Luterilaisuuden hengellinen perintö

Isänpäivän ja seurakuntavaalien lisäksi eilen juhlittiin Berliinin muurin murtumisen 25-vuotismuistopäivää. Juhlallisuudet olivat Berliinissä melkoiset, niin kuin pitääkin. Kylmän sodan, uhittelevien sotilasliittojen ja alistavan sosialistisen diktatuurin päättymistä kannattaa juhlia. Oman tragiikkansa juhlaan toi se, että samalla kun Berliinissä soivat Bethovenin Ilon hymnin sävelet, toisaalla Euroopassa Donetskin ympäristössä soi tykkien ja kranaatinheittimien pauhu.

Ihmettelin Berliinin muuria kesällä 1989 Kuopion hiippakunnan järjestämällä ja silloisen hiippakuntasihteeri Reijo Virolaisen johtamalla nuorten matkalla vain viisi kuukautta ennen muurin murtumista. Ihmettelyn sijasta olisi kannattanut nykertää vasaralla pala muuria matkamuistoksi, tänään sen myymisestä saisi hyvän tuoton. Menimme länsi-Berliinistä itään kuuluisan Check Point Charlie –tarkastuspisteen läpi. Vitsi lensi autossa, mutta kun konekivääreillä varustetut ja kireät itä-saksalaiset rajavartijat astuivat bussiin, tunnelma muuttui jäätäväksi. Kerrotaan, että piispa Aimo T.  Nikolaiselta tivattiin joskus samassa tilanteessa, olette te matkanjohtaja ja vastuussa kaikista? Nikolaisen kerrotaan (ehkä hädissään) vastanneen: ”Ja, ich bin der Führer.” Vastaus oli idässä poliittisesti vähintään yhtä epäkorrekti kuin lännessäkin.

Ei ihme, että itäpuolella ihmiset olivat kyllä tavattoman ystävällisiä, mutta myös varovaisia, ikään kuin henkisesti kyykyssä ja näkymättömissä. Olen ikuisesti kiitollinen Kuopion hiippakunnalle tästä opintomatkasta luterilaisuuden syntyjuurille.

Millaisia piirteitä luterilaiseen kulttuuriin kuuluu? Peri-lutherilaiseen tapaan pyrin vastaamaan tähän kysymykseen esittämällä muutaman teesin.

1. Luterilaisuuteen kuuluu valoisa todellisuuskäsitys. Joskus näkee väitettävän, että luterilaisuus olisi synkkää ja ilotonta, jonkinlainen yleisselitys kaikenlaisiin suomalaisiin vaivoihin. Minusta tämä käsitys on aikansa elänyt, ja sitä on vaikea perustella uskottavasti luterilaisuuden omilla lähteillä. Pikemminkin on päinvastoin. Perusvakaumuksemme lähtee siitä, että maailma on hyvä ja elämällä on tarkoitus sen tähden, että koko maailma ja kaikki ihmiset ovat syntyneet hyvän ja rakastavan Jumalan luomistahdosta. Maailma nähdään Jumalan rakkauden viljavarastona, josta pursuaa jatkuvasti hyvää. ”Oi kiitos lahjoista, joita suot, niin paljon hyvyyttä riittää, ja aina iloa uutta luot, en osaa kaikesta kiittää,” lauletaan Runebergin tutussa virressä Mä silmät luon.

Kannattaa vilkaista Lutherin Vähään Katekismukseen, uskontunnustuksen ensimmäisen lauseen selitykseen: ”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta. Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava. Tämä on varmasti totta.”

2. Inhorealistinen ihmiskäsitys. Ihmisellä on kyky käyttää järkeä hyviin asioihin, mutta hänellä on myös erittäin vahva taipumus etsiä omaa hyvää, usein jopa toisten kustannuksella. Tämä heijastuu Lutherin sisäisessä uskonkamppailussa. Kun hän yritti kaikin tavoin rakastaa Jumalaa puhtaasti, siis ilman oman hyvän etsimistä, hän törmäsi jatkuvasti etsivänsä Jumalaa vain palkkion toivossa tai rangaistuksen pelossa. Tätä kokemusta ei pidetty vain uskonpuhdistajan omana, vaan ajatellaan, että siinä on jotakin yleisinhimillistä. Ihmisen rakkauteen kuuluu rajoittuneisuus: pyyteetön rakkaus on vaikeaa, usein hyvissäkin hankkeissa vaikuttaa kätketysti oman hyvän etsiminen. Luterilaisuus myöntää tämän rajoittuneisuuden, mutta se myös muistuttaa, että on olemassa toisenlaista rakkautta. Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus, joka rakastaa myös niitä, joita muut eivät rakasta: heikkoja, köyhiä, rumia ja syntisiä. Tästä seuraa kolmas ominaispiirre, nimittäin auttamisen kulttuuri.
3. Luterilaisuuteen kuuluu auttamisen ja huolenpidon kulttuuri. Jokainen ihminen on luotu Jumala kuvaksi. Vaikka jokainen on myös langennut, silti jokainen on auttamisen arvoinen. Vaikka jokaista meitä vaivaa synti, silti kaikkia haastetaan pitämään huolta toisista ihmisistä. Vaivaisukot ovat tärkeä symboli, ja niiden pelastajat varjelevat kansallista ja uskonnollista muistiamme. Luterilaiseen uskoon kuuluu lähtemättömästi vakaumus, että meidän pitää yhdessä pitää huolta jokaisesta ihmisestä, riippumatta hänen saavutuksista tai hyödyllisyydestä.
4. Kärsimyksen tunnistaminen ja myötätunnon kulttuuri. Pari viikkoa sitten Rautavaaralla tapahtui kohtalokas kolari, jossa kuoli äiti ja kolme lasta. Tällaisissa järkyttävissä tapahtumissa aletaan julkisuudessa usein etsiä syyllisiä. Niitä voidaan löytää valtiosta, tekijästä, olosuhteista, joidenkin mielestä myös Jumalasta. Luterilaisen seurakuntien vastaus on ollut toisenlainen: emme etsi syyllisiä, ainakaan aluksi, vaan avaamme kirkon ovet ja kuuntelemme ahdistuneiden ääntä. Järjestämme suruhartauden, jossa yhdessä valitamme surua ja ikävää kaiken lohdutuksen Jumalalle. Näin tehtiin nytkin Nurmeksessa. Näin teemme jatkossakin. Keskinäinen lohdutus ja turvautuminen toivon Jumalaan kantaa silloinkin kun toivoa ei tunnu olevan. Luterilaisten reformaattoreiden opillinen kiivauskin johtui juuri tästä: haluttiin olla ”puhtaan” evankeliumin ja opin puolella, koska ajateltiin, että vain se voi tuoda kärsivälle lohdun, rauhattomalle rauhan ja surevalle ilon.
5. Luterilaisuuteen kuuluu tiedemyönteisyys. Nykyisin viljellään ajatusta, että usko ja tiede ovat toistensa vihollisia. Tätä laulua laulavat enemmänkin uskonnolliset ja ateistiset fundamentalistit Amerikassa. Toisten mielestä Raamattu kumoaa tieteen tulokset, toisten mielestä tiede Raamatun. Luterilaisen perinteen pohjalta tähän kuoroon on vaikea osallistua. Luterilaisina katsomme, että Jumala on luonut ihmiselle järjen ja että juuri järjen avulla tulee tutkia maailman lainalaisuuksia ja etsiä yhteistä hyvää. Siksi arvostamme kaikkea tutkimusta, teologista, filosofista, historiallista ja luonnontieteellistä.
6. Luterilaisuus on taidemyönteistä. Reformaation aikana syntyi erilaisia maailmankielteisiä lahkoja, ja ne pyrkivät myös valloittamaan reformatorisen liikkeen. Luther kuitenkin torjui kuvainraastajat ja musiikkipoliisit. Erityisesti kirkkomusiikin vaaliminen on luovuttamaton osa luterilaista elämänmuotoamme. Sen hedelmiä olemme nauttineet myös tänään ja koko tämän Kuopin kirkkomusiikkiviikon aikana. Esitän sydämelliset kiitokset kuoroille, muusikoille ja koko kirkkomusiikkiviikon järjestäjille!

Palaan Berliinin muurin murtumiseen. Millä tavoin se koskettaa myös luterilaista kulttuuriamme?

Ensiksi, muurin murtuminen merkitsi alistavan valtioateismin ja pakkouskonnottomuuden päättymistä. 25 vuotta sitten lähes puolet ihmiskunnasta joutui asumaan valtiollisen ateismin puristuksessa Neuvostoliittossa, Kiinassa, DDR:ssä ja Itä-Euroopassa. Muurin murtuminen toi uudenlaisen uskonnonvapauden. Se kannattaa muistaa ja siitä kannattaa kiittää. Onhan tänäänkin niitä, jotka tahtovat työntää uskonnot näkymättömiin pois julkiselta foorumilta, takaisin yksityiskotien ja temppeleiden muurien sisäpuolelle.

Toiseksi luterilaisen kulttuurin kannalta muurin murtuminen oli tärkeää ja helpottavaa siksi, että Lutherin koulukaupungit Wittenberg ja Erfurt tai Bachin kaupungit Eisenach ja Leipzig kuuluivat juuri sosialistisen DDR:n alaisuuteen. Tässä mielessä muuri tuo mieleen myös kipukohtia luterilaisen kulttuurin ja historian. Totuus on, että sosialismi runteli erittäin pahasti myös luterilaisen kulttuurin hedelmiä itäisessä Saksassa.

Mutta miksi näyttää siltä, että luterilainen kulttuuri särkyi nopeammin ja perusteellisemmin kuin vaikkapa katolilainen kulttuuri sosialistisessa Puolassa tai ortodoksinen kulttuuri Neuvosto-Ukrainassa?

Guardian lehden pari vuotta vanhan artikkelin (22.9.2012) mukaan itäinen Saksa on ”jumalattomin paikka maailmassa”. Guardian viittaa samana vuonna Chicagon yliopistossa (Tom W. Smith, 18.4.2012) tehtyyn tutkimukseen Beliefs about God across Time and Countries. Kun esimerkiksi Filippiineillä käytännössä kaikki ihmiset uskovat Jumalaan, entisen Itä-Saksan alueella ateisteiksi määrittelee itsensä 52 %. Kristityksi määrittelee itsensä noin 25 %. Kyse on erilaisten protestanttien, myös luterilaisten vanhoista valta-alueista.

Ero on valtava, jos vertaamme sitä DDR:n rajan takaiseen Puolaan. Sekin joutui elämään valtioateistisen diktatuurin puristuksessa, mutta pysyi silti maana, jossa kukoista yksi Euroopan ja koko maailman vahvimpia katolisia kulttuureja.

Tämä ero luterilais-kalvinilaisen DDR:n ja katolisen Puolan välillä antaa meille ajattelemisen aihetta. Vaikka useat luterilaiset papit kanavoivat kansalaisten tyytymättömyyttä, silti luterilaisuus pystyi vastaamaan katolilaisuutta heikommin sosialismin haasteeseen. Ilmeistä on myös, että maaperä oli hengellisesti väljähtynyttä jo ennen kuin sosialismi kaappasi vallan.

Tulisiko meidän oppia rohkeammin arvostamaan omaa hengellistä perintöämme, silloinkin kun se haastetaan? Tulisiko meidän olla rohkeampia vallanpitäjien edessä? Muistammeko arvostaa sitä hengellistä perintöä ja vaalia niitä tapoja, jotka välittyvät lapsillemme kotona ja arjen keskellä? Pitäisikö meidän olla kriittisempiä erilaisten poliittisten ja ideologisten muotivirtausten edessä, niin että liittyisimme siihen, mikä niissä on hyvää, mutta samalla pitäisimme vapautuneesti kiinni omista vakaumuksistamme ja elämänmuodostamme?

Nämä kysymykset haluan jättää vaivaamaan omaa ja teidän mieltänne. Rohkenen väittää, että meillä on syytä olla ylpeä hengellisestä perinnöstämme ja vaalia sitä yhdessä.