"Kiitos ja anteeks"

”Kiitos ja anteeks.” Tämä sanayhdistelmä on muun muassa pohjalaisen mopoilijakolmikon nimi, elektropoppia laulavan Sanni Kurkisuon kappale ja Ilomantsissakin käytetty hyvästelymuoto. Usein olen sen kuullut sanottavan pieni pilke silmä kulmassa: ”Kiitos kaekesta, oli mukava olla; anteeksi, jos tölväisin, tieten tai tietämättä, mittää pahhoo en oo tarkottanu.” Usein ”kiitos” sanotaan tarkoituksella, ja ”anteeks” vähän niin kuin varmuuden vuoksi.

Tarkemmin ajatellen näihin kahteen sanaa yhdessä kiteytyy jotakin olennaista ja painavaa. Kiitollisuus siitä hyvästä, jota olen sinulta saanut, anteeksi pyyntö siitä, jos en ollut ymmärtänyt sinua tai jos olen keskittynyt vain itseeni tai jos sanani tai tekoni ovat jotenkin haavoittaneet sinua.

Luulen, että nämä sanat kuvaavat hyvin myös meidän tuntoja, jotka olemme tänä viikonloppuna kokoontuneet juhlimaan Ilomantsin lukiota, entistä opinahjoamme ja tapaamaan entisiä opettajia ja opiskelutovereita. Mielessä on kiitollisuus luokkatovereita kohtaan: kiitos keskinäisestä yhteydestä ja ystävyydestä, siitä että sain kuulua kanssasi porukkaan ja kasvaa siinä. Mielessä on kiitollisuus opettajia kohtaan: kiitos, että opetitte ja kasvatitte meitä, kiitos että autoitte asiantuntemuksellanne elämässä eteenpäin ja kiitos kärsivällisyydestä, että sieditte meitä viheltäjiä. Siitä syntyy myös kiitollisuus instituutiota, siis Ilomantsin lukiota kohtaan.

Kiitollisuuden lisäksi vanhojen tuttujen kasvojen näkeminen voi tuoda mieleen myös kivuliaita muistoja. Tuota koulutoveria kohtelin väärin ja tuota taas en halunnut auttaa vaikeuksissa. Tuolle opettajalle olin ilkeä ja tuosta puhuin pahaa selän takana, vaikka hyvää hän minulle tarkoitti. Ja kuinkahan moni oppilas tuntee aina ja kaikilla, kotona ja koulussa täyttäneensä lukiolain 25 §:n, joka määrää: ”Opiskelijan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti.” Pientä poskien punotusta se monessa herättää.

Itse asiassa ”kiitos ja anteeksi” ovat kristillisen seurakunnan perusääniä. Tämäkin jumalanpalvelus on aloitettu lännen kirkon ikivanhan perinteen mukaisesti pieneltä paikalta.  On otettu oma paikka suuren Jumalan edessä ja kumarrettu pää yhteiseen synnintunnustukseen. Mutta vain siksi, että synnin ja syyllisyyden taakasta voitaisiin vapautua iloon ja kiitollisuuteen. Pian ”Herra armahda” –hymnin jälkeen liturgiassa lauletaan ”kunnia Jumalalle korkeuksissa” ja veisataan kiitosvirsi Pyhälle kolminaisuudelle. Kun alun katumusosassa kehotetaan ”kumartakaamme päämme”, lopun ehtoollisliturgiassa jo lauletaan ”ylentäkää sydämenne – kiittäkäämme Herraa Jumalaamme.”

”Kiitos ja anteeksi” ovat siis elämän ääniä ja ne ovat Jumalan perheväen, seurakunnan, vaeltavan Jumalan kansan sydän ääniä.

Päivän evankeliumi, päivän saarnateksti, on katkelma Johanneksen evankeliumin 9. luvusta. Sitä voisi lukea kolmella tavalla. Se on kuulustelukertomus, samalla se on kasvukertomus ja lopulta se on myös rakkauskertomus.

Ensi lukemalta se on todella ikään kuin kuulustelupöytäkirja. Jeesushan toimi pääosin rajaseudulla, Pohjois-Israelin Galilean ylängöllä ja marginaalissa, siis köyhien, sairaiden ja yksinäisten keskuudessa. Päivän evankeliumin kertomus sijoittuu kuitenkin Jerusalemiin, vallan ja kulttuurin keskukseen. Mutta sielläkin Jeesuksen katse kohdistuu ennen muuta ahtaalla oleviin. Kertomus alkaa, kun opetuslapset näkevät ”tien sivussa”, kuten alkuteksti sanoo, syntymäsokean. Silloin herää kysymys, kuka on syyllinen hänen vaikeaan kohtaloonsa, ”hän itse vaiko hänen vanhempansa”.

Jeesus torjuu yksiviivaisen synnin ja sairauden syy-yhteyden – tämä katkaisu on muuten vaikuttanut erittäin merkittävästi Eurooppalaiseen kulttuuriin, monissa muissa kulttuureissa sairaus ja köyhyys selitetään yhä usein henkilön omalla synnillä, toisin kuin meillä. Kristus armahtaa miestä, tekee syljestä tahnan, sivelee sitä miehen silmiin ja kun tämä myöhemmin peseytyy Kuningas Hiskian rakennuttamassa Siloan altaassa, hän alkaa nähdä.

Lähes koko loppuluku on yhtä kuulustelupöytäkirjaa. Ensin kerjäläistä kuulustelevat naapurit ja kylänmiehet, sen jälkeen fariseukset. Peruskysymys näyttää olevan se, onko ihmeparantuminen aito vai ei. Ensin kerjäläinen joutuu vastaamaan kuulustelijoiden kysymyksiin siitä, onko hän edes ollut sokea. Sitten syyttäjät kutsuvat paikalle vastatodistajiksi kerjäläisen vanhemmat. ”Hän on meidän poikamme, ja hän on syntynyt sokeana, sen me tiedämme”, vanhemmat vastaavat. Seuraavaksi ilmapiiri käy uhkaavaksi kun kuulustelijat tivaavat. ”Me tiedämme, että se Nasaretin mies on syntinen, annan nyt kunnia Jumalalle ja todista häntä vastaan.”

Paljastuu, että fariseusten huoli ei lopulta ole luonnontieteellinen, siis kysymys siitä, voiko ihmeitä tapahtua vai ei eikä filosofinen, siis kysymys siitä, mitä ihmeellä tarkoitetaan. Heidän huolensa koskee sitä, kuka on tuo Galileasta tuleva mies, joka julistaa Jumalan valtakuntaa, viihtyy köyhien keskellä, parantaa syntisiksi tuomittuja sairaita ja rikkoo sapattisäädöksiä tekemällä tahnaa ja parantamalla sokean – siis työtä. Jos Jumala on todella toiminut hänen kauttaan, silloin meidän olisi uskallettava ottaa hänet vakavasti ja tarkistettava omia käsityksiämme. Silloin meidän olisi uskottava häntä ja myös seurattava häntä.

Aivan kuin fariseusten defenssi, ideologinen puolustus uhkaa horjua. Heidän on pakko selittää ihme pois, jotta he voisivat selittää Kristuksen pois, siis torjua hänen sanomansa ja persoonansa.

Kerjäläinen puolustautuu taitavasti. Hän ei ota suoraan kantaa kuulustelijoiden kysymykseen siitä, onko Jeesus fariseusten teologian lähtökohdista syntinen vai ei. Hän vain yksinkertaisesti kertoo omasta kokemuksestaan. ”En tiedä, kuka hän on, mutta sen tiedän, että hän teki minulle hyvää. Hän auttoi minut näkemään.” Se merkitsi paljon muutakin, kuin että voi nähdä omat sandaalit tai viitan värit. Se merkitsee, että hän auttoi sairasta pääsemään syntisen leimasta ja yhteiskunnallisesta eristyksestä, hän palautti sairaan yhteisön jäseneksi. Kerjäläisen näkökulmasta sanottuna: hän palautti minun arvoni ja arvokkuuteni ja ennen kaikkea hän avasi silmäni näkemään Jumalan hyvyyden ja rakkauden.

Tässä vaiheessa kuulustelukertomus kääntyy kasvukertomukseksi. Mies käy Kristuksen kanssa keskustelun: ”Uskotko ihmisen poikaan”. ”Herra, kuka hän on”, mies kysyy, sano, jotta voisin uskoa. ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi”, Kristus sanoo.

Evankeliumin viimeinen lause on sen huipentuma: ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.” Toisin sanoen hän saa myös hengellisen näkökyvyn, tunnistaa Kristuksen Jumalan Pojaksi ja lankeaa kasvoilleen hänen eteensä kiitollisuuden ja palvonnan merkiksi. Otsan kumartaminen maahan oli ja on yhä itämainen palvonnan ele, joka osoitetaan vain ja ainoastaan Jumalalle. Maahan kumarsivat idän tietäjät Jeesus-lapsen seimen edessä ja otsa maahan kumarsivat myös opetuslapset sen jälkeen, kun Ylösnoussut oli kirkastettu ja otettu taivaaseen.

Perimmältään tämä kertomus on rakkauskertomus. Se kertoo meille Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta niitä kohtaan, jotka ovat köyhiä ja sairaita ja myös niitä kohtaan, jotka kokevat olevansa hengellisesti sokeita. Tänään sinun ja minun ei tarvitse olla ulkopuolisia tarkkailijoita tässä kertomuksessa. Pyydän sinua: asetu rohkeasti sokean asemaan, ota hänen paikkansa. Luota siihen, että hyvä Vapahtaja tahtoo sinulle hyvää. Hän on sinut armahtanut, jo kasteessa hän on ottanut sinut armahtavan rakkautensa kohteeksi. Jatkuvasti hän tahtoo avata silmiäsi ja vahvistaa hengellistä näkökykyäsi, jotta voisit nähdä, että tämä maailma Jumala on luoma ja että sinun elämäsi on hänen unelmansa, että sinä elät hänen johdatuksessaan, mitä tahansa on tapahtunut. Kristuksessa hän armahtaa meitä ja kutsuu meitä seuraamisen tielle, palvelemaan maailmaa, pitämään huolta toisista ja elämään pyhää elämää uskossa ja rakkaudessa.

Uskontunnustus on myös rakkauskertomus. Se kertoo mitä hyvää kolmiyhteinen Jumala on tehnyt ja yhä tekee puolestamme ja yhdistää meidät luterilaiset toisiin kristittyihin. Nouskaamme tunnustamaan yhteinen apostolinen uskomme.