lapsen kysymyksiä, antavat niille tilaa – ja pitävät samalla kiinni omista hyviksi koe­tuista periaatteistaan. Ilta on otollinen hetki käydä läpi päivän tapahtumia ja koke­muksia. Kun sängyn vieressä istuva äiti tai isä lukee iltatarinan ja kun päivä päätetään yhteiseen iltarukouksen, lapsen on turvallis­ta nukahtaa.”

Meillä on piispojen puheenvuorossa ja Tasavallan presidentin asettaman työryhmän paperissa vahva yhteinen pohja ja näkemys niistä ihanteista, jotka luovat hyvää elämää ja estävät syrjäytymistä. Meillä on myös yhteinen kutsumus auttaa niitä kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia nuoria, jotka joutuvat lähtemään aamulla kadulle ilman aamupalaa ja jotka joutuvat nukahtamaan illalla humalaisten vanhempien meteliin. Tällä hetkellä yli 17.000 nuorta on kodin ulkopuolelle sijoitettuna ja avohuollon piirissä yli 78.500 lasta ja nuorta.

Meillä kirkossa on vahva arvopohja ja pitkä kokemus lasten ja nuorten parissa tehtävästä työstä. Pappeina, diakoneina, nuorisotyönohjaajina, erityisnuorisotyöntekijät, lastenohjaajina ja kirkon perheneuvojina teillä on myös vahva ammattitaito tässä asiassa. – Arvostan sitä, että paikalla on myös valtakunnan poliittisia johtajia etsimässä oikeita keinoja.

Kaikista edellä mainituista syistä on järkevää saada Henki päälle ja taistella nuorten puolesta yhdessä, yhteisessä rintamassa. Tähän myös piispojen puheenvuoro meitä tänään usuttaa seuraavin sanoin:

”Lapsen oikeuksista ja perheen hyvinvoinnista huolehtiminen on kirkolle tärkeä tehtävä. Se nousee viime kädessä kristillisen uskon ytimestä. Kirkko hoitaa tätä tehtävää yhteistyössä kaikkien toimijoiden, yksityisten ja viranomaisten, kanssa. Perheiden auttamiseksi tarvitaan yhteistä rintamaa.”