Kutsuminen, pyhittäminen, lähettäminen

Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa, hyvät papiksi vihittävät,

Tänään helluntaina muistetaan Pyhän Hengen vuodattamista. Luulen, että tavalliselle ihmiselle se on hieman tuntemattomampi, ehkä vieraampikin aihe kuin joulu tai pääsiäinen. Miksi on näin? Ehkä kertomus Pyhän Hengen vuodattamisesta on niin ihmeen omainen. Tai voi olla, että joidenkin mielikuvissa puhe Pyhästä Hengestä yhdistyy sellaiseen tunne-elämää korostaan kokemuskristillisyyteen, joka ei tunnu omalta.

Nykyisin maallisen elämän piirissä kokemuksellisuutta korostetaan valtavasti. Television realitysarjoissa ei puutu suuria tunteita. Sosiaalista mediaa lukeva suorastaan läkähtyy suurten tunteiden kirjoon – siksi se tuntuu usein kuormittavalta. Ovatko tunteet hyvä vai paha asia?

Asia on monimutkainen. Eräässä psykologisessa testissä kysyttiin, kumpi on tärkeämpää opettaa lapsille, tunteiden ilmaisemista vai niiden hallitsemista. Kysymys on loistava. Onhan aivan välttämätöntä opettaa lasta ilmaisemaan omia tunteitaan. Ilman lupaa ja kykyä ilmaista tunteitaan turvallisesti ihminen voi käpertyä itseensä ja menettää mielenterveytensä.

Toisaalta tunteiden hallitseminen on myös tärkeää. Jo antiikin filosofit huomasivat, että ihmisen pahimmat teot tehdään usein suurten tunteiden vallassa. Jos vihan tunteita ei opi hillitsemään, ihminen ajautuu riitoihin, tappeluihin ja lopulta vankilaan ja ennen aikaiseen hautaan. Jos ihastumisen tunteita ei opi hallitsemaan, ihminen ajautuu jatkuvasti irtosuhteisiin, rikkoo itsensä ja jää lopulta yksin.

Kristillisen uskon mukaan Jumala on luonut ihmisen kokonaisvaltaiseksi olennoksi, jolla on ruumis ja sielu. Sisäinen kokemusmaailmamme on osa Jumalan luomistyötä. Tunteet rikastuttavat elämää. Ne myös saavat meidät sitoutumaan toiseen ihmiseen, isänmaahan – ja myös kirkon uskoon ja hengelliseen elämään. Pyhä Henki vaikuttaa myös sisäisen kokemusmaailmamme kautta. Kirjoittaahan Paavali galatalaisille: ”Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

Mutta kokemus voi myös pettää. Kaikki tunteet eivät ole Jumalasta, eivätkä kanna hyvää hedelmää. Niinpä viimeisenä Hengen lahjana mainitaan ”itsehillintä”, siis kyky hallita ja eritellä tunteita järjen avulla. Minun kokemukseni Jumalasta ei välttämättä vastaa – ainakaan sellaisenaan – kuka Jumala oikeasti on. Eikä minä voi tehdä omasta kokemuksestani muita velvoittavaa Jumalan lakia.

Siksi me luterilaiset olemme aina korostaneet, että Helluntain Henki toimii ennen kaikkea ulkoisesti havaittavien merkkien välityksellä ja niihin sitoutuneena, siis kuullun sanan eli saarnan välityksellä että näkyvän sanan eli sakramenttien välityksellä. Kirkkomme tunnustuksessa sanotaan. ”Jotta saisimme pelastavan uskon, Jumala on asettanut kirkkoonsa evankeliumin julistamisen ja sakramenttien jakamisen viran. Sillä sanaa ja sakramentteja välineenä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, synnyttää uskon, missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”

Tämän on tavattoman lohdullinen oppi. Ensiksi usko ei synny puristamalla, suorituksilla tai todistelulla, se annetaan yksin Jumalan vapaan armon lahjana. Toiseksi usko ei perustu minun kokemuksiini. Se lahjoitetaan siellä, missä julistetaan sanaa ja toimitetaan Kristuksen asettamia sakramentteja, kastetta ja ehtoollista, siis jopa siellä, mistä suuret tunteet puuttuvat.

Siksi tämä päivä on sekä kirkon syntymäpäivä että Pyhän Hengen vuodattamisen juhla. Pyhä Henki toimii aina kirkossa, sanan ja sakramenttien kautta, ei niiden ohi. Kirkko taas ei ole vain maallinen organisaatio tai hengellinen esivalta, vaan Pyhän Hengen luomus ja koti. Siksi Pyhä Henki ja kirkko kuuluvat aina yhteen, eikä tätä edes meidän syntimme voi kumota. Rohkaisenkin teitä jokaista elämään kirkon yhteydessä, sanan ja sakramenttien yhteydessä, Pyhän Hengen lempeässä hoidossa ja johdatuksessa.

Kunnioitetut papiksi vihittävät, Heidi, Ruut ja Sami.

Tänään teidät vihitään pappisvirkaan apostolisen perineen mukaan. Tänään on suuri juhlapäivä teille, hiippakunnallemme ja koko helluntaina syntyneelle kirkolle. Mihin te olette oikein ryhtymässä? Mistä pappisvirasta on kyse?

Siinä on kysymys kolmesta asiasta: kutsumisesta, pyhittämisestä ja lähettämisestä.

Ensiksi, kirkko kutsuu teidät pappisvirkaan. Sen merkiksi te astutte esille seurakunnan keskeltä, siis kasteessa yhteiseen pappeuteen vihittyjen keskeltä, kun notaari lukee nimenne ja ne tehtävät, joihin teidät on kutsuttu. Kukaan ei voi itse kutsua itseään eikä tehdä itse itsestään pappia. Tarvitaan kirkon kutsu. Se ei ole vain hallinnollinen päätös. Omassa selityksessään pappisvihkimykseen Martti Luther toteaa. ”Kun kirkko kutsuu, Pyhä Henki kutsuu.” Tämä oppi perustuu Apostolien tekojen kohtaan: ”Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut” (Ap. t. 20:28). Ajatelkaa, miten suuri asia. Kirkon kutsun toimijana, subjektina on lopulta itse helluntain Henki. Hän on yhä elävä ja yhä kutsuu uusia evankeliumin palvelijoita kirkon välityksellä.

Toiseksi, kirkko vihkii teidät pappisvirkaan. Se ei ole vain kaunis tapa, vaan vaikuttava tapahtuma. Raamatussa apostolin seuraaja Timoteus saa ohjeen, joka kertoo vihkimyksen tuomasta lahjasta, kreikan kielellä karismasta: ”Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan (kharisma), jonka sait silloin, kun minä panin käteni sinun päällesi. Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen” (2. Tim. 1:6; vrt.  1. Tim. 4:14). Raamatun mukaan vihkimys siis välittää teille jotakin uutta, jonkin sellaisen lahjan, jota teillä ei aiemmin ole ollut.

Tämä ei ole aina ollut selvää meille luterilaisille. Olemme puolustaneet – aivan oikein – että Jumalan armo lahjoitetaan kasteen ja ehtoollisen kautta. Ne yhdistävät meidät Kristukseen, vahvistavat uskoa ja antavat syntien anteeksiantamuksen. Mutta myös papiksi vihkimisessä on kysymys armon välittämisestä toisessa merkityksessä. Siksi on syytä lainata Lutherin tärkeimmän työtoverin, Philip Melanchthonin, selitystä, hänen joka itse ei ollut pappi, vaan professori. Melanchthon kysyy ”mitä tarkoittaa papiksivihkimisen armo (gratia ordinationis)” ja vastaa: ”Se tarkoittaa Pyhän Hengen läsnäoloa ja vaikutusta pappeuden palveluvirassa ja sen kaikissa toimissa, puhtaassa opissa, tosi ymmärryksessä ja sakramenttien hoitamisessa, papin synnin estämättä.” (Melanchthon, Opera Latina I 1593, 45 & 54).

Papiksi vihkimisen armo ei aseta teitä seurakunnan yläpuolelle, ei tee teistä Jumalan lellikkejä eikä takaa persoonallista pyhyyttä. Päinvastoin. Inhimillisistä heikkouksista huolimatta Jumala antaa vihittävälle armonsa, jotta hänen työnsä välityksellä Pyhä Henki kulkee mukana, jakaa lahjoja, synnyttää uskoa ja vahvistaa rakkautta.

Kolmanneksi papiksi vihkiminen merkitsee lähettämistä. Kasteessa annettu armo on teitä varten, sillä se yhdistää teidät Kristukseen ja hänen kirkkoonsa. Mutta papiksi vihkimisessä annettu armolahja on toisia varten, seurakuntaa ja koko maailmaa varten. Siksi teidät lähetetään palvelemaan ”Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla”, kuten vihkimisen sanat kuuluvat. Julistakaa evankeliumia puhtaasti ja toimittakaa pyhiä sakramentteja oikein, jotta Pyhä Henki voisi toimia teidän kauttanne, jotta yhä uudet sukupolvet voisivat saada pelastavan uskon ja vahvistua rakkaudessa lähimmäisiin.

Jokainen pappi on lähetystyöntekijä sanan varsinaisessa merkityksessä. Etsikää lempeän paimenen tavoin myös niitä, jotka ovat vieraantuneet Kristuksesta tai eivät ole hänestä kuulleet. Kutsukaa heitä ujostelematta Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Juuri siksi apostoli rohkaisee: älä piilottele armolahjaasi, vaan puhalla se täyteen liekkiin. ”Emmehän Jumala ole antanut pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.”

Tämä Henki olkoon teidän kanssanne.