Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa – Kirkon tulevaisuusselonteko

Kirkon tulevaisuusselonteko 2014 pyrkii kuvaamaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaympäristöön vaikuttavia trendejä ja muutosvoimia seurakuntien, hiippakuntien ja keskushallinnon päätöksentekoa varten. Se ei tee päätöksiä, vaan hahmottelee tulevaisuuden karttaa päätöksenteon pohjaksi. Pääpaino on analyysissä, mahdollisen tulevaisuuden kuvaamisessa.

Tämä tehtävä on osoittautunut oletettua vaativammaksi. Nykyistä kulttuuriamme on kuvattu osuvasti raplex-kulttuuriksi, joka tulee englannin sanoista rapidly changing and complex, nopeasti muuttuva ja monimutkainen.

Kuvaavana esimerkkinä nopeista muutoksista voisi käyttää vaikkapa Ukrainan tapahtumia. Kuka meistä aavisti vuosi sitten marraskuun kirkolliskokouksessa, että kolmen kuukauden päästä Euroopassa syttyisi sota? Olisiko kukaan kuvitellut katsoessaan kotisohvalta Shotsin olympiakisojen päätösjuhlaa, että vain neljä viikkoa myöhemmin 18.3. Venäjä on miehittänyt Krimin niemimaan ja liittänyt sen itseensä.

Tämä huomio raplex-kulttuurista merkitsee yhtäältä, että kovin vahvoja ja varmoja vetoja tulevaisuuden suuntaviivoista emme voi vetää. Toisaalta juuri tämä on yksi prosessin tulos. Yksityiskohtaiset viisivuotissuunnitelmat kuuluvat auttamattomasti menneeseen maailmaan, ne ovat usein vanhentuneita jo voimaan tullessaan. Niinpä monet yritykset ja yhteisöt ovat pyrkineet kehittämään organisaatiotaan mahdollisimman joustavaksi, muuntumiskykyiseksi. Nyt etsitään resilienssiä, siis yhteisön kimmoisuutta, joustavuutta, kykyä reagoida nopeasti ja tehokkaasti yllättäviin muutoksiin, jopa kääntää ne eduksi.

Esimerkiksi Valio joutui kesällä täysin yllättäen ja ilman omaa syytään historiansa pahimpaan kriisiin, kun Ukrainan sodan seurauksena EU:n Venäjälle asettamat pakotteet romahduttivat viennin itärajan taakse. Nopeasti se lanseerasi kauppoihin Putin-juuston. Iltalehti otsikoi 15.8.2014: ”Putinin juustot” revitään käsistä”. Ja seuraavana päivänä: ”Putinin juusto rikkoi kaikki myyntiennätykset.” Normaalisti kuukauden aikana myytävä erä saatettiin myydä yhden aamupäivän aikana.

Olen tietoinen, että yritysmaailman toimintatapoja ei voida sellaisenaan kopioida kirkon kaltaiseen demokraattiseen julkisoikeudelliseen yhteisöön. Olkoon Putin-juusto silti meille ajatusleikkinä resilienssistä ja siitä, miten yllättävät vastoinkäymiset voidaan kääntää nopealla ja luovalla reagoinnilla eduksi.

Tehtäväksi annon mukaisesti selonteko keskittyy monikulttuurisuutta lisäävien muutosvoimien tarkasteluun. Poimin selonteosta vain muutamia muutoksen elementtejä.

Maailmanlaajuisia muutoksia

Selonteon luvussa 3 pyritään hahmottamaan muutamia maailmanlaajuisia muutoksia, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat myös seurakuntiimme.

Tietotekniikka ovat ubiikkia: tieto liikkuu salaman nopeasti ja on kaikkien saatavilla kaikkialla. Juuri nyt kirkolliskokousedustajan twiitti voidaan lukea Australiassa ja Amerikassa. Tietotekniikka kiihdyttää kulttuuristen vaikutteiden siirtymistä. Se ohjaa myös jokapäiväisiä toimia, kuten ruoanlaittoa, työntekoa, opiskelua, perhe-elämää ja vakaumusten muodostamista.

Ympäristö asettaa rajoja, väestönkasvu kiihtyy: Maailmassa elää vuonna 2100 todennäköisesti noin 11 miljardia ihmistä, kaksi miljardia enemmän kuin on aiemmin ennustettu (Washingtonin yliopiston ja YK:n tutkijat, syyskuu 2014). Valtava väestön kasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta ja ilmastonmuutos taas kiihdyttää ihmisten muuttoliikettä alueiden ja maanosien välillä.

Talous muuttuu ja saa muuttamaan. Maailmantalouden painopiste on siirtynyt Atlantilta Tyynellemerelle. USA:n ja Euroopan rinnalla Venäjä, Kiina ja Intia nousevat taloudellisiksi mahtimaiksi. Eurooppa on ollut taloudellisessa taantumassa, eikä vahvaa kasvua ole näköpiirissä. Siksi seurakuntien verotulot suhteessa kustannusten nousuun eivät tule kasvamaan. Rakenteellisia uudistuksia kannattaa jatkaa.

Ihmiset ja ajatukset liikkuvat. Muuttajat kuljettavat mukanaan ruokalajinsa, musiikkinsa, kielensä, katsomuksensa, uskontonsa ja urheilulajinsa, ja muuttavat näin myös meitä.

Avoimuus ja ennakkoluulot lisääntyvät. Nopeat ja monimutkaiset muutokset johtavat toisaalta ihmisten ja yhteisöjen avartumiseen, mutta myös kärjistävät epäluuloja ja johtavat suoranaiseen muukalaisvihamielisyyteen. Talouden heilahtelut vahvistavat vastakkainasettelua. Syrjinnän, rasismin, ääriliikkeiden ja terrorismin uhat kasvavat siinä missä myönteinen kulttuurienvälisyyskin.

Ihmisessä monet asiat pysyvät: Aikakaudesta toiseen ihminen on ruumiillinen olento, jolla on nälkä ja jano. Tarvitsemme kodin ja ystäviä. Pelkäämme tuhoutumista ja kaipaamme hyväksyntää. Ihminen myös etsii vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin, teologian kielellä ”etsii Jumalan kasvoja”.

Muuttuva Suomi

Kaikki tämä muuttaa myös Suomea. Yleinen muutossuunta yhteiskunnassamme vie kohti moninaisuutta. Yhä harvemmin asiat ovat jaettavissa kahteen vastakkaiseen leiriin. Moninaisuus on moninapaista.

Muuttajat muuttavat Suomea: Suomeen muuttaa jatkuvasti ihmisiä Venäjältä, Virosta, Kiinasta, Saksasta ja muista maista. Myös suomalaisten väliaikainen muutto ulkomaille lisääntyy ja tuo meille uusia vaikutteita. Muuttoliike koskettaa Suomen eri alueita eri tavoin ja lisää alueiden välisiä eroja. Vuonna 2030 pääkaupunkiseudun asukkaista noin viidennes on vieraskielisiä. Monilla alueilla muuton vaikutukset ovat vähäisempiä, mutta kuitenkin todellisia, esimerkiksi venäläisyys itärajan kunnissa. Maan sisäinen muuttoliike kasvaa ja kasvattaa alueiden välisiä eroja. Väestöpohjan kapeneminen muuttotappioalueilla on uhka, toisaalta kaupungistumisen rinnalla elää ”akanvirta”: osa tahtoo muuttaa kaupungista pois maaseudulle etsimään rauhallisempaa elämää ja puhtaampaa luontoa.

Yhteiskunta monikielistyy. Yhä useammat perheet, päiväkodit ja koulut ovat monikielisiä. Monilla on äidinkielen rinnalla käytössä toinen kieli. Toinen kieli ei ole vieras kieli, vaan päivittäin käytössä oleva kieli.

Kotoutuminen muuttaa kaikkia. Uuteen maahan muuttavalla ihmisellä on ylitettävänään sekä virallisia että symbolisia kynnyksiä. Viralliset kynnykset ovat hallinnollisia, kuten sosiaaliturvan piiriin pääseminen ja oleskeluluvan saaminen. Kotoutumisen kannalta on ratkaisevaa, miten muuttaja pääsee epävirallisten, ihmisten välisiin suhteisiin liittyvien kynnysten yli: kuinka hänet hyväksytään mukaan yhteisöön ja millaisen aseman hän siinä saa. Tällä hetkellä maahanmuuttajista arviolta 7 % on löytänyt hengellisen kodin luterilaisesta seurakunnasta. Johtopäätös on selvä: emme ole onnistuneet hengellisessä kotouttamisessa.

Kestävyysvaje haastaa yhteiskunnan muuttumaan: Yhä pienemmillä resursseilla tulisi tuottaa yhä kasvava määrä hyvinvointipalveluja. Huono-osaisuus uhkaa kasautua tietyille ihmisille. Se myös sukupolvistuu, siirtyy isältä pojalle. Suomessa väestön keski-ikä nousee nopeammin kuin missään muussa EU-maassa. Vuonna 2030 maassa arvioidaan olevan noin 1,4 miljoonaa yli 65-vuotiasta. Eläkeläiset ovat osaava ja motivoitunut vapaaehtoistoiminnan voimavara. Kuka voisi antaa virikkeitä osaaville ja vielä jaksaville käsille? Ja kuka voisi antaa turvaa ja lohtua, kun käsien voimat ehtyvät ja ihminen lähestyy kuolemaa?

Keskinäinen riippuvuus kasvaa. Ihmisten ja yhteisöjen vastuu omasta hyvinvoinnista kasvaa, kun sosiaali- ja terveyspalveluita karsitaan. Kolmannen sektorin merkitys korostuu hyvinvointipalvelujen järjestämisessä.

Moninaisuus haastaa suuret kertomukset. Eri sukupolvilla ja osakulttuureilla ei enää ole yhteistä, sisällöltään ja arvoiltaan yhtenäistä kertomusta. Esimerkiksi sotien muisto ei yhdistä siinä määrin kuin 1900-luvulla. Luterilainen elämänrytmi saa rinnalleen muiden kristillisten traditioiden sekä muiden uskontojen ja katsomusten juhlakalenterit: tipaton tammikuu, halloween ja ramadan vaikuttavat monien elämään jopa enemmän kuin luterilainen kirkkovuoden kierto.

Kirkon kannalta on ratkaisevaa, miten ymmärrämme monikulttuurisuuden. Ajattelemmeko, että se velvoittaa meitä hienotunteisesti vaikenemaan omasta uskostamme? Vaikka ajattelemmeko, että juuri monikultuurisuus oikeuttaa kertomaan rohkeasti keitä olemme, mihin uskomme ja mitä hyvää meillä on annettavana ihmisille ja koko kulttuurillemme.

Katsomusten muuttuva kartta

Työryhmä on pyrkinyt hahmottamaan myös katsomuksissa ja vakaumuksissa tapahtuvia muutoksia.

Uskonnolliset auktoriteetit menettävät valtaansa. Ihmisten luottamus moniin perinteisiin auktoriteetteihin ja instituutioihin – kuten valtioon, pääministeriin, suurten yritysten johtajiin, myös kirkkoon – on laskenut viime vuosikymmenien aikana. Henkilökohtainen kokemus saa yhä suuremman roolin yksilön uskonnonharjoittamisessa.

Kristinusko Suomessa monimuotoistuu. Maahanmuuttajista suurin osa on kristittyjä – ei islamilaisia, kuten usein luullaan. Suurin osa heistä kuuluu perinteisiin kirkkoihin, kuten roomalaiskatoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, mutta varsinkin Afrikasta tulevat ovat taustaltaan usein evankelikaalisia ja karismaattisia. Näille ryhmille on yhteistä se, että useimpien mielestä luterilainen kirkko näyttää hengellisesti veltolta ja on kovasti evankelioimisen tarpeessa.

Uskontojen kirjo kasvaa. Uudet sukupolvet pääsevät monilla alueilla nopeasti kosketuksiin katsomusten kirjon kanssa päiväkodeissa ja kouluissa. Islam kasvaa ja pysyy suurimpana ei-kristillisenä uskontona Suomessa. Muslimeja arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 50 000 – 60 000, toisin sanoen yhtä paljon kuin Suomen ortodoksisen kirkon jäseniä.

Uskontokuntien ulkopuolella olevien ihmisten määrä kasvaa. Uskonnottomuus mielletään yhä useammin itsenäiseksi katsomukseksi – vaikka se jo määritelmän perusteella on toisaalta riippuvainen uskonnosta. Erityisesti pääkaupunkiseudulla uskonnottomat muodostavat joidenkin alueiden suurimman katsomuksellisen ryhmän. Militantti ateismi ja ärhäkkä uskontokritiikki voivat olla seurausta joko vääristä ennakkoluuloista tai huonoista kokemuksista.

Uushenkisyys vaikuttaa uskontojen sisälläkin. Se yhdistelee aineksia eri perinteistä, myös kristinuskosta. Uushenkisyydestä kiinnostuneet suhtautuvat tavallisesti myönteisesti kirkkoon, ja heitä on paljon kirkon jäsenissä.

Kirkon asema muuttuu. Muutokset yhteiskunnassa ja uskonnollisuudessa haastavat kansankirkollisuuden eri muotoihin perinteisesti tukeutuneen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon. Perinteinen asema kyseenalaistetaan niin numeroiden pohjalta kuin ideologisilla argumenteilla. Evankelis-luterilainen kirkko haastetaan yhä useammin olemaan yksi katsomuksellinen toimija muiden joukossa ilman enemmistöaseman tai muun tekijän tuomaa etua suhteessa muihin.

Talouden heikkeneminen luo painetta kirkon rakenteiden muutokselle. Kirkon mahdollisuudet pitää yllä suurta organisaatiota ja suurta työntekijöiden joukkoa heikkenevät. Pienissä seurakunnissa ei ole enää varaa palkata työntekijöitä erikseen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöhön. Työntekijöiden moniosaamisen tarve korostuu, samoin seurakuntalaisten osaamisen merkitys.

Alueelliset erot tulevat kasvamaan. Jo nyt jäsenyysprosenteissa on kymmenien prosenttien eroja. Useilla paikkakunnilla erityisesti Oulun, Lapuan, Kuopion hiippakunnan alueilla kirkkoon kuuluu yhä 90 % asukkaista, toisaalta lähitulevaisuudessa on yhä useampia seurakuntia, joissa kirkon jäsenet ovat vähemmistönä, ja jäsenten kirkkosuhde on hauras. Esimerkiksi Helsingin Paavalin seurakunnan alueella kirkkoon kuuluu noin 51 % asukkaista. Matalat kuulumisprosentit näkyvät suoraan esimerkiksi lapsikasteiden ja vihkimisten määrässä.

Erot jäsenyysprosenteissa johtavat eroihin resursseissa. Esimerkiksi diakonisen työn tarve ei vähene, vaikka jäsenyysprosentti ja verotulot pienenevät. Seurakuntien verotuloihin on odotettavissa lähinnä laskua. Yleinen talouden niukkeneminen luo painetta kuntien ja seurakuntien yhteistyölle. Talous voi johtaa myös ekumeenisen yhteistyön lisääntymiseen käytännön tasolla esimerkiksi tilojen yhteiskäytössä ja auttamistyössä.

Kirkon sisäinen polarisaatio jatkuu. Kirkolta odotetaan moniäänisyyttä, toisaalta myös tyytymättömyys moniäänisyyteen ja näkemysten erilaisuuteen kasvaa. Esimerkiksi virkateologiaan, seksuaalietiikkaan, raamattukäsitykseen ja lähetykseen liittyvät kysymykset jakavat mielipiteitä. Halutaan ”omaa tilaa”, toisaalta samalla vaaditaan tiukkaa rajanvetoa ”toisiin”. Pitkien prosessien seurauksena löydetyt yhdistävät näkemykset eivät ole poistaneet perusjännitteitä. Suhteellisen kapean yksimielisyyden kestäminen, pysyvän erilaisuuden ja kirkollisen ykseyden suhde sekä vähemmistöön jääville vakaumuksille annettava tila ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä haasteita.

Avoimuus ja vieraanvaraisuus tukevat hengellistä kotoutumista. Uskonnolla ja uskonnollisilla yhteisöillä on suuri merkitys uuteen ympäristöön sopeutumisessa niin maan rajojen yli kulkevilla kuin maan sisällä muuttavilla ihmisillä. Monelle kirkon jäsenelle muutto johtaa etääntymiseen kirkon elämästä. Seurakuntien tulee löytää tapoja tukea pois muuttavien jäsenten ja uusien jäsentensä kotoutumista uuteen seurakuntaan. Paikallistaso on ratkaisevassa roolissa.

Kulttuurien välinen kirkko

Edellistä selontekoa arvosteltiin teologisen näkökulman puuttumisesta. Sen johdosta työryhmä on pyrkinyt luvussa 4 hahmottelemaan, miten kirkon tulisi oman uskonkäsityksensä pohjalta suhtautua maahanmuuttajiin ja yleensä kulttuurien välisyyteen. Kirkko ei voi reagoida toimintaympäristön muutoksiin vain orjailemalla ihmisten todellisia tai kuviteltuja tarpeita, vaan nimenomaan oman hengellisen identiteettinsä ja pysyvän ytimensä pohjalta. Väitämme, että meillä on luterilaisen uskon pohjalta hyvät mahdollisuudet elää monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa.

Se edellyttää kuitenkin tiettyjä painopisteiden muutoksia. Kirkollamme on ollut oma roolinsa niin sanotussa kansallisessa projektissa, Suomen kansan yhdistämisessä ja itsenäistymisessä. Suomi ja suomalaisuus ovat lyöneet vahvan leiman kirkkoomme. Jatkossa meidän täytyy löytää vahvemmin kristillisen uskon alkuperäinen, kansalliset rajat ylittävä luonne, vanhaa termiä käyttääkseni kirkon katolisuus. Kyse ei ole roomalais-katolisuudesta, vaan siitä, että ymmärrämme olevamme osa Jeesuksen Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa, yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa, kuten Nikean uskontunnustuksessa lausumme. Tarvitsemme painopisteen muutosta kansankirkosta kansojen kirkoksi. Työryhmä pohti vakavasti sitä, pitäisikö tämän muutoksen näkyä myös kirkkomme nimessä niin, että olisimme ”Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa”, siis ei ”church of Finland”, vaan ”church in Finland”.

Kolme skenaariota

Luvussa 5 työryhmä on pyrkinyt hahmottelemaan kolme erilaista skenaariota kirkosta vuoteen 2025 menneessä.

Ensimmäinen skenaario on ”Säilyttävä ja vanheneva kirkko”. Oppi perustuu Jumalan ilmoitukseen, eikä se ole muutettavissa. Kuitenkin kirkon rakenteissa ja toimintatavoissa luterilaiset ovat arvostaneet joustavuutta. Jos hallintorakenteissa, henkilöstörakenteissa, asenteissa ja toimintatavoissa ei tapahdu mitään muutosta, olemme vuonna 2030 valkoisten vanhusten kirkko, siis kirkko, jossa on lähinnä iäkkäitä kantasuomalaisia. Tällä hetkellä vain noin 7 % maahanmuuttajista on löytänyt hengellisen kodin luterilaisen kirkkomme seurakunnasta. Ensimmäinen skenaario on siis ”ei tehdä mitään” –skenaario.

Toinen skenaario on ”Kirkko ilman yhteistä keskusta”. Jännitteet kirkon sisällä ovat kasvaneet 2000-luvulla selvästi. Jos tämä sisäinen polarisaatio jatkuu ja vahvistuu, kirkosta tulee yhteisö ilman yhteistä keskusta. Yhteinen usko ei enää yhdistä, vaan ykseys ja yhteys on ainoastaan hallinnollista ja muodollista. Kysymys totuudesta nähdään pelkkänä valtakysymyksenä. Tällainen kirkko näyttäytyy kiistelevänä, mikä kiihdyttää kirkosta eroa, heikentää kirkon toimintaedellytyksiä ja murentaa kirkon asemaa yhteiskunnassa. Tällaiset piirteet ovat vahvistuneet kirkossamme, ja siksi toinen skenaario on ”tällaiseksi olemme tulossa” -skenaario.

Työryhmä on hahmotellut myös kolmannen skenaarion. Siinä muututaan yhdessä. Siinä sitoudutaan yhdessä hengelliseen keskukseen, Kristukseen ja sen pohjalta yhteiseen uskoon, sakramentteihin ja virkaan. Toisaalta hyväksytään vapautuneesti alueellinen ja toiminnallinen erilaisuus. Miten pääsisimme kohti tällaista uudistuvaa kirkkoa, joka elää ykseyttä sovitetussa erilaisuudessa?

Alustavia askeleita uudistumiseen

Luvussa 6 pyritään etsimään alustavia askeleita tiellä, jossa kirkko muuttuu yhdessä ja samalla pitää kiinni hengellisestä ytimestä.

Sitoutuminen Kristukseen on uudistumisen ytimessä. Kirkko on olemassa, jotta ihmisissä syntyisi pelastava usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Jäsenten elämä kristittyinä on kirkon elämän ja toiminnan edellytys. Kristillinen kasvatus ja ihmisten tavoittaminen ovat avaintekijöitä tulevaisuuden kannalta. Uudistuminen edellyttää suuntautumista ulospäin. Kristityt on lähetetty välittämään rohkeasti evankeliumia sinne, missä sitä ei vielä tai enää tunneta. Meidän tulee oppia kohtaamaan paremmin ne, joille kirkko on vieras ja etäinen. Evankelioivassa työssä henkilökohtainen puhuttelevuus ja merkitys korostuvat. Sekä erilaisuus että ykseys ovat välttämättömiä kirkossa. Kirkon sisäisen ykseyden ja yhteyden rakentaminen ei kuulu vain piispoille, vaan se on jokaisen kristityn tehtävä. Ilman yhteyttä kirkko ei voi täyttää tehtäväänsä.

Seurakuntalaisten työ on kirkon työtä. Uudistuvassa kirkossa vapaaehtoisuuden asemaa tulee vahvistaa. Vapaaehtoisuus on käypä, mutta ei ehkä paras mahdollinen sana kuvaamaan kristityn elämää kutsumuksensa mukaan. ”Vapaaehtoisuus” ei ole erillinen toimintamuoto vaan tapaa elää todeksi kristillistä uskoa ja kasteeseen perustuvaa yhteistä pappeutta. Vapaaehtoistyötä tukevan asennemuutoksen ja työkulttuurin kehittämisen tulee läpäistä koko kirkko. Tulevaisuuden kirkossa yksi keskeisimpiä palkattujen työntekijöiden haasteita on se, miten he onnistuvat antamaan vapaaehtoisille tilaa, näkemään heidät työkumppaneina ja vahvistamaan heidän osallisuuttaan seurakunnan elämässä ja toiminnassa.

Kirkko tukee hengellistä kotoutumista. Työryhmä on lanseerannut termin ”hengellinen kotoutuminen”. Se tarkoittaa hengellisen kodin löytämisen prosessia, ja koskee sekä maahanmuuttajia että niitä kantasuomalaisia, jotka ovat vieraantuneet kirkosta. Onnistuminen hengellisessä kotouttamisessa on yksi kirkon tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.

Ihmisestä kiinnostuneeseen, vieraanvaraiseen, etsivään ja kutsuvaan seurakuntaan on hyvä kotoutua. Se ei lyö leimoja, vaan tarjoaa hengellisen kodin kristitylle maahanmuuttajille ja auttaa myös muiden uskontojen ja katsomusten edustajia. Se tukee myös kirkon uskosta vieraantuneiden kantasuomalaisten hengellistä elämää ja etsintää. Hengellistä kotoutumista tukeva seurakunta tarjoaa ihmisille yhteyden kirkon hengelliseen ytimeen.

Rakenteet laihtuvat ja tukevat perustehtävää. Sodan jälkeen kirkon hallinto on kasvanut muun julkisen hallinnon tavoin. Samalla seurakuntalaiset ovat passivoituneet. Etäisyyden ja hitauden tunnetta luovista rakenteista tulee päästä kohti rakenteita, jotka tukevat jokaisen jäsenen osallisuutta ja kirkon tehtävän toteutumista paikallistasolla. Seurakunnat ja hiippakunnat ovat kirkon perustasot. Tulevaisuudessa rakenteita tulee kehittää tukemaan entistä selvemmin näitä kahta tasoa. Toiminnallisia päällekkäisyyksiä tulee purkaa.

Teitä keveämpään hallintoon etsitään esimerkiksi irrottamalla seurakuntarakenteet kuntarakenteen kahleista, muuttamalla kirkkolaki kevyeksi puitelaiksi ja siirtymällä virkasuhteista työsuhteisiin.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Keskustelu tulevaisuuselonteosta jatkuu kirkon kaikilla hallinnon tasoilla. Erityisen hyvä aika siihen on seurakunnissa ensi vuoden alussa, jolloin marraskuussa 2014 valitut uudet luottamushenkilöt aloittavat toimikautensa.