Kuopion hiippakunnan tehtävä

Historian tutkija Pertti Renvallin mukaan kulttuuri on sitä, että menneisyys elää meissä. Määritelmässä on kolme ulottuvuutta: menneisyys, elää, meissä. Samansuuntainen ajatus sisältyy dogmihistorioitsija Jaroslaw Pelikanin kiteytykseen: ”Traditionalismi on elävien ihmisten kuollutta uskoa. Traditio on kuolleiden ihmisten elävää uskoa.” Nämä samansuuntaiset kiteytykset ovat ajankohtaisia myös tänään pohtiessamme, miten Kuopion hiippakunnan historia elää meissä tänään ja miten sen kanssa suunnistamme yhdessä huomiseen.

Nykymuotoinen Kuopion hiippakunta aloitti toimintansa 1.5.19349. Päätöksen olivat allekirjoittaneet tammikuussa presidentti Kyösti Kallio ja opetusministeri Uuno Hannula, molemmat maalaisliittolaisia. Päätös oli Kuopion seutukunnalle eräänlainen aluepoliittinen revanssi. Ensimmäisen kerran Kuopion hiippakunta perustettiin nimittäin jo vuona 1850 kolmanneksi hiippakunnaksi Turun arkkihiippakunnan sekä Porvoon hiippakunnan rinnalle. Alue oli valtava ja käsitti yli puolet Suomea: Pohjois-Karjala, Savo, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu ja koko Lappi.

Tuolloin ensimmäisen Kuopion hiippakunnan ensimmäisessä piispanvaalissa 1850 ääniä saivat muun muassa J.L. Runeberg ja J.V. Snellman, mutta valituksi tuli aiemmin eksegetiikan professorin virasta Iisalmen kirkkoherraksi siirtynyt Robert Valentin Frosterus. Hän tuli valituksi toiselta vaalisijalta, Ilmeisesti Venäjän keisari piti häntä poliittisesti lojaalimpana. Kapitulin istunnot pidettiin ruotsin kielellä Kuninkaankadun ja piispankadun väliin sijoittuvassa piispan virka-asunnossa.

1800-luvun loppupuolella, erityisesti Gustaf Johanssonin kaudella, Kuopion hiippakunnassa tapahtui monenlaista kehitystä, joka elää tänään meissä. Täällä papiston ja kapitulin kokouskieli muuttui ensimmäisenä ruotsista suomeksi – Kuopio oli siis fennomaanien hiippakunta. Täällä alettiin vihkiä papeiksi yläkuokkaisten säätyläisten rinnalle yhä enemmän tavallisista oloista ponnistaneita talonnpoikaistaustaisia teologeja – juuri heillä oli usein myös herätysliiketausta. Täällä sai alkunsa seurakunnallinen diakonia, kun seurakunnat määrättiin perustamaan diakoniarahastoja ja diakonian virkoja. Kuopion pappeinkokouksessa esitettiin myös ensimmäisen kerran ajatus, että kirkkolainsäädäntö oli jaettava kahtia siten, että maan ylin hallitusvalta hyväksyy vain kirkon ja valtion välisiä suhteita säätelevän osan ja erikseen säädetään kirkon omista asioista, joista päättää kirkko yksin. Tämä ajatus toteutui yli sata vuotta myöhemmin 1993. Näinkin menneisyys elää meissä tänään.

Niin kuitenkin kävi, että Kuopio menetti hiippakuntansa. Ensin 1900 tuomiokapituli siirrettiin Ouluun ja myöhemmin myös hiippakunnan nimi muutettiin Oulun hiippakunnaksi. Ehkä kehitys oli ymmärrettävä, olihan Kuopio Torniosta tai Utsjoelta katsottuna hiippakunnan reunalla. Toisaalta jo tuolloin ihmeteltiin, miksi kuopiolaiset olivat kuin lampaat keritsijäinsä edessä eivätkä suutansa avanneet.

Kun täältä Savonlinnaan siirtynyt piispa Otto Immanuel Colliander kuoli 1923, Kuopion seutukunnan alueella syntyi välittömästä ajatus oman hiippakunnan saamisesta. Ensimmäiset lähetystöt kävivät ministerien puheilla jo 1924. Valtion talous vaikutti siihhen, että asia ei edennyt. Tuon ajan eurokriisihän osui 1930 kahta puolta. Vasta 1938 ajatus Kuopio hiippakunnan perustamisesta sai vauhtia. Omaa hiippakuntaa toivottiin myös Lapissa, olihan siellä vasta perustettu Lapin lääni.

Miksi valtavasta Oulun hiippakunnasta lohkaistiin Kainuu, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala sekä Saarijärven rovastikunta ja Pyhäjärven seurakunta omaksi Kuopion hiippakunnaksi? Professori Hannu Mustakallion mukaan erityisesti juuri siksi, että valtiovalta halusi tukea rajaseudun ihmisten hengellistä, henkistä ja siveellistä elämää. Pian alkanut sota ja sitä seurannut jälleenrakentamisen kausi antoivat tälle tehtävällä aivan erityistä syvyyttä.

Edellä on yritetty sanoa jotakin siitä, mikä on se hiippakunnan menneisyys, joka elää meissä tänään. Entä nykyisyys ja tulevaisuus?

Voisi ajatella, että valtiovallan Kuopion hiippakunnalle antama alkuperäinen tehtävä tukea rajaseudun ihmisten hengellistä elämää on vanhentunut, koska ihmisiä on muuttanut niin paljon etelän kasvukeskuksiin. Muuttoliike on totta. Monia muitakin muutoksia on tapahtunut. Mutta eivät ne ole syitä luopua perustehtävästä. Pikemminkin sitä on tehtävä uudenlaisessa ympäristössä, uudella tavalla ja uudella innolla.

Reilun vuoden työskentely kirkon tulevaisuusselontekotyöryhmän puheenjohtajana on opettanut nöyryyttä tulevaisuuden edessä. Tulevaisuuden ennustaminen on aina ollut haasteellista, mutta nykyisin se on ehkä entistäkin vaikeampaa. Vaikutteet liikkuvat verkossa rajattomasti ja nopeasti. Kansainväliset lennot ovat monen arkipäivää. Ihmiset rakentavat näkemyksiään eklektisesti, siis keräilemällä eri traditioista, hieman kuten ruotsinlaivapöydästä. Puhutaan nopeatempoisesta ja ennakoimattomasta raplex-kulttuurista, jota luonnehtivat sanat rapid ja complex. Se on myös ubiikkia eli paikasta riippumatonta tai oikeastaan kaikkialla läsnä olevaa, joka on latinan sana ubique tarkka merkitys.

Nykyisin valinnanmahdollisuuksia on yhä enemmän, vaatimukset ovat yhä kovempia ja elämänrytmi yhä hengästyttävämpi. Siksi on entistä tärkeämpi yrittää hahmottaa, keitä olemme ja mikä on perustehtävämme.

Kuopion hiippakunnassa kristillinen usko ja rakkaus eletään todeksi ihmisten arjessa, siis  perheissä, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Seurakunta on kirkon elämän ja toiminnan perustaso ja varsinainen taso. Siellä ratkaistaan kirkon tulevaisuus. Hiippakunta rakentuu näistä seurakunnista, siis Kuopiossa 54 seurakunnasta, 315 papista, yhteensä 2000 seurakunnan työntekijästä ja 412 000 seurakunnan jäsenestä. Hiippakunnan viranomaisten tehtävänä on tukea ja ohjata seurakuntien työtä.

Kuopion hiippakunta on ensimmäinen, jossa kaikilla kolmella hiippakunnan viranomaisella, hiippakuntavaltuustolla, tuomiokapitulilla ja piispalla on yhteisesti hyväksytty strategia. Sotilaskielen sijasta tosin puhumme mieluummin painopisteistä. Niitä on nyt neljä.

1. Hengellisen elämän tukeminen ja vahvistaminen.

Tätä varten kirkko on olemassa. Tätä varten valtioneuvosto perusti aikanaan Kuopion hiippakunnan. Vaikka tämän muistuttaminen voi tuntua itsestään selvältä, se on minusta tärkeää aikana, jolloin kaikki puhe tuntuu keskittyvän hallintoon ja rakenteisiin. Meillä ei ole mitään syytä ujostella tätä hengellistä perustehtävää, ei piilotella sitä, ei pitää kynttilää vakan alla eikä tehdä suolaa mauttomaksi. Me olemme hengellinen yhteisö ja ylpeitä siitä.

Se tarkoittaa, että elämme jumalanpalveluksesta ja pyrimme kehittämään sitä, Huolehdimme, että alttari löytyy läheltä ihmisiä. Kirkot eivät muutu museoiksi, vaan ne ovat ja pysyvät palvontapaikkoina ja seurakuntalaisia yhdistävinä koteina. Virsilaulu ja kirkkomusiikki ovat meille yhtä tärkeitä kuin ikonit ortodokseille. Hengellistä elämää eletään myös verkossa, jossa ihmiset yhä enemmän käyvät keskusteluja ja etsivät vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin. Naturalismin haaste on pyyhkäissyt yli läntisen kulttuurin, myös täällä Itä-Suomessa. Siksi meidän on yhä peremmin osattava perustella, miksi usko on sopusoinnussa järjen kanssa ja miksi naiivi tiedeuskovaisuus (skientismi) on yhtä ongelmallista kuin uskonnollisesti motivoitunut tiedevihamielisyyskin. Uskonnollinen ja ateistinen fundamentalismi ovat itse asiassa sukua toisilleen sekä psykologisesti (mustavalkoajattelu) että tieto-opillisesti (uskomus, jonka mukaan tiedolla on objektiivisesti todistettava pohja, fundamentum.) Luterilaisuus tarjoaa kolmannen tien, jossa usko, järki ja kokemus kuuluvat yhteen ja saavat voimaa toisistaan.

2. Kirkon sisäisen yhteyden vahvistaminen.

Ensi viikon jumalanpalveluksen tekstit muistuttavat Kristuksen sanoista: on oleva yksi lauma ja yksi Paimen. Kristus on kirkon pää ja me olemme jäseniä tässä rumissa. Raamatussa seurakuntaa verrataan myös perheeseen. Hyvän perheen merkki on se, että vaikka ollaan erimielisiä, jalat pidetään saman pöydän alla, jotta voidaan yhdessä syödä. Mitä tahansa on tapahtunut, oikeasta kodista ei ketään heitetä ulos. Kuopion hiippakunta on ollut ja tulee olemaan herätysliikkeiden hiippakunta. Täällä on tilaa erilaisille korostuksille, kunhan sitoudutaan kirkon tunnustukseen ja järjestykseen. Sisäistä ykseyttä vahvistaa myös se, että pyrimme vaalimaan ja vahvistamaan hyvää työyhteyttä seurakunnissa. Tässä asiassa tuomiokapitulin omassa järjestelmässä on vielä kehittämistä.

3. Seurakuntarakennetta koskevan muutoksen tukeminen niin, että se viedään läpi hallitusti (ei kiireellä ja kaaoksessa) ja kirkon omista lähtökohdista (ei esimerkiksi sote-uudistuksen lähtökohdista.) Myös kirkossa hallinto on välttämätön ja se on hoidettava hyvin. Sen on kuitenkin palveltava hengellistä perustehtävää. Tutkimus ja kokemus on osoittanut, että suurille mammuttiseurakunnille on tyypillistä se, että ne ovat taloudellisesti vakaita, mutta toiminnallisesti passivoivia. Pienet seurakunnat taas ovat taloudellisesti haavoittuvia, mutta hengellisesti ja toiminnallisesti vireitä. Miten yhdistämme nämä edut, siis pienten vireyden ja suurten vakauden?
4. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Osallistumme hyvän yhteiskunnan rakentamiseen Itä-Suomessa yhdessä muiden kanssa. Täälläkin ihmisillä on niin paljon hätää, että kukaan ei pysty yksin siihen tarpeeseen vastaamaan, ja siksi pyrimme yhteistyöhön kunnan viranomaisten kanssa erityisesti kasvatus- ja auttamistyössä. Lapset ja nuoret, köyhät ja syrjityt, sairaat ja vanhukset ovat Jumalan silmäterä, siksi heidän täytyy olla myös meidän rakkautemme ja huolenpitomme erityinen kohde. Kirkkona iloisemme jokaisesta menestyvästä ja kunniallisesti toimivasta yrityksestä, joka luo työpaikkoja ja hyvinvoinnin edellytyksiä Itä-Suomeen. Elinkeinoelämää on kuitenkin kehitettävä vain ja ainoastaan luonnon ehdoilla, siksi kehitys ei enää koskaan voi olla ilman etuliitettä ”kestävä”. Tuemme maakuntien ihmisten kohtaloihin sitoutuneita lehtiä, niin maakunta- kuin paikallislehtiä. Luterilainen kulttuuri suhtautuu erittäin myönteisesti tieteiden ja taiteiden vaalimiseen, tätä tehtävää tukee omalta osaltaan myös Kuopion hiippakunnassa perustettu Luterilaisen kulttuurin säätiö.

Kuopion hiippakunnan varsinaista työtä tekevät seurakunnat ja niiden työntekijät. Siksi olemme katsoneet luontevaksi juhlia Kuopion hiippakunnan 75-vuotisjuhlaa palkitsemalla kaksi seurakuntaa, kolme kanttoria ja neljä pappia esimerkillisestä palveluksesta hiippakunnan ihmisten hyväksi ja juuri hiippakunnan omilla painopistealueilla.