Luterilaisen kulttuurikäsityksen peruspiirteitä

Marraskuulle osuu eräitä juhlapäiviä, jolloin muistamme omia hengellisiä juuriamme, erityisesti luterilaisen reformaation eli uskonpuhdistuksen merkitystä. Kirkkokäsikirjan mukaisesti jumalanpalveluksissa vietetään erityistä uskonpuhdistuksen muistopyhää. Ja myös Martin päivän ympärille on kehittynyt erilaisia tapahtumia. Kuopiossa vietettiin eilen 50:ttä kertaa Martinhanhi-nimistä hyväntekeväisyystapahtumaa ja tänään Luterilaisen Kulttuurin Säätiö on järjestänyt tämän kirkkojuhlan, jossa myös pian jaetaan säätiön myöntämä erityinen tunnustuspalkinto.

Tänään on hyvä kysyä, miten luterilaisuus suhtautuu kulttuuriin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Millaisia kulttuurisia piirteitä luterilaisuuteen liittyy? Yritän vastata tähän kahden historiallisen dokumentin avulla. Ensiksi kristinuskon historiassa tunnetaan hengellisiä liikkeitä, jotka suhtautuvat kriittisesti ”maallisten asioiden” edistämiseen, esimerkiksi politiikkaan ja tieteiden ja taiteiden vaalimiseen. Näissä liikkeissä korostetaan erottautumista, siis sitä, että kristittyjen tulee pitää kriittistä etäisyyttä yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen ja kulttuuriin. Ajatellaan, että Jeesuksen ja Paavalin opetukset ohjaisivat erottautumaan muusta yhteiskunnasta. Tällaisia korostuksia esiintyi uskonpuhdistuksen syntyaikoina 1500-luvulla.

Tällainen erottautumispyrkimys käy hyvin ilmi esimerkiksi niin sanotusta Schleitheimin tunnustuksesta, jonka hyvin radikaalia reformaatiota edustavien ihmisten joukko allekirjoitti Sveitsissä 17.4.1527. Luen pätkän tästä dokumentista, jonka yhtenä kohtana on juuri ”erottautuminen”.

Neljänneksi olemme sopineet erottautumisesta. Siitä pahuudesta ja syntisyydestä, jonka paholainen on istuttanut maailmaan, on irtauduttava. Siksi meillä ei yksinkertaisesti voi olla osallisuutta niiden kanssa, jotka ovat pahoja. Emme voi rientää heidän kanssaan heidän moninaisiin iljetyksiinsä. Asia on näin: kaikki, jotka eivät vaella uskon kuuliaisuudessa ja jotka eivät ole yhdistäneet itseään Jumalan kanssa niin, että tahtovat tehdä hänen tahtonsa, ovat suuri kauhistus Jumalan edessä. Ei ole mahdollista, että heistä kasvaa ja virtaa mitään muuta kuin kauhistuttavia asioita. Sillä on vain kahdenlaisia ihmisiä, hyviä ja pahoja, uskovia ja ei-uskovia, pimeydessä olevia ja valossa olevia, maailmassa olevia ja niitä jotka ovat tulleet pois maailmasta…

Meille Herran käsky on selkeä. Hän kutsuu meitä erottautumaan pahasta… Tällä (karttamisella) tarkoitetaan kaikkia asioita […], jotka ovat tämän maailman arvostamia, mutta kuitenkin ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa ja sopusoinnussa maailman jumalattomuuden kanssa. Kaikista näistä asioista meidän tulee erottautua.”

Konkreettisesti tällä erottautumiskorostuksella tarkoitettiin, että kristityn ei ollut sopivaa toimia esivallan viroissa, tehdä valaa, suorittaa asepalvelusta, hoitaa tuomarin virkaa (vrt. kuolemantuomio) tai harjoittaa liike-elämä. Välillisesti tästä seurasi myös kriittinen, jopa kielteinen suhtautuminen tieteiden ja taiteiden vaalimiseen.

Luterilaisen reformaation kannattajat joutuivat ottamaan kantaa myös tällaiseen korostukseen. Kannanotto käy hyvin ilmi esimerkiksi Augsburgin tunnustuksesta, jonka 7 luterilaista aluehallitsijaa luovutti katoliselle keisarille kesäkuussa 1530. Tästä Augsburgin tunnustuksesta kehittyi myöhemmin erittäin tärkeä ja arvostettu dokumentti. Luterilaisille se on kaikkein tärkein tunnustuskirja, anglikaanit ja reformoidut käyttivät sitä hyväkseen laatiessaan omia tunnustustekstejä. Hämmästyttävää on, että jopa nykyinen paavi Benedictus XIV, toimiessaan vielä piispana ja kardinaalina Saksassa 1980-luvulla, esitti ajatuksen, että katolinen kirkko voisi tunnustaa Augsburgin tunnustuksen ”katolisuuden”, toisin sanoen, että Augsburgin tunnustus on sopisoinnussa myös katolisen uskon kanssa.

Augburgin tunnustuksessa otetaan siis kantaa edellä kuvattuun erottautumiskorostukseen. Kuudestoista artikla on otsikoitu De rebus civilibus eli yhteiskunnallisesta elämästä tai ”siviiliasioista” ja kuuluu näin:

Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa sekä solmia avioliitto.

Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka kieltävät kristittyjä osallistumasta näihin yhteiskunnallisiin tehtäviin.

Ne [seurakuntamme] tuomitsevat myös ne, jotka väittävät, ettei kristillinen täydellisyys ole jumalanpelkoa ja uskoa, vaan yhteiskunnallisten velvollisuuksien hylkäämistä […]. Evankeliumi ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee (Ap.t. 5:29) totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Apt. 5).

Kuten huomaatte, luterilaiset reformaattorit ottivat täsmälleen päinvastaisen kannan kuin Schleitehimin tunnustus. Luterilaiset eivät korosta erottautumista, vaan nimenomaan sitoutumista ja osallistumista, siis sitoutumista hyvän yhteiskunnan rakentamiseen, osallistumista tieteiden ja taiteiden vaalimiseen. Luterilaisuus on siis syvällisellä tavalla kulttuurimyönteistä. Ajattelemme, että juuri kristillisen uskon tulisi kutsua, innostaa ja inspiroida meitä viljelemään hyvää kulttuuria, erityisesti tieteitä ja taiteita. Tämä kulttuurimyönteisyys perustuu siihen vakaumukseen, että Jumala on luonut maailman hyväksi ja myös pitää siitä huolta. Hyvä Jumala kutsuu ihmisen työtoverikseen viljelemään ja varjelemaan paitsi peltoja ja metsiä, myös tieteitä ja taiteita.

Tiedemyönteisyys käy ilmi jo siinä, että luterilainen reformaatio syntyi yliopiston piirissä. Luterilaiset ovat aina arvostaneet lukutaitoa, kansansivistystä, koulutusta ja tieteellistä tutkimusta. Suomessa koululaitos on kirkon perustama ja papistolta on aina vaadittu korkeita tieteellistä koulutusta.

Sama pätee myös taiteiden vaalimiseen. Luterilaisuus tunnetaan ”laulavana reformaationa”, siis erittäin vahvasta musiikkiperinteestä. Johan Sebastian Bach oli tänään urkuparvella olevan Anu Pulkkisen kollega. Kirkko on lähes tuhannella kanttorin virallaan Suomen suurimpia muusikkojen työnantajia. Luterilaisuus otti myös arkkitehtuurin ja kuvataiteet suojelukseensa. Luther karkoitti henkilökohtaisesti Wittenbergiin saapuneet ikonoklastit eli kuvainraastajat, jotka vaativat pyhien kuvien ja pyhiä ihmisiä kuvaavien patsaiden hävittämistä kirkosta toiseen käskyyn vedoten. Kuvataide palvelee evankeliumin julistusta, mutta myös ilahduttaa ihmisiä ja auttaa meitä ilmaisemaan ja käsittämään elämän syvimpiä ulottuvuuksia.

Hyvät kuulijat. Kaikista edellä mainituista syistä kannattaa olla ylpeä luterilaisista juurista ja vaalia sen kulttuuriperintöä.