Lapsen oikeus Pyhään - "Älkää estäkö heitä"

Jumala sanoi Taivaassa:

–      Tule sisään vain Pietari Jormalainen, mutta pyyhi jalkasi.

Pietari pyyhki jalkansa suureen mattoon, johon oli kirjoitettu Tervetuloa. Oli hyvä, ettei siihen jäänyt jälkiä. Joskus oli oltu vihaisia, kun oli jäänyt jälkiä, vaikka oli varta vasten käsketty pyyhkiä.

–      Mitä olisi asiaa, kysyi Jumala Taivaassa.

–      Olisiako te hyvä ja kääntäisiä selkänne, kun tuo valo niin huikaisee, sanoi Pietari.

–      Sinun ei tarvitse minua karahteerata. Pietari Jormalainen saapi sanoa minua sinuksi vain. Sano Taivaan Isäksi, niin muistat helpommin. Minä käännän nyt selkäni, puhu sitten asiasi.”

Tämä kohtaus tapahtui tuossa Kuopion torin laidalla, pihapiirissä, jonka tilalla nykyään on Sokos-tavaratalo. Tarkemmin sanottuna se tapahtui kirjallisuudessa, kuopiolaisen Aapelin kirjassa Pikku Pietarin piha. Pietari on äskettäin menettänyt äitinsä tuberkuloosiin. Hän elelee torikauppiaana toimivan isänsä kanssa. Pietari asettuu talon katolle aurinkoon lepäämään. Katolla, ehkä puoliunessa, hän käy keskusteluun Taivaan Isän kanssa ja purkaa suruaan.

Pikku Pietarille Jumalan lähestyminen oli luonnollinen asia. Hän keskusteli Isä Jumalan kanssa kasvokkain, vaikka samalla Jumalan kirkkaus huikaisi silmiä. Tässä näkyy, että kirjailija Aapeli vainusi myös luterilaiseen teologiaan olennaisesti kuuluvan ristin teologian: meidän on vaikea kestää Jumalan kirkkautta ja pyhyyttä sellaisenaan. On helpompi kohdata hänet ”selkäpuolelta”, verhon takaa, varjon välityksellä. Jumala ystävällisesti käänsi häikäisevät, ehkä vähän pelottavatkin kasvonsa poispäin, että Pietarin oli helpompi keskustella Hänen kanssaan. Silti Pietari ja Isä Jumala keskustelivat.

Kirjailija Aapeli näki kirkkaasti sen, mikä nykyään tuntuu joillekin olevan joko hämärää tai sitten peräti vierasta ja vastustettavaa: ihminen on luonnostaan uskonnollinen. Ei ole kulttuuria eikä kansaa, jossa ei etsittäisi Jumalan kasvoja. Ja siellä, missä elävän Jumalan kasvojen etsiminen ja löytäminen on kielletty, on tilalle tullut korvikeuskontoja: henkilöpalvontaa, rahanpalvontaa, eroksen palvontaa tai nautinnon kouristuksenomaista hamuilua.

Meidän aikanamme ajatellaan yhä useammin, että lapsi pitää eristää pyhästä. Miedomman tulkinnan mukaan lasta ei voi kastaa, hänen pitää saada itse myöhemmin valita. Jyrkemmän tulkinnan mukaan lapsi pitää kokonaan ja etukäteen eristää uskonnosta julkisessa tilassa. Esimerkiksi Joensuussa sivistystoimenjohtaja kielsi aluksi päätöksellään päiväkotien ja seurakunnan yhteistyön. Pian kuitenkin kaupunginhallitus kumosi päätöksen – vaikutusta oli sillä, että kokemus kasvatuskumppanuudesta seurakunnan kanssa toimi ja luottamus oli vahva.

Reformaation aikana syntyneessä uudestikastajaliikkeessä lapsikaste kiellettiin opillisista syistä sanomalla, että vasta tietoisesti uskonratkaisun tehnyt aikuinen voi olla kristitty. Oman aikamme sekulaarissa kulttuurissa lapsikaste taas saatetaan kieltää moraalisista syistä sanomalla, että lapsi sitten itse aikuisena valitsee.

Nämä pyrkimykset voivat olla hyvää tahtovia, silti niissä on monia ongelmia. Nykyaikainen kongnitiivinen uskontotiede ja kulttuuriantropologia on varsin yksinmielinen siitä, että lapsi on luonnostaan uskonnollinen. Alan parhaimpiin asiantuntijoihin kuuluva Justin Barrett toteaa, että samoin kuin lapset ovat ”born walkers” ja ”born talkers”, he ovat myös ”born believers”. Toisin sanoen, vaikka vastasyntynyt ei vielä puhu italiaa tai ei vielä kävele, hänen alkuasetuksensa on kuitenkin sellainen, että normaalissa kasvuympäristössä hän oppii puhumaan ja kävelemään. Aivan samoin jokaiselle normaalikasvuympäristössä kasvavalle lapselle kehittyy Barretin mukaan usko sellaiseen Persoonaan, joka on kaiken näkyvän luoja, kaikkivaltias, moraalisesti hyvä ja kuolematon. Tämä oli tulos yli 20 hyvin erilaisia valtavirtakatsomuksia edustavissa kulttuureissa.

Teologisesti sanottuna: Ei lapsi ole vielä kotona kolminaisuusopissa, mutta kylläkin vahvasti sen eteisessä, yleisessä teismissä.

Tuoreessa Pieni on suurin –lehdessä (4/2017) kasvatustieteen professori Kirsi Tirri puhuu siitä, että ihmisellä on perustarve ymmärtää, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on minun paikkani maailmassa. ”Vaikka ihminen ei kuuluisi mihinkään uskontoon eikä tunnustaisi mitään uskontoa, hän on spirituaalinen olento.” Lapsen maailmassa on myös asioita, jotka herkistävät spiritualiteetille: syntymä, kuolema, rakkaus, suru, juhla, epäonnistuminen tai palkinnon saaminen. Spritualiteetti on herkkyyttä nähdä arkisten asioiden syvemmät merkitykset. ”Uskonto ja spiritualiteetti ovat iloisia, elämää rikastuttavia asioita.”

Professori Tirri asettaa uskontokasvatuksen suurimmaksi tavoitteeksi lapsen autonomian, riittävän itsenäisyyden kehittymisen. Tämä tarkoittaa myös hyvän turvallisuuden luomista. Tällaiselta turvalliselta pohjalta nousee usko, joka voi kantava voima koko elämän ajan. Turvallisuuteen pohjaa myös se, että usko voi olla evankeliumin mukaista, että siinä elää ilosanoma. Tarkoitan sitä, että usko on ytimeltään iloinen asia, hyvä asia. Jotakin hyvää on tapahtunut, siksi me uskomme. Jotakin hyvää on tapahtunut, siksi me siunaamme ruokamme ja laulamme suvivirren. Jotakin hyvää on tapahtunut, siksi me haluamme auttaa vahvistumaan uskossa Jumalaan eli Kristuksen evankeliumiin.

Tähän mennessä on jo varmasti selvinnyt, että minusta lapsella ehdottomasti on oikeus uskoon ja rukoukseen. Mutta sille on muitakin perusteita kuin psykologiset syyt tai pitkä kokemus siitä, että hyvä kristillinen kasvatus varjelee elämää. Lapsen oikeus uskoon, uskontoon ja rukoukseenkin on monin tavoin mukana yhteiskuntaamme säätelevissä normeissa ja ihmisoikeussopimuksissa.

Kansainvälisellä tasolla lähes kaikki maailman maat, Suomi myös, on sitoutunut YK:n Lapsen oikeuksien sopimukseen vuodelta 1989. Se ei ole toivomus tai virikepaperi. Se on sopimuksen vahvistaneita maita juridisesti sitova asiakirja, jota on noudatettava. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklan mukaan lapsella on omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Lisäksi 18. artiklan mukaan vanhemmilla on ensisijainen vastuu hoitaa ja kasvattaa lasta. Artiklan 28 mukaan lapsella on oikeus saada opetusta. Kaikkiaan voidaan siis sanoa, että liki kaikki maailman maat ovat sitoutuneet siihen, että lapsella on oikeus uskoon ja rukoukseen.

Lapsen oikeuksien sopimuksen henki näkyy myös Suomen uskonnonvapauslaissa, koulujen opetussuunnitelman perusteissa ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa sekä opetushallituksen ohjeissa – ja niin pitääkin tietenkin olla. Sopimus sitoo. Aiempi uskonnonvapauslakimme (1923) oli laadittu sellaisella idealla, että ihmisellä on oikeus elää ilman uskontoa. Nykyinen perustuslaki ja sitä heijasteleva uskonnonvapauslaki (2003) sen sijaan lähtee positiivisen uskonnonvapauden turvaamisesta: sen mukaan ihmisellä on – totta kai vapaus olla uskomatta mihinkään eli negatiivinen uskonnonvapaus mutta ennen kaikkea – vapaus uskontoon eli positiivinen uskonnonvapaus. Laki haluaa ennen kaikkea turvata ja suojata oikeuden tunnustaa uskoa sekä yksityisesti että yhteisöllisesti.

Teistä moni tekee töitä varhaiskasvatuksen lisäksi kouluikäisten parissa. Pääsääntöisesti yhteistyö toimii erinomaisesti – varsinkin siellä, missä luottamusta vaalitaan aktiivisesti, missä koulun kokemukset seurakunnasta ovat myönteisiä ja missä asiasta päättävällä viranomaisella ei ole henkilökohtaisia antipatioita tai uskontovihamielisiä piiloagendoja. Joskus yhteistyössä koulujen kanssa voi olla myös hankaluuksia, tai oikeastaan joidenkin vanhempien kanssa, kun he eivät millään haluaisi uskonnon näkyvän mitenkään koulun tai päiväkodin maailmassa.

Tämä on tietysti vähän erikoinen ajatus. Sitä saatetaan puolustaa vetoamalla ”neutraaliin julkiseen tilaan”, mutta tosiasiassa se johtaa sensuuriin, pakkouskonnottomuuteen ja jopa eräänlaiseen vähemmistödiktatuuriin. Sensuuri on tarpeetonta, sillä uskonnolliset vakaumukset ja tavat ovat totta, ne näkyvät uutisissa ja ne vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja maailman tapahtumiin. Siksi olisi ennemminkin luotava erilaisten katsomusten kohtaamisen paikkoja, jossa erilaiset vakaumukset saavat olla ja näkyä; olisi tutustuttava toisiin ihmisiin ja ryhmiin, opeteltava tuntemaan niitä. Toisen tunteminen hälventää pelot – tuntematon voi sen sijaan pelottaa.

Koulujen toimintaa ohjaavat opetussuunnitelman perusteet (2016). Niiden pohjalta koulun tulisi toimia avoimena yhteisönä, joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tuohon ympäristöön kuuluvat myös kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt. Lisäksi kouluilla on uskontokasvatustehtävänsä, joka on yleissivistävä, ei sitouttava. Oppimisympäristöajattelun mukaan esimerkiksi kirkko on paikka, johon voidaan tulla tutustumaan osana omaa ympäristöä. Näiden OPS-pohjaisten linjausten lisäksi kouluja ohjaavat opetushallituksen ohjeet. Niiden mukaan uskonnollisia tilaisuuksia voidaan edelleen järjestää yhteistyössä koulun kanssa. Koulun perinteisissä juhlissa voidaan laulaa suvivirsi tai joululaulu, eikä tämä – tietenkään – tee tilaisuudesta perustuslaissa mainittua uskonnonharjoitusta. Uskontoa ei nimittäin voi harjoittaa salaa, vahingossa tai vastoin omaa tahtoa, vaan se on intentionaalista: Sunnuntaina vaaterissa makailu on minulle kolmannen käskyn toteuttamista, siis uskonnonharjoitusta, ja uskonnoton voi levätä ihan rauhassa samassa vaaterissa jostakin muusta, ei-uskonnollisesta syystä. Koulun uskontokasvatus ja uskontojen kirjon näkyminen vahvistavat yhteiskuntarauhaa ja tekevät maastamme turvallisemman. Lapsella on oikeus uskoon ja rukoukseen – meidän tehtävä on luoda sille turvallinen pohja.

Varhaiskasvatuksen suunnitelman perusteet (Vasu 2017) on uusittu vastikään. Tiedän, että ne ovat herättäneet vähän hämmennystä siellä täällä. Niilläkin on kuitenkin hyvä tarkoitus ja luotan siihen, että vähitellen perusteita ymmärretään paremmin. Yhteistyö kunnan varhaiskasvatuksen kanssa jatkuu, vaikka voikin löytää vähän uusia muotoja. Uudessa Vasussa varhaiskasvatus on ilmiölähtöistä ja paino on enemmän taitojen osaamisten kehittämisessä kuin sisällöissä. Uskonnon ilmiöiden suhteen linja on samantapainen kuin koulun OPSissa: yleissivistävyys on se perusidea; Vasu-pohjaisen toiminnan tarkoitus ei ole sitouttaa uskontoon. Yhtä tärkeää on muistaa, että sitä ei voi käyttää pakkouskonnottomuuden lyömäaseena. Seurakunta voi edelleen tehdä yhteistyötä päiväkodin kanssa. Seurakunta voi edelleen olla mukana päiväkotien perinteisissä juhlissa ja yhä toteuttaa uskonnollisia tilaisuuksia yhteistyössä päiväkodin kanssa siten kuin päiväkodin kanssa sovitaan. Meidän on hyvä viestiä myös sitä, että myös toisilla uskonnoilla ja katsomuksilla on tilaa ja oikeus olla olemassa. Ne tilaisuudet, jotka ovat selkeästi uskonnollisia tilaisuuksia (ja joista on koteihin tiedotettu) saavat sisältää ihan oikeaa uskonnon harjoittamista. Näitähän ovat esimerkiksi päiväkodin joulu- ja pääsiäiskirkot ja monet muut. Vasu ei siis ole tarkoitettu pakkouskonnottomuuden käsikassaraksi.

Varhaiskasvatuslain mukaan varhaiskasvatuksen ensimmäinen tavoite on ”edistää jokaisen lapsen iän ja kehityksen mukaista kokonaisvaltaista kasvua, terveyttä ja hyvinvointia”. Olen vakuuttunut siitä, että tuo kokonaisvaltainen kasvu ja hyvinvointi edellyttävät myös lapsen uskonnollisuuden ja sen ilmentämisen hyväksymistä. Lapsella on oikeus uskoon ja rukoukseen. Tämä oli Jeesuksenkin viesti: ”Älkää estäkö heitä, heidän kaltaisten on taivasten valtakunta.”