Piispa Jari Jolkkosen juhlapuhe Kansallisen veteraanipäivän juhlassa Kuopiossa 27.4.2013

Nykyaikana monissa maissa on tapana muistella sodanaikoja viettämällä erilaisia juhlia voiton kunniaksi. Venäjällä juhlitaan esimerkiksi Aleksanteri Nevalaisen voittoa saksalaisista ritareista Peipsijärven taistelussa 1242, suuriruhtinas Dmitri Donilaisen voittoa mongolien ja tataarien joukoista Kulikovon taistelussa 1380 ja Pietari Suuren voittoa ruotsalaisista Pultavassa 1709. Irlannin oranialaiset juhlivat näyttävillä kulkueilla protestanttisen Vilhelmin voittoa katolilaisesta kuninkaasta Jaakko II:sta 1688. Monet Länsi-Euroopan maat, kuten Englanti, Ranska ja Norja juhlivat 8. toukokuuta voittoa Natsi-Saksasta. Tähän juhlimiseen on halunnut osallistua näyttävillä paraateilla myös Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä – korostaahan sekin kuuluvansa II maailmansodan voittajiin.

Yksi totuus on, että tällaisen voiton juhlimiseen liittyy aina myös poliittinen sivumaku: halutaan osoittaa omaa valta-asemaa. Siksi tällaisiin voiton juhliin liittyy usein myös diplomaattisia jännitteitä. Jonkun voitto on aina toisen tappio. Voitonpäivän juhlat ikään kuin avaavat häviäjien jälkeläisten arvet. Esimerkiksi balteille voitonpäivän juhlat herättävät ristiriitaisia tunteita: juhliessaan diktaattori Hitlerin tappiota he joutuvat juhlimaan myös diktaattori Stalinin voittoa.

Suomessa on perinteisesti vietetty kahta kansallista muistopäivää, mutta kummankaan pääsisältö ei ole voitto vihollisista.

Toukokuun 3. sunnuntaina on vietetty kaatuneiden muistopäivää. Aloitteen tällaisesta muistopäivästä teki vuonna 1940 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous. Marsalkka Mannerheim antoi hankkeelle tukensa ja peruutti kevään 1940 osalta puolustusvoimien lippujuhlapäivän juhlallisuudet. Yhtenä syynä peruutukseen oli epäilemättä se, että 16. toukokuuta oli puolustusvoimien lippujuhlapäivä ja sisällissodan päättymisen, siis valkoisten voiton päivä. Talvisodan jälkeen tuntui vaikealta juhlia voittoa punaisista, kun sekä valkoiset että punaiset olivat yhdessä puolustaneet maata ja yhdessä kärsineet tappioita. Kansakunnan yhtenäisyyttä korostaakseen Mannerheim määräsi, että lippujuhlan sijasta toukokuun kolmatta sunnuntaita oli puolustusvoimissa vietettävä ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”.

Rauha, yhteisten rakkaiden muistaminen ja kansallinen sovinto olivat voittoa tärkeämpiä.

Tänään vietämme kansallista veteraanipäivää. Siitä aloitteen teki 1980-luvulla vasemmistolainen pääministeri Kalevi Sorsa eri veteraanijärjestöjen tukemana. Päivämääräksi valikoitui Lapin sodan ja samalla Suomea koskeneitten toisen maailmansodan sotatoimien päättyminen 27.4. (1945).

Myös Veteraanipäivän sisältö on rauhan voitto ja keskinäinen yhteenkuuluvuus, ei valloitus tai vastustajan nitistäminen. Meidän suomalaisten tapaan muistella sodan ankaria aikoja sopii hyvin apostoli Paavalin ohje Rooman kristityille: ”Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room. 12:18)

*********

Arvoisat sotaveteraanit, hyvät kuulijat. Tänään voimme olla yhdessä kiitollisia siitä, että monien 1960-luvun välienselvittelyjen jälkeen olemme oppineet kunnioittamaan niiden miesten ja naisten työtä, joiden osana oli puolustaa Suomen vapautta sodan ankarina vuosina. Mutta pelkkä kunnioitus ei riitä. Meidän nykyajan vastuunkantajien on mentävä pidemmälle ja kysyttävä, mitä opittavaa meillä on sotaveteraaneilta, sekä miehiltä että naisilta.

1. Ensiksi, olemmeko valmiit pitämään toisistamme huolta? Rintamalla ja kotirintamalla selvittiin vain kantamalla vastuuta toisista ihmisistä. Millä tavalla me kannamme vastuuta toisistamme tänään?

2. Toiseksi on kysyttävä, olemmeko valmiit kantamaan vastuuta yhteisestä hyvästä. Sodan aikana jokaiselle oli selvää, että yksilön kohtalo oli ratkaisevasti riippuvainen koko yhteisön kohtalosta. Nykyaikana näyttää joskus siltä, että oma etu ajaa yhteisen hyvän edelle. Liian usein puhetavassamme korostuu oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapaino: muistutetaan, että minulla on oikeuksia ja yhteiskunnalla on velvollisuuksia. Olisi nähtävä kirkkaammin, että oma hyvinvointini on ratkaisevasti riippuvainen toisten ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnista.

3. Kolmanneksi, olemmeko valmiit näkemään vaivaa ja luopumaan omasta mukavuudenhalustamme? Sodan aikana suomalaiset miehet elivät korsuissa, marssivat pitkiä matkoja, kantoivat tavaransa ja söivät yksinkertaista ruokaa metallipakista. Naiset valmistivat ruoan ja lämmittivät taloa puuliedellä ja pesivät pyykit ja astiat käsillään – myös talvella. Lapsilla ei ollut kännyköitä eikä tietokonepelejä, yhteinen ilo oli löydettävä oikeista peleistä ja leikeistä, kasvokkain tapahtuvasta yhdessäolosta.

Vastoinkäymisistä ja vaatimattomista oloista huolimatta huolimatta sodan ajan ihmiset selvisivät. Aineellisesta niukkuudesta huolimatta ihmiset pystyivät elämään kohtuullista, välillä jopa hyvää elämää. Heikoista lähtökohdista huolimatta monet aloittivat jälleenrakentamisen, perustivat perheen, tekivät töitä ja loivat pohjan nyky-Suomelle, joka on yksi menestyvimpiä maita millä tahansa mittarilla. Miten tämä oli ja on mahdollista?

Uskon, että tiedämme vastauksen. Vastuuntunto ja yhteinen toivo kantoivat, ne yhdessä veivät läpi vaikeuksien.

Sodan kärsimyksistä selvittiin, koska pidettiin huolta toisista sekä rintamalla että kotirintamalla. Sodan jälkeen noustiin kukoistukseen, koska uskottiin tulevaisuuteen. Yhteisvastuu ja toivo kantoivat, niiden varassa ihmiset rakensivat pommitetusta maasta vahvan valtion. Eikä kyse ollut mistään yli-ihmisistä, vaan miehistä, naisista ja lapsista, jotka kaikki eri tavoin kantoivat sodan haavoja – ruumiissaan, sielussaan tai molemmissa.

******

Tämän Veteraanipäivän teema ”veljeä ei jätetä – nuoria ei unohdeta” on ajankohtainen, jopa polttava. Se kiinnittää huomion tulevaisuuteen ja nuoriin, meidän nuoriimme. Meillä hyvää tarkoittavilla vanhemmilla on joskus taipumus taivastella nuorisoa, kiusaus voivotella sen tapoja. Päivittelyä ja pään pyörittelyä tärkeämpää on, että kunnioitamme nuoriamme, rakastamme heitä ja tahdomme heille hyvää: turvallista kasvuympäristöä, vakaita oloja, laadukasta koulutusta, kestäviä arvoja ja muita hyvän elämän edellytyksiä.

Totuus on, että suurin osa nuoristamme voi hyvin. Entisenä sotilaspappina tiedän, että myös maanpuolustustahto on monella kohdallaan. Turha uhoilu on nuorillemme vierasta, ja jos sellaista esiintyy, vastuullinen varusväki ja maalaisjärkiset tupakaverit sen kyllä yleensä karsivat.

Mutta totuus on myös se, että yhä useammalla nuorella menee huonosti. Meillä on 51 300 syrjäytynyttä nuorta. He ovat peruskoulun käyneitä ihmisiä, joilla ei ole joko työpaikkaa tai opiskelupaikkaa tai ei kumpaakaan. Heistä vaikeimman ytimen muodostaa 32 500 ulkopuolista nuorta, joita ei näy edes työttömyyskortistossa. Näiden lisäksi toiset 50 000 nuorta elää syrjäytymisvaarassa. Tällä hetkellä yli 17.000 nuorta on sijoitettuna kodin ulkopuolelle ja avohuollon piirissä yli 78.500 lasta ja nuorta.

Parasta on, että lapsilla ja nuorillamme olisi rakkautta ja rajoja. Molempia ja oikeassa suhteessa. Ei riitä, että molempia on tarjolla vain lauantaina ja sunnuntaina, sillä ihmistaimenen kehitys vahvaksi aikuiseksi kestää noin pari vuosikymmentä. Koko tämän ajan ihminen tarvitsee turvallisen kasvuympäristön ja pysyviä vuorovaikutussuhteita aikuisten kanssa. Arkionnellisuus on tärkeämpää kuin ulkoinen menestys tai kalliit harrastukset.

Jos nuori kohtaa pelkkää rakkautta ilman rajoja, hänestä kasvaa rajaton ja usein myös kuriton. Viimeaikainen keskustelu koulujen rauhattomista työoloista osoittaa selvästi, että nyt tarvitaan korjausliikettä: oppilaille on teroitettava, että oikeuksien lisäksi heillä on myös velvollisuuksia. Lainsäädäntöön tarvitaan opettajille vahvempia oikeuksia puuttua väärinkäytöksiin. Emme tarvitse takaisin fyysistä väkivaltaa rankaisukeinona, mutta emme myöskään voi hyväksyä, jos kansallista opetustehtävää hoitavat opettajat saavat työsuhde-etuna kuulla oppilailta jatkuvaa haistattelua.

Jos taas nuori saa osakseen pelkkiä rajoja ilman rakkautta, silloin hän ei opi luottamaan itseensä. Liian ankarasta ja rakkaudettomasta kasvattamisesta varoitteli jo Paavali varsinkin meitä isiä: ”Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi” (Kol. 3:21).

Pahinta on se, jos nuori joutuu elämään sekä ilman rakkautta että ilman rajoja. Silloin hänen sisäinen maailmansa voi kehittyä synkäksi ja turvattomaksi tavalla, joka purkautuu tuhoavalla tavalla. Olisiko Bostonin pommituksissa tai Hyvinkään ammuskelussa kyse juuri tällaisesta?

Keskustelu nuorten syrjäytymisestä on osoittautunut odotettua vaikeammaksi. Tekisi mieli esittää asialle psykologinen kysymys: onko niin, että keskustelu nuorten vaikeuksista tuntuu meistä aikuisista hankalalta, koska aavistamme salaisesti, että puhumme omista puutteistamme ja omista virheistämme tai laiminlyönneistä? Usein esitetty puolustelu ”vanhempia ei saa syyllistää” on kyllä totta siinä mielessä, että pelkän syyllisyydentunnon varassa ei rakenneta arkionnellisuutta. Mutta vanhemmuuteen on aina jollakin tavoin sisään rakennettu myös syyllisyys, kuten edesmennyt eetikko Martti Lindqvist kirjoitti. Siksi vastuullinen vanhemmuus edellyttää aina kykyä arvioida omia tekoja ja näkemyksiä myös kriittisesti. Mitä rehellisemmin kykenemme kohtamaan mahdolliset ongelmamme, sitä paremmin meille avautuu tie tarvittaviin korjauksiin ja sitä vahvemmaksi tulemme yksilöinä ja yhteisönä.

Poliitikkojen kiusauksena on siirtää vastuuta vanhemmille, meidän vanhempien kiusauksena on siirtää vastuuta opettajille ja poliitikoille. Vastuunsiirtämisen sijasta tarvitaan yhteistä vastuunottoa, oman tehtävän kirkastamista. Poliitikkojen tehtävänä on luoda hyvät edellytykset nuorten kasvulle, erityisesti hyvä koulutusjärjestelmä ja hyvät tukirakenteet apua tarvitseville.

Mihinkään ei kuitenkaan päästä siitä, että viime kädessä vastuu lasten kasvatuksesta kuuluu meille vanhemmille, isille ja äideille. Mihinkään ei päästä siitäkään, että puolisoiden toimiva suhde on lapsen paras koti. Tutkimus ja kokemus yhdessä osoittavat, että kunnioitukseen, pysyvyyteen ja uskollisuuteen perustuva avioliitto luo turvallisimman kasvuympäristön lapsillemme.

Elämä on hauras, ja aina nämä olosuhteet eivät toteudu. Mutta elämä on myös armollinen: silloinkin, kun nämä olosuhteet puuttuvat, lapsella on hyvät mahdollisuudet kehittyä ehjäksi aikuiseksi, jos hänen ympärillään on aitojen aikuisten ja hyvien ystävien verkosto.

********

Hyvä kuulijat. Edellä olen halunnut sanoa yhtäältä, että Suomi ei ole vielä valmis. Meillä riittää paljon tehtävää hyvän yhteiskunnan rakentamisessa kaikille, siis aivan kaikille.

Nämä haasteet eivät muuta sitä tosiasiaa, että tänään Kansallisena veteraanipäivänä meillä on paljon syytä iloon ja kiitokseen. Meillä on toinen toisemme. Olemme saaneet lahjaksi vapaan ja rakkaan isänmaan. Aineellista hyvääkin riittää kaikille, kunhan osaamme sen jakaa oikeudenmukaisesti. Oikeastaan tänään juhlapäivänä on ihan paikallaan tehdä se Paavalin retorinen kysymys: ”Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi?” (1. Kor. 4:7).

Eikö olekin niin, että elämässä kaikki olennainen on lahjaa. Olemassaolomme on lahja. Elämä tihkuu hyvyyttä, kuten ystävyyttä ja perheyhteyttä, ruokaa ja juomaa, tiedettä ja taidetta, työtä ja lepoa. Kristillisen uskon mukaan kaikki nämä lahjat ovat lähtöisin Luojan kädestä ja heijastavat hänen hyvyyttään. Lahjaa on myös tuleva elämä siellä, missä ei ole enää kipua eikä kärsimystä, vaan loppumaton ilo. Olkoon siis kiitos ja ilo yhteisen juhlamme ja koko elämämme sävellaji.

Herra olkoon teidän kanssanne.