Kristuksen läsnäolo maailmassa

Hyvät seurakuntalaiset, rakkaat papiksi vihittävät,

Papiksi vihkimisen edellä tuomiokapituli järjestää niin sanotun ordinaatiokoulutuksen niille henkilöille, joille seurakunta pyytää pappisvihkimystä. Se huipentuu julkiseen tutkintoon, jossa tuomiokapitulin jäsenet tekevät kirkon uskoon ja pappisviran hoitoon liittyviä kysymyksiä.

Tarkoitus ei ole kiusata vihkimystä hakevia (vaikka jostakin voi siltä tuntua), ei myöskään osoittaa omaa oppineisuuttamme (sehän jo tiedetään) – Luther muuten opasti pappeja kertomalla, että kun saarnaan seurakunnalle, teen sen niin yksinkertaisesti, että 7-vuotias lapsikin sen ymmärtää, mutta kun olen istun kahden kesken maisteri Philippin kanssa linnankirkon kellarissa, silloin puhumme teologiaa kreikaksi, hepreaksi ja latinaksi niin viisaasti että Jumalakin ihmettelee.

Julkisen tutkinnon taustalla on ikivanha kirkkojärjestyksen säädös, jonka mukaan pappisvihkimystä hakevan on osoitettava tuomiokapitulille kykenevänsä hoitamaan pappisvirkaa itsenäisesti. Kirkko tahtoo vihkiä ja lähettää seurakuntiin pappeja, jotka sitoutuvat työhönsä ja jotka kykenevät hoitamaan papin tehtäviä rohkeasti ja itsenäisesti.

Julkisessa tutkinnossa nämä vihittävät ovat lukeneet kreikankielisellä alkutekstillä päivän evankeliumin ja vastanneet siihen liittyviin kysymyksiin. Meille monelle jäi ehkä mieleen tuomiorovasti Ilpo Rannankarin kysymys. Jeesus rukoilee päivän evankeliumissa: ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä, missä minä olen.” Mutta missä Jeesus on?

Kysymys on tärkeä juuri tänään, sillä se on helatorstain perimmäinen aihe. Helatorstaina muistamme sitä, kuinka Jeesus 40 päivää ylösnousemuksen jälkeen korotettiin, otettiin Jumalan kirkkauteen. Näyttää siis siltä, että Jeesus on poistunut näyttämöltä, että hän on siirtynyt taivaan kotiin odottamaa omiaan. Myös päivän evankeliumissa Jeesus näyttää rukoilevaan, että hänen omansa ja rakkaansa pääsisivät sinne missä hän on, siis tuonne jonnekin Jumalan kirkkauteen.

Joissakin protestanttisissa kirkoissa onkin ajateltu, että Jeesus on taivaassa Isän oikealla puolella ja me voimme päästä kosketuksiin hänen kanssaan ainoastaan välillisesti, Raamatun ja siihen perustuvan julistuksen välityksellä.

Raamatun oman sanoman valossa tämä näkemys poissaolevasta Jeesuksesta on kuitenkin aivan liian kapea. Itse asiassa se on osoittautunut kohtalokkaalla tavalla yksipuoliseksi tulkinnaksi. Professori Alister McGrath, yksi tämän hetken kuuluisimpia teologeja, täällä Kuopiossa vuosi sitten kirkkopäivillä vieraillut pappi ja tutkija, on väittänyt, että puhe poissaolevasta Jeesuksesta on vahvistanut uskonnollista välinpitämättömyyttä tietyissä Euroopan maissa. McGrath kirjoittaa:

”Protestanttisen kristinuskon nousu johti ihmiset uskomaan poissaolevaan, yksinomaan välillisesti tunnettavaan Jumalaan, jonka tunteminenkin painottui tietämisen puolelle. Protestanttisille kirkoille, varsinkin Calvinia ja Zwingliä seuraaville reformoiduille kirkoille ja niiden henkisille perillisille, ei ole olemassa pyhää paikkaa tai aikaa eikä muuta mahdollisuutta kokea yhteyttä pyhään kuin se, mikä on välitetty epäsuorasti Raamatussa ja sen julkisessa julistuksessa. […] Lopputulos on ollut arvattavissa. Jumala on [ihmisten kokemusmaailmassa] tullut poissaolevaksi maailmassa. […] Protestanttiset valtakirkot edustivat etä-Jumalaa, jolla ei ollut enää sijaa luonnontapahtumissa, kulttuurissa eikä ihmiskokemuksissa. Ajattelusta, jossa Jumala on jättänyt maailman oman onnensa nojaan ja jossa hän on vain epäsuorasti kohdattava ja poissaolevaksi ilmoittautunut, on vain lyhyt käsitteellinen matka Jumalaan, jota ei olekaan.” (Ateismin lyhyt historia, s. 223)

Katsotaanpa tarkemmin, mistä helatorstain Raamatun tekstit kertovat. Luukas kyllä kertoo, että Jeesus kohotti kätensä, siunasi apostolit – ja sitten ”erkani heistä ja hänet otettiin ylös taivaaseen.” Mutta mitä tekevät apostolit sen jälkeen. Luukas jatkaa: ”He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan.” Ei näin tehdä poissaolevan, vaan läsnä olevan Kristuksen edessä.

Entä mitä sanoo Efesolaiskirje Kristuksesta: ”Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.” Ajatus on siis, että Kristus korotettiin, ei siksi, että poistuisi maailmasta, vaan jotta hän voisi olla läsnä kaikkialla, siis myös lähellä meitä.

Kun luemme tarkemmin Uutta testamenttia, on oikeastaan hätkähdyttävää, miten paljon se sisältää vihjauksia Kristuksen läsnäolosta maailmassa, tässä todellisuudessa, meidän keskellämme.

Ajatellaanpa kastekäskyä, joka usein luetaan papiksi vihkimisessä, sehän huipentuu Kristuksen läsnäolon lupaukseen: ”Kastakaa ja opettakaa kaikkia. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”

Palautetaan mieleen Matteuksen evankeliumissa oleva Jeesuksen lupaus: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” Se tarkoittaa, että Kristus on läsnä kodissa, jossa siunataan ruoka, sairasvuoteella, jossa veisataan virttä ja jumalanpalveluksessa, jossa luetaan Raamattua ja selitetään sitä saarnassa.

Kolmas esimerkki. Ehtoollisen asetuskertomuksessa Kristus sanoo: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.” Ehtoollisella emme muistele pilvien taakse piiloutunutta, poissaolevaa Kristusta, vaan elämme todeksi hänen lupauksensa: kun te vietätte pyhää ehtoollista minun muistokseni, siinä leivässä minä olen läsnä, sen maljan välityksellä minä lahjoitan armon ja pelastuksen. Siksi me nautimme ehtoollisen polvistuneena ja kumarramme alttariin sakramentin saatuamme. Siksi pappi kohottaa Kristuksen ruumiin ja maljan seurakunnan nähtäväksi.

Neljäs esimerkki. Sen jälkeen kun apostoli Paavali on kohdannut Kristuksen ja löytänyt uskon, hän ei epäröi sanoa: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20). Luther tulkitsi tämän hyvin yksinkertaisesti: Uskon luottamuksessa Kristus on läsnä. Sydämen uskossa ja luottamuksessa Kristus on läsnä niin todellisesti, että Lutherin mukaan olisi periaatteessa hyväksyttävää kumartaa palvonnan merkiksi jokaisen kristityn edessä, ei ihmisen omien ominaisuuksien, vaan hänessä elävän ja vaikuttavan Kristuksen tähden.

Viides Kristuksen läsnäolon merkki on äärimmäisen tärkeä ja luovuttamaton, niin teille papiksi vihittävillä kuin seurakuntalaisillekin. Matteuksen evankeliumin 25. luvussa Jeesus samaistaa itsensä nälkäisiin, janoisiin, sairaisiin, alastomiin ja vangittuihin, siis kaikkiin köyhiin ja kärsiviin. ”Sen minkä olette tehneet näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle”. Sen tähden, läsnä olevan Kristuksen voi löytää myös kaikista köyhistä ja kärsivistä.

Viidenneksi pyhä kirjamme lupaa: ”Jumala on rakkaus. Se joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa ja Jumala pysyy hänessä.” (1. Joh. 4:16). Toisin sanoen siellä, missä osoitetaan rakkautta ja pidetään huolta toisesta, siellä rakkauden Jumala on itse läsnä.

Hyvä sanankuulija. Olen halunnut kertoa joistakin Kristuksen läsnäolon merkeistä maailmassa, jotta ymmärtäisit, kuinka monin tavoin Vapahtaja hyvyydessään ympäröi sinut ja minut läsnäolollaan.

Rakkaat papiksi vihittivät, Soile, Matti, Sirpa ja Sanna. Te astutte tänään virkaan, jonka tehtävänä on auttaa ihmisiä näkemään Kristuksen läsnäolo maailmassa ja myös pääsemään kosketuksiin sen kanssa. Siksi te lupaatte julistaa Jumalan sanaa puhtaasti ja toimittaa pyhät sakramentin Kristuksen asetuksen mukaisesti.

Te tulette kohtaamaan papin työssä hetkiä, jolloin tunnette itsenne yksinäiseksi. Kristuskin tuntuu poissaolevalta. Rohkaiskoon silloin teitä nämä Raamatun lupaukset Kristuksen läsnäolosta. Hän kulkee vierellänne. Hän toimii, kun te kastatte lapsen, opetatte käskyjä rippikoulunuorelle, jaatte ehtoollista sairaalle ja osoitatte hyvyyttä elämän murjomalle. Kristus armahtaa, vapauttaa, parantaa ja pelastaa teidän suunne ja käsienne kautta. Siksi hän myös tänään läsnä ja lähellä juuri teitä.