Kahden maailman kansalaisena

Päivän evankeliumi (Matt. 22: 15-22)

Fariseukset menivät neuvottelemaan keskenään, miten saisivat Jeesuksen sanoistaan ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan yhdessä Herodeksen kannattajien kanssa. Nämä sanoivat: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Sinä olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” Mutta Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja sanoi: ”Te teeskentelijät! Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne.” He ottivat esiin denaarin. Jeesus kysyi heiltä: ”Kenen kuva ja nimi siinä on?” ”Keisarin”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois.

”Meille Herran käsky on selkeä. Hän kutsuu meitä erottautumaan pahasta. Tällä erottautumisella tarkoitetaan kaikkia asioita […], jotka ovat tämän maailman arvostamia, mutta kuitenkin ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa ja sopusoinnussa maailman jumalattomuuden kanssa. Kaikista näistä asioista meidän tulee erottautua.”

Näin sanotaan Schleitheimin tunnustuksessa, jonka sveitsiläisten uudestikastajien ryhmä allekirjoitti uskonpuhdistuksen levottomina aikoina 24.2.1527. Kuulemme siinä selvästi tietyn kristillisen elämän ihanteen: Kristuksen evankeliumi velvoittaa kristityt erottautumaan pahasta, siis maailmasta, valtiosta ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Konkreettisesti tällä erottautumisella tarkoitettiin esimerkiksi, että kristityn ei ollut sopivaa toimia esivallan viroissa, tehdä valaa, harjoittaa kauppaa, suorittaa asepalvelusta tai hoitaa tuomarin virkaa – tuomarihan joutui joskus langettamaan tuomioita uskovien välisissä riita-asioissa, mistä Uusi testamentti varoittelee.

Nämä uudestikastajat kannattivat pyhien seurakuntaa, kirkon ja valtion eroa, ehdotonta pasifismia, tiukkaa kirkkokuria eli seurakunnan jäsenten valvontaa – ja juuri siksi myös erottautumista muusta yhteiskunnasta. He ymmärsivät evankeliumin niin, että se sallii kristityn olla vain yhden maailman kansalainen, nimittäin taivasten valtakunnan. Siksi oli jyrkästi erottauduttava maallisesta valtiosta, joka oli itsessään paha.

Uudestikastajat olivat vilpittömiä uskossaan ja hurskaita elämässään. Ehkä siksi moni ulkopuolinenkin arvosti heitä. Samalla moni kuitenkin kysyi tuolloin ja kysyy yhä tänään: sopiiko näin jyrkkä erottautumispyrkimys yhteen päivän evankeliumin kanssa, jossa Jeesus kehottaa antamaan keisarille mikä keisarin on, ja Jumalalle mikä Jumalan on?

Luterilainen käsitys kristityn ja yhteiskunnan suhteesta poikkesi selvästi uudestikastajista. Ero tulee selväksi kolme vuotta myöhemmin 1530 kirjoitetusta Augsburgin tunnustuksesta. Sen kuudestoista artikla on otsikoitu De rebus civilibus, siis ”kansalaisena olemisesta”, ja on selvästi muotoiltu edellistä erottautumiskorostusta vastaan:

”Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa sekä solmia avioliitto.

Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat, jotka kieltävät kristittyjä osallistumasta näihin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ne tuomitsevat myös ne, jotka väittävät, että kristillinen täydellisyys ei ole jumalanpelkoa ja uskoa, vaan yhteiskunnallisten velvollisuuksien hylkäämistä.”

Toisin sanoen luterilaiset lähtivät siitä, että evankeliumi kutsuu meidät sitoutumaan tähän maailmaan, ei eristäytymään siitä. Kristillistä uskoa ja rakkautta toteutetaan osallistumalla yhteiskunnan kehittämiseen, ei erottautumalla siitä. Maailman ongelmat, kuten sodat ja sairaudet, köyhyys ja sorto, yksinäisyys ja ilmastonmuutos ovat yhteisiä ongelmia, siis myös kirkon ongelmia.

Maailma on kyllä langennut, mutta yhä Jumalan luoma. Ihminen on kyllä itsekäs, mutta hänellä on yhä Jumalan antama tehtävä viljellä ja varjella ja Jumalan antama järki niiden hoitamiseen. Yhteisten asioiden hoitaminen vie usein jännitteiden, kiistojen ja vaikeiden päätösten keskelle. Yhteisen hyvän nimissä poliitikko joutuu tekemään leikkauksia, tuomari jakamaan tuomioita, poliisi turvautumaan väkivaltaan ja yritysjohtaja irtisanomisiin. Kädet likaantuvat, vaikka kuinka yrittäisi toimia oikein.

Kaikesta käsien tahraantumisesta huolimatta luterilaisten reformaattorien viesti oli tämä: evankeliumi ei anna kristityille lupaa väistää vastuuta ja vetäytyä maailmasta johonkin uskoville tarkoitettuun allasbaariosastoon, jossa serafit suorittavat jalkahoitoja ja kerubit ruokkivat kaviaarilla. Kristillistä uskoa ja rakkautta harjoitetaan sitoutumalla tähän maailmaan, sen kipuihin ja kohtaloihin. Tätä kutsumusta ei kumoa se, että yhteisten asioiden hoitamisessa joutuu usein etsimään kompromisseja, asettamaan rajoja ja tekemään hankalia päätöksiä. Niinpähän se taitaa olla joskus myös perhe-elämässä ja lasten kasvatuksessa, ehkäpä kirkolliskokouksessakin.

Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Maailmaan sitoutumisen rinnalla reformaattorit halusivat pitää myös kiinni evankeliumiin sitoutumisen periaatteesta. Piti etsiä aitoa ja alkuperäistä Kristuksen evankeliumia, ei oman ajan muotivirtauksiin mukautettua pseudosanomaa. Aivan tietoisesti tunnustuskirjoissa puhutaan ”puhtaasta” evankeliumista ja sen julistuksesta. Siihen kuuluu aina paitsi nöyrä valmius omaan suunnantarkistukseen myös aikalaiskriittisyys ja vastakulttuurisuus.

Tämä käy ilmi myös Augsburgin tunnustuksen yhteiskunta-artiklan päätössanoihin sisältyvästä kriittisestä varauksesta: ”Evankeliumi ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Apt. 5:29).”

Maailmasta pakenemisen rinnalla kirkon ja kristittyjen kiusauksena on aina väärä mukautuminen maailmaan. Joitakin viikkoja sitten muuan toimittaja esitti itä-suomalaisessa lehdessä hyväntahtoisesti laaditun pelastusohjelman kirkolle. Sen viesti tuntui olevan: sopeuta sanoma, omaksu Zeitgeist ja mukaudu yleiseen mielipiteeseen, niin katso, sinun lukusi on tuleva suureksi.

Ei ole epäilystäkään tällaisten ohjelmien vilpittömyydestä. Niitä esitetään usein apologeettisissa tarkoituksissa. Toivotaan, että kirkko ja usko voisivat puhutella myös nykyajan ihmistä.

Maailmalla on kuitenkin monia esimerkkejä siitä, että pelkkään mukautumiseen perustuvat apologeettiset ohjelmat ovat itsetuhoisia. Siellä missä taivaan kansalaisuus unohtuu ja kristityn identiteetti kaventuu vain tämän maailman kansalaisuudeksi, sillä kirkko menettää omaleimaisuutensa. Yhteys hengelliseen ytimeen uhkaa katketa. Sanoma laimenee, suola käy mauttomaksi, risti muuttuu vieraaksi ja aikalaiskriittisyys kaventuu kosiskeluksi. Siellä myös kirkon jäsenmäärä sukeltaa. Se joka menee naimisiin ajan hengen kanssa, on pian leski.

Siksi on jatkuvasti ja yhdessä etsittävä Kristuksen kasvoja. On kysyttävä, mikä on puhdas evankeliumi, mikä on aito ja alkuperäinen apostolinen usko. Ja on kysyttävä, mitä se tarkoittaa tänään, mitkä ovat niitä kipuja, joiden jakamiseen ja hoitamiseen usko sitouttaa meidät tässä ajassa. Tätä nöyrää kyselyä aistin usein, kun kirkolliskokouksen aluksi tulemme yhdessä Jumalan kasvojen eteen, kun polvistumme yhteiseen ehtoollispöytään ja kun jaamme saman leivän ja saman maljan.

Antakaa keisarille mikä keisarin on, ja Jumalalle mikä Jumalan on. Miten kirkolliskokouksen alkaessa voisimme tiivistää päivän Raamatun tekstien sanoman? Sopivan tiivistyksen voisi ehkä löytää Evankeliumikirjan kuvauksesta päivän aiheeseen, siis hyvin arvovaltaisesta tekstistä, se kun on itsensä kirkolliskokouksen hyväksymä. Siellä asia tiivistetään näin:

”Kristityn oikea isänmaa on taivaassa. Kuitenkin hän on samalla maallisen yhteiskunnan jäsen ja vastuussa siitä. Kristityt rukoilevat valtiovallan puolesta ja noudattavat sen lakeja ja velvoitteita. Yhteiskunta kuuluu Jumalan asettamaan elämänjärjestykseen, joka suojelee ja palvelee ihmiselämää. Maallinen esivalta saattaa kuitenkin irtaantua Jumalasta. Silloin syntyy tilanteita, jolloin se toimii Jumalan tahtoa vastaan loukkaamalla ihmisarvoa tai estämällä evankeliumin vapautta. Tällöin kristittyjen pitää sekä yksilöinä että yhteisönä seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä.”