Kasteen lahja ja tehtävä

Tässä juhlassa avataan kaksi asiaa. Avaamme kastemaljanäyttelyn. Näyttelyn yksityiskohdista kertoo tarkemmin Kristillisen taidesäätiön puolesta Veijo Muroke. Toiseksi avaamme Kuopion seurakuntayhtymän ja sen kuuden seurakunnan piispantarkastuksen. Operaatio on massiivinen ja sitä on valmisteltu jo lähes vuoden verran.

Piispantarkastus on ikivanha kaitsennan keino, oikeastaan pitäisi puhua seurakunnan tarkastuksesta. Se ei ole luterilaista keksintöä: vanhimmat tarkastuspöytäkirjat ovat yli tuhannen vuoden takaa. Reformaatio kuitenkin elvytti ja uudisti tätä kaitsennan keinoa. Harvoin tulee ajatelleeksi, että Martti Lutherin kuuluisat katekismukset syntyivät 500 vuotta sitten seurakunnantarkastusten innoittamana. Lutherin kokemukset eivät olleet erityisen mairittelevat. Tämä käy ilmi hänen rehevistä ja suorasukaisista avaussanoistaan Vähän katekismuksen esipuheessa ”tavallisille papeille”, siis omille joukoille, reformaation puolelle asettuneille papeille:

”Äskeisillä tarkastusmatkoilla havaitsemani valitettava ja onneton hätätila on suorastaan pakottanut minut tekemään tästä katekismuksesta eli kristinopin esityksestä lyhyen, suppean ja yksinkertaisen. Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan. Kaikkien heidän kuitenkin pitäisi olla kristittyjä, siis kastettuja ja ehtoollisen sakramentin nauttijoita, vaikka eivät osaa Isä meidän -rukousta, uskontunnustusta eivätkä kymmentä käskyä. He antavat elämänsä kulua niin kuin tyhmän karjan ja järjettömien sikojen elämä kuluu.”

Lutherin mielestä jokaisen kastetun kristityn tulisi siis osata ulkoa ainakin Uskontunnustus, joka kertoo kuka Jumala on ja mitä hyvää hän lahjoittaa, sekä Kymmenen käskyä, jossa kerrotaan, miten meidän tulee elää sekä Isä meidän rukous, jossa kerrotaan kuinka voimme rukouksessa lähestyä Jumalaa. Tärkeää on myös ymmärtää, mitä kaste ja ehtoollinen merkitsevät, koska niiden välityksellä hyvä Jumala tulee luoksemme ja ottaa meidät pelastavaan yhteyteensä.

Eniten piiskaa Luther kuitenkin antaa aikansa piispoille. He olivat laiminlyöneet sekä opetus- että kaitsentatehtävänsä. Luther jatkaa: ”Voi teitä piispoja! Mitä vastattavaa teillä tosiaankaan voi koskaan olla Kristukselle, kun olette näin häpeällisesti jättäneet kansan omiin oloihinsa ettekä ole silmänräpäyksen vertaa tehneet totta virastanne. Voi teitä, myllynkivi kaulaanne!”

Tästä lähtee Lutherin suorasukainen vetoomus: ”Siksi pyydän teitä kaikkia, rakkaat papit ja muut kasvattajat: ryhtykää hoitamaan virkaanne koko sydämestämme, armahtakaa huostaanne annettua kansaa ja auttakaa meitä iskemään katekismus sen ja erityisesti nuorison päähän.”

Kiitos kehittyneen rippikoulumme, tänään 500 vuotta myöhemmin ihmiset onneksi osaavat kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Kehotus palata perusasioiden äärelle, kasteen lahjaan ja kirkon kasvatustehtävään, on kuitenkin yhä ajankohtainen. Niinpä aloitamme jokaisen tarkastuspäivän kouluvierailulla.

Vaimoni Hanna kertoi muiston ajastaan Sonkajärvellä noin 6-vuotiaan. Hanna ja muut tytöt päättivät leikin keskellä, että nyt tämän rakkaan Mirja-tytön tulee saada oikea kristillinen kaste. Kastepapiksi päätettiin pyytää Hujasen Ilkka, kouluja käynyt mies, joka oli päässyt jo kolmannelle luokalle. Suostuttelun jälkeen Ilkka päätti hoitaa velvollisuutensa. Hän otti Mirja-nukkea nilkoista, upotti sen pää alaspäin kastemaljaan ja ojensi nuorelle ”äidille”: ”No, nyt se on kastettu.” Sitten kasteseurue hörppi arvokkaasti mehua hienoista korvallisista kahvikupeista ja vanhemmat pidättelivät hihitystään.

Oikea kaste ei ole nilkoista roikottamisen, vaan syliin ottamisen sakramentti. Siinä kolmiyhteinen Jumala ottaa lapsen rakastavaan syliinsä. Kasteessa hän tulee luoksemme, koskettaa meitä, lahjoittaa meille Henkensä, ottaa meidät pelastavaan yhteyteensä. Samalla meidät otetaan myös Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Tämä kasteen perustava merkitys sekä Jumalan että seurakunnan syliin ottamisena tulee konkreettisesti kasteliturgiassa. Siinä sanotaan: ”Pappi ottaa lapsen syliinsä ja lausuu: Pyhässä kasteessa Matti Juhani tai Maija Liisa (etunimet) on otettu Kristuksen kirkon ja Puijon seurakunnan jäseneksi. Suljemme hänet ja hänen kotinsa rakkauteemme ja esirukouksiimme. Jeesus otti lapsen syliinsä ja sanoi: Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”

Kun minut vihittiin papiksi Kuopiossa, en uskaltanut ottaa kastettavaa lasta syliin. Kokemattomuuttani pelkäsin, että tiputan lapsen. Tänään viiden lapsen isänä pidän tuota syliin ottamista tärkeänä liturgisena symbolina kasteen lahjalle. Nostan lapsen syliin, sanon yhteyteen ottamisen sanat ja kohotan lapsen kaikkien ihailtavaksi, jotta he voivat antaa lapselle aplodit ja siten ilmaista: sinä olet suuri ihme, sinä olet meidän sylissä, seurakunnan sylissä ja Jumalan sylissä.

Apostoli Paavali kuvasi samaa asiaa puhumalla kasteesta Kristukseen pukeutumisena. ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Siksi me myös tänään puemme kastetun valkoiseen kastevaatteeseen. Siinä on kasvunvaraa ja se on lasta pidempi, koska Kristuksen armo on lasta pidempi. Paavali muistuttaa myös kaikkien kastettujen tasaveroisuudesta. Kun Talmudin mukaan juutalainen mies saattoi rukouksessa kiittää siitä, että on juutalainen, ei pakana, vapaa, ei orja, ja mies, eikä nainen, Paavalin mukaan kaste murtaa tällaiset hierarkiat. Niille, jotka ovat kasteessa pukeutuneet Kristukseen, on ”yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 3:27-28).

Edellä olen puhunut kasteen lahjasta. Se antaa meille turvan, rohkeuden ja ilon. Luterilainen uskomme ytimeen kuuluu vakaumus, että pelastus on ilmainen lahja, sitä ei voi ansaita ihmistöin ja ansioin, vaan Jumala lahjoittaa sen ilmaiseksi. Missä muualla oppi edellytyksettömästä armosta tulee yhtä kirkkaasti näkyville kuin kastemaljan äärellä, jossa jo pieni lapsi otetaan Jumalan armon helmaan.

Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Kaste asettaa myös tielle. Se tekee meistä kristittyjä eli Kristuksen seuraajia. Kaste antaa tehtävän. Se ei ole vain ohikiitävä hetki, vaan sen merkitys tulisi myös näkyä elämässämme joka päivä. Luther viittaa paavalilaiseen pukeutumisen kielikuvaan kirjoittaessaan katekismuksessaan: ”Kastetta tulisi pitää joka päivä päälle puettavana vaatteena.”

Mihin se meidät kutsuu? Millaiselle tielle se meidät asettaa? Mihin kastettuna kristittynä tulisi pyrkiä ja mistä unelmoida? Amerikan luterilaisen kirkon kastekaava ilmaisee tiivistetysti kastetun tien. Ensin pappi muistuttaa vanhempia kasteen suuresta ja iloiseksi tekevästä lahjasta. Sen jälkeen hän kysyy:

”Kun pyydätte lapsellenne kasteen lahjaa, teille annetaan samalla velvollisuuksia: teitä pyydetään elämään lasten kanssa Jumalan perheväen jäsenenä, tuomaan heidät Jumalan sanan ja pyhän ehtoollisen äärelle, opettamaan heille Isä meidän, uskontunnustus ja kymmenen käskyä, asettamaan heidän käteensä pyhä Raamattu ja kasvattamaan heitä uskossa ja rukouksessa, jotta lapsenne voisivat oppia luottamaan Jumalaan, julistamaan Kristusta sanoin ja teoin, pitämään huolta toisista ihmisistä ja Jumalan maailmasta sekä taistelemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Tahdotteko siis auttaa lapsianne kasvamaan tällä uskon tiellä?”

Lapsia tiedetään kastetun varhain. Uudessa testamentissa on kehotuksia ottaa vastaan kaste koko perhekunnalle. Lapsikaste on historian aikana haastettu vasta myöhään, lähinnä kahdesta vastakkaisesta suunnasta. Reformaation jyrkempi siipi arvosteli 1500-luvulla lapsikastetta opillisin syin. He katsoivat, että ihmiset tulee kastaa aikuisiällä vasta kun he ovat itse tehneet tietoisen uskonratkaisun kääntymisestään kristityksi. Niinpä tätä liikettä ryhdyttiin kutsumaan kastaja-liikkeeksi, uudestikastajiksi, anabaptisteiksi.

Nykyaikana lapsikasteen ovat asettaneet kyseenalaiseksi antiteistit, aktiiviset kirkonvastustajat, moraalisin syin. He katsovat, että ihmiset tulee kastaa vasta aikuisiällä, kun he ovat itse tehneet tietoiset uskonratkaisun kääntymisestään kristityksi. Vaikka 1500-luvun radikaalireformaatio ja nykyajan antiteismi poikkeavat jyrkästi toisistaan, molemmat perustelut näyttävät hyvin samanlaisilta, ja molemmat näyttävät – ainakin luterilaista näkökulmasta – vaativan vahvaa uskoa.

Lutherin katekismusten pohjalta voimme vastata molempiin samalla tavalla. Kristus on asettanut pyhän kasteen lahjaksi ja ilon lähteeksi. Hän itse on käskenyt: ”Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Kristus ei ole asettanut ikärajoituksia eikä ehtoja armolleen. Heikollakin uskolla voi tulla autuaaksi.

Siksi myös lapsella on oikeus pyhään. Siksi myös lapsella on oikeus tulla Kristuksen armon piiriin ja hänen seuraajakseen. Siksi heikollakin uskolla saa sanoa rohkeasti ja iloisesti: minä kuulun Jumalan perheväkeen, minun elämäni on suuremmassa kädessä. Siksi vanhemmat tekevät oikein, kun he kantavat lapsen kastemaljan luo ja pyytävät hänelle pyhää kastetta.

Siksi kaikkia kastettuja ja heidän vanhempiaan koskee Jeesuksen lupaus, johon hän kastekäskynsä päättää. ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Kun tänään aloitamme Kuopion seurakuntien piispantarkastuksen, teemme sen kahdessa hengessä. Ensiksi ”katse eteenpäin” -hengessä. Suomessa piispantarkastukset ovat painottuneet menneisyyteen, siihen mitä oli tehty ja oliko tehty oikein. Nyt katsomme eteenpäin. Missä seurakunta on nyt, mitä on tulossa ja mihin tahdomme mennä yhdessä? Siksi ensimmäisenä painopisteenä ovat lapset ja nuoret – heidän varassa on tulevaisuus. Siksi toisena painopisteenä on rikas jumalanpalvelus- ja musiikkielämä – se on hengellisen elämän keskus, jonka välityksellä voimme tulee kosketuksiin pyhän kanssa. Pappisasessorien, lääninrovastin, hiippakuntadekaanin ja työyhteisökonsultin esitarkastuksen pohjalta tarkastusseurue tietää seurakunnista jo paljon. Tämä työ antaa hyvät eväät katsoa yhdessä eteenpäin.

Toiseksi teemme tarkastuksen iloisen hyökkäyksen hengessä, emme pistimin, vaan rakkauden rintamassa. Kirkossa on välillä oltu jonkinlaisissa puolustusasemissa. Nyt on aika unohtaa pelokas puolustautumismieli tai väsynyt vetäytymistaistelu. Nyt on aika yhdistää voimat ja lähteä liikkeelle välittämään sitä toivoa, iloa ja yhteyttä, jonka yhteinen usko meille kaikille antaa ja lahjoittaa. Siksi odotan seurakunnilta myös uusia avauksia siitä, miten ne voivat tavoittaa kirkosta vieraantuneita ja vahvistaa heidän uskoa Jumalaan ja yhteyttä seurakuntaan, hänen perheväkeensä. Tämän tavoitteemme kiteyttää osuvasti virsi 442:

”Kaste kutsuu taisteluihin, rakkauden rintamaan. Herran kanssa kärsimäänkin, kunne viha voitetaan.

Auta meitä, Kristuksemme, rakastamaan kaikkia. Anna rististäsi voimaa, kutsuasi seurata.”