Jumalan vanhurskaus ei ole viikate, vaan vaate

Hyvät seurakuntalaiset Lapinlahden kirkossa ja Portaanpään Opiston juhlamessussa

Tänään muistamme kiitollisina erityisesti kahta asiaa. Ensimmäinen niistä on kiitollisuus siitä työstä, jota jo 90 vuoden ajan on tehty ja yhä tehdään Portaanpään kristillisessä opistossa. Ken tutustuu opiston historian vaiheisiin, havahtuu, kuinka kukoistuskaudet ja vaikeat vuodet ovat vaihdelleet. Voiman päivien ohella opisto on käynyt läpi myös vaikeita päiviä: sodan aikoja, tuhoisia tulipaloja, oppilaskadon aikoja ja taloudellisia kriisejä.

Kerrotaan, että kun uusi johtaja Pertti Henttinen otti tehtävänsä 1960-luvun alussa, hän saapui autosta rehtorinasuntoon, riensi vastaamaan puhelimeen ja vastasi juhlallisesti ”Portaanpään opiston johtaja”. Vastaukseksi oli kuulunut: ”Tiältä pankista vuan, että meinookko se opisto maksoo sen vekselin, joka huomenna eräänttyy.” Vastoinkäymisistä on kuitenkin aina selvitty. Aina. Varmasti ansio kuuluu taitaville rehtoreille ja omistautuneelle henkilökunnalle. Mutta yhtä lailla ansio kuuluu myös Lapinlahden kuntalaisille, sekä tavallisille ihmiselle että monille kunnan johtohenkilöille.

Siksi tänään on paljon syytä iloon, kiitokseen ja juhlaan. Nyt opisto elää vahvana ja palvelee pohjois-savolaisia ja Kuopion hiippakuntaa, niin kirkkoa kuin koko suomalaista yhteiskuntaa viljelemällä sivistystä ja antamalla koulutusta. Näin se toteuttaa ja elää todeksi kristillistä uskoa – siten kuin luterilaisuus ja sen sisällä toimiva herännäisyys sen ovat aina ymmärtäneet. Opisto on kiitosjuhlansa ansainnut.

Portaanpään opiston menestys on Jumalan siunauksen ja ihmisen työn hedelmä. Kyse on Jumalan ja ihmisen välisestä yhteistyöstä, synergiasta, ko-operaatiosta. Jumala on siunannut ja kuljettanut, mutta on tarvittu myös ihmisten omistautumista ja ahkeruutta, taitoja ja tarkkanäköisyyttä.

Elämässä on kuitenkin myös asioita, joissa mikään inhimillinen ponnistelu ei riitä, alueita, joissa ensimmäinen ja viimeinen sana kuuluu yksin Jumalalle.

Tässä messussa vietämme myös uskonpuhdistuksen eli reformaation muistopäivää. Päivän epistola kuuluu kaikessa lyhyydessään näin: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: Uskosta vanhurskas saa elää.”

Miksi juuri tämä Raamatun kohta uskonpuhdistuksen muistopäivänä? Varmasti siksi, että se on yksi luterilaisen kirkon historian ladatuimpia kohtia. Tuo kohta ”uskosta vanhurskas saa elää” nimittäin merkitsi ratkaisevaa murrosta Martti Lutherin omassa hengellisessä kamppailussa, murrosta, joka johti ratkaisevalla tavalla myös uskonpuhdistuksen syntymiseen ja koko maailman uskonnollisen kartan muovautumiseen.

Vuonna 1545, siis vuosi ennen kuolemaansa, Luther kertoo esipuheessaan latinankielisten teostensa laitokseen omaelämänkerrallisesta välähdyksestä, joka väreillee uuden löytämisen iloa ja innostusta. Näin hän kirjoittaa:

”Olin aina halunnut ymmärtää Paavalin ajatuksia Roomalaiskirjeessä. Se, mikä minua esti ymmärtämästä, ei ollut arkuus, vaan eräs ensimmäisen luvun lause: ”siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy”. Minä inhosin tuota ilmausta ”Jumalan vanhurskaus”, sillä olin oppinut sen tarkoittavan sitä vanhurskautta, jolla Jumala on vanhurskas ja rankaisee vanhurskautta vailla olevia syntisiä. Vaikka elin tahratonta munkin elämää, tunsin, että olen syntinen, jonka omatunto on kuormitettu Jumalan edessä. En voinut uskoa, että olisin onnistunut miellyttämään häntä teoillani. En rakastanut tuota vanhurskasta Jumalaa, joka rankaisi syntisiä, vaan oikeastaan vihasin häntä. – – Halusin epätoivoisesti tietää, mitä Paavali tarkoitti tällä lauseella.”

Kerrottuaan umpikujastaan Luther viittaa päivän epistolaan ja jatkaa näin: ”Mietittyäni päivät ja yöt noita sanoja ”siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: Uskosta vanhurskas saa elää”, aloin vihdoin ymmärtää, että Jumalan vanhurskaus tarkoittaa sitä, että vanhurskas ihminen elää Jumalan lahjasta (uskosta); ja että tämä lause ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy” viittaa sellaiseen [passiiviseen] vanhurskauteen, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, kuten on kirjoitettu ”uskosta vanhurskas saa elää”. Tämä herätti minussa välittömästi tunteen, kuin olisin syntynyt uudelleen ja ikään kuin astunut avoimesta portista paratiisin sisälle. Siitä hetkestä lähtien näin koko Raamatun uudessa valossa. Minä joka olin aina vihannut lausetta ”Jumalan vanhurskaus” aloin nyt rakastaa ja ylistää sitä mitä ihanimpana lauseena, niin että tämä Paavalin kohta tuli minulle paratiisin portiksi.”

Näin siis vanha Luther muistelee kristillisen uskon kirkastumista. Meidän tiemme voi olla ja saa olla erilainen, mutta Lutherin oman tien kuvaus voi auttaa ymmärtämään paljon kristillisestä uskosta. Aiemman koulutuksensa pohjalta hän ymmärsi aluksi, että Jumalan vanhurskaus tarkoittaa Jumalan ominaisuutta, oikeudenmukaisuutta, joka tuomitsee oikeudenmukaisesti ja rankaisee rikkomuksista. Jumala on kaiken oikeuden asettaja ja oikeudessaan vakaa, joka arvioi ja tuomitsee kaiken oikeutensa mukaan. Luther joutui epätoivoon tällaisen tulkinnan edessä, vaikka hän eli munkkina pyhää elämää. Ei hänellä ollut mitään, mitä olisi voinut viedä Jumalalle, ei mitään millä olisi voinut väistää tuon lekan iskuja.

Ratkaisevan oivalluksen toi juuri päivän epistolassa mainittu kohta: Jumalan vanhurskaus ilmestyy siinä, että uskosta vanhurskas saa elää. Toisin sanoen, Jumalan vanhurskaus ei ole viikate, vaan vaate. Se ei tarkoita Jumalan viikatetta, jolla hän oikeudelleen uskollisena iskee lain rikkojaa, vaan Jumalan vaate, jolla hän verhoaa ihmisen, ympäröi hänet armollaan ja vaatettaa hyvyydellään. Tämä vakaumus Jumalan armosta ja rakkaudesta oli ja on yhä luterilaisen uskonkäsityksen ytimessä.

En tiedä kauniimpaa ja konkreettisempaa kuvaa Jumalan armahtavalle lahjavanhurskaudelle, kun juuri vaate, nimittäin kastepuku. Se on valkoinen ja kuvaa puhtautta. Se on pidempi kuin ihminen ja kuvaa armon suuruutta. Se puetaan ihmisen päälle juuri kasteessa, jossa Jumala vaatettaa pienen lapsen armollaan ja rakkaudellaan jo ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään hyvää tai pahaa.

Näin hän on tehnyt myös sinulle ja minulle. Pelastuksen asiassa Jumala on ensimmäinen, varsinainen ja ainoa aloitteentekijä. Jo ennen kuin ehdit hankkia ansioita tai kieltää Jumalan, hän vaatetti sinut hyvyydellään ja otti kasteessa pelastavaan yhteyteensä. Hän teki aloitteen, et sinä. Hän tuli sinun luoksesi, et sinä hänen. Hän antoi sinulle pelastuksen lahjaksi, ei niin, että sinä hankit siihen oikeuden ansioillasi. Tämä evankeliumi Jumalan edellytyksettömästä, vastikkeettomasta armosta on luterilaisen kirkon uskon, julistuksen, kasvatuksen ja kaiken toiminnan ydin. Siksi kirkkomme nimessäkin on sana ”evankeliumi”, tahdomme siis olla kirkko joka asettaa evankeliumin Jumalan armahtavasta rakkaudesta kaiken julistuksen ja toiminnan keskukseksi.

Mitä tämä evankeliumi voisi tarkoittaa minulle ja sinulle tänään? Ajattelen, että ainakin kolmea asiaa.

Ensiksi, se rohkaisee meitä uskomaan eli luottamaan Jumalaan ja turvautumaan häneen. Kristillistä uskoa harjoitetaan yksinkertaisesti luottamalla Jumalaan, odottamalla hyvää häneltä, turvautumalla häneen hädässä ja kiittämällä häntä kaikista lahjoista. Juuri tällainen yksinkertainen, hiljainen, itsestään meteliä pitämätön hyvän odottaminen Jumalalta on mitä suurinta uskoa, joka yhdistää meidät Jumalaan.

Toiseksi, evankeliumi rohkaisee meitä vaalimaan yhteyttä toisten kirkkojen ja niiden jäsenten kanssa. Kun luterilaiset reformaattorit silloin ja me tänään asetamme vapaaksi tekevän evankeliumin koko kirkon elämän perustaksi, emme puhu omiamme emmekä keksi jotakin uutta kristinuskoa, vaan puolustamme aitoa, alkuperäistä eli apostolista uskoa, siis uskoa, joka yhdistää kaikkia kristittyjä. Siksi emme halua tehdä tästä ilosanomasta yksityisomaisuutta, vaan uskomme, että se kuuluu kaikille ihmisille. Tämä velvoittaa meitä uskonpuhdistuksen perillisiä vaalimaan hyviä suhteita toisiin kirkkoihin ja niiden jäseniin – ja lopulta kaikkiin ihmisiin.

Kolmanneksi, ilosanoma Jumalan rakkaudesta minua ja sinua kohtaan tekee meidät vapaiksi rakastamaan toisia ihmisiä, pitämään toisista huolta ja kantamaan vastuuta oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta. Kun me puhumme luterilaisina ”vapaaksi tekevästä evankeliumista”, me emme tarkoita, että evankeliumi vapauttaisi meidät laiskottelemaan, antaisi alibin tehdä koiruutta naapurille tai johtaisi eristäytymään muusta yhteiskunnasta. Päinvastoin evankeliumi vapauttaa meidät pitämään huolta toisista, rakentamaan seurakuntaa ja kantamaan vastuuta yhteisistä asioista, Portaanpään opistosta, Lapinlahden kunnasta, Itä-Suomen ihmisistä, isänmaan asioista ja ihmiskunnan tulevaisuudesta ja Jumalan luomakunnan eheydestä.

Antakoon vapaaksi tekevä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa voimaa ja intoa tähän meille kaikille.