Saarna Heinäveden piispantarkastuksessa Uskonpuhdistuksen muistopäivänä 25.10.2015

Rakkaat sisaret ja veljet Heinäveden kirkossa,

Ilman mitään vastaväitteitä tai erehtymisen mahdollisuutta voimme yhdessä päättää, että Heinäveden luonto kuuluu Suomen kauneimpiin. Täällä on paljon puhdasta luontoa, virtaavia vesiä – ja kesämökkejä. Minulla ei sellaista ole, mutta vanhempieni pitkäaikainen kesänviettopaikka on tässä lähistöllä, Liperin kunnan puolella Ristin kylässä.

Moni teistä tietää, millaista on saapua keväällä herättelemään mökkiä talviunesta. Kun avaat ruokakomeron tai kurkistat maustehyllyyn, havaitset usein pieniä mustia kakkakokkareita sen merkkinä, että sinun poissa ollessasi hiiret ovat juhlineet koko talven. Ja kun haistat tai maistat edellisenä kesänä avatun kahvipaketin antia tai vuodelta 1996 peräisin olevaa suolapakettia, huomaat, että noiden purujen aika on ohi. Kahvin aromit ovat päässeet karkuun ja suola on käynyt mauttomaksi.

Tähän ominaisuuteen Jeesus viittaa päivän evankeliumissa. Suolan kuuluu olla tuoretta ja antaa makua. Kunnon suola kirvelee, mutta se myös puhdistaa.

Tällaista on Jeesuksen mukaan myös oikea Jumalan sanan julistus. Se on tuoretta ja antaa makua. Se ehkä joskus kirvelee, mutta sellaisena se myös puhdistaa, vahvistaa ja auttaa säilymään tuoreena. Vertaus viittaa myös yhteiseen seurakuntaelämään. Kun turvaudumme yhdessä Jumalaan ja hänen sanaansa, se antaa makua, iloa ja väriä yhteiseen elämäämme. Kun etsimme yhdessä Jumalan kasvoja ja vaellamme sanan alle seuroihin tai yhteiseen jumalanpalvelukseen, se pitää tuoreena hengellisen elämämme, niin koko seurakunnan kuin sen jäsentenkin.

Arkikokemus ja kirkon historia osoittavat, että hengellinen elämä voi myös joko vääristyä tai hiipua. Hengellinen elämä voi vääristyä ahdistavaksi suoritususkonnollisuudeksi. Näin käy silloin, jos seurakuntalaiset alkavat vahtimaan toistensa vikoja tai jos itse asetan uskon elämän riman kohtuuttoman korkealle.

Tänään vietämme uskonpuhdistuksen muistopäivää. Luterilaisen uskomme ytimeen kuuluu vakaumus siitä, että Jumalan armoa ei voi ansaita ihmistöin. Jumala kutsuu yhteyteensä heikkoja ja haavoittuneita. Hän rakastaa ja jakaa lahjojaan meille, jotka horjahtelemme uskossa ja kompastelemme elämässä. Raamatun sanoin: ”Jumala on ensin rakastanut meitä.” Martti Lutherin sanoin: ”Syntisiä ei rakasteta, koska he ovat kauniita. Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan.”

Uskonpuhdistaja jatkaa: ”Sillä Jumala ei pelasta muita kuin syntisiä, ei opeta muita kuin hulluja ja ymmärtämättömiä, ei tee rikkaaksi muita kuin köyhiä, ei tee eläväksi muita kuin kuolleita. Ei kuitenkaan niitä, jotka kuvittelevat olevansa sellaisia tai ainoastaan pitävät itseään sellaisina, vaan niitä, jotka todella ovat ja tunnustavat olevansa sellaisia.”

Kun sinä tunnet ja tunnustat itsesi Jumalan edessä syntiseksi, ymmärtämättömäksi, köyhäksi ja kuolleeksi, juuri sinut Jumala itse tahtoo vaatettaa hyvyydellään ja tehdä pyhäksi, viisaaksi, rikkaaksi ja eläväksi. Tämä vapaaksi ja iloiseksi tekevä sanoma Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa on luterilaisen uskomme ydin. Sen kuuluttamiseksi on rakennettu tämä Heinäveden kirkko ja siihen kasvattamiseksi on perustettu Heinäveden seurakunta.

Jeesuksen puhe suolan muuttumisesta mauttomaksi viittaa myös siihen mahdollisuuteen, että ihminen käy syystä tai toisesta välinpitämättömäksi Jumalan edessä.  Vanha viisaus puhuu paatumuksesta. Kerrotaan, että muuan kaidalta tieltä hairahtunut eteläkarjalainen isäntämies tokaisi: ”Pappi saarnasi hyvin – ja elämä saa jatkua kuin ennekin”. Hän sentään eksyi kirkkoon. Mutta silti voi kysyä, onko suola käynyt mauttomaksi. Eikö suolan, siis elävän Jumalan sanan, pitäisi myös puhdistaa, auttaa korjaamaan omaa elämää ja rohkaista palaamaan Jumalan armon alle?

Päivän Vanhan testamentin lukukappale vertaa hengellisesti välinpitämätöntä ihmistä yksin aavikolla kituvaan piikkipensaaseen. Hän ajattelee, että pärjään Jumalani edessä yksin ja omin voimin. En tarvitse kirkkoa, seurakuntaa, enkä Jumalan sanaa tai Kristuksen sakramentteja. Tästä on lyhyt matka täydelliseen itseriittoisuuteen, jossa ajatellaan: maailma on itsensä varassa pyörivä kone, joka ei tarvitse Jumalaa. Minä olen itse oman onneni seppä, maailma on luotu minua varten, enkä tarvitse sen enempää Jumalaa kuin toista ihmistäkään. Hänestä profeetta Jeremia sanoo: Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu.

Itseriittoisuuteen ja yksinäisyyteen ripustautuvan vastakohdaksi profeetta Jeremia asettaa elävän veden äärelle istutetun puun: ”Siunattu se ihminen, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää.”

Tämä muistuttaa meitä siitä, että ihmisinä emme voi eristäytyä yksinäisyyteen, vaan kuulumme toistemme yhteyteen. Myöskään hengellinen elämä ei säily elävänä aavikolla ja eristyksissä. Tarvitsemme Jumalan sanan juurimehua, tarvitsemme yhteistä rukousta, tarvitsemme Herran pyhää ehtoollista ja myös seurakuntaa ja toinen toistamme. Vain silloin voimme selvitä kuivat ajat, jolloin sairaus iskee, kärsimys satuttaa, mieli horjuu tai epätoivo yrittää saada otetta.

Rakkaat Heinäveden seurakuntalaiset. Uskonpuhdistuksen muistopäivänä haluan muistuttaa neljästä perusvakaumuksesta, jotka yhdistävät meitä luterilaisia kristittyjä yli aikojen ja paikkojen.

Ensiksi meille on kaikkein tärkeintä, että Jumala on ensimmäinen, varsinainen ja ainoa aloitteentekijä pelastuksen asiassa. Me emme voi luoda elämää, ja vielä vähemmän pelastaa itse itseämme. Kaikki elämä on Jumalan luomaa ja hänen lahjaansa. Myös pelastus perustuu siihen, kuka hän on ja mitä hän tekee, ei siihen, mitä me olemme tai mitä jätämme tekemättä. Toivon, että tämä voisi ilahduttaa jokaista meitä ja kääntää katseemme pois omista puutteista ja vioista Jumalan suuruuteen.

Toiseksi meille on tärkeää todistaa vapaaksi tekevästä evankeliumista Kristuksessa. Kristus on voittanut kuoleman, sovittanut syntimme ja avannut tien Jumalan pelastavaan yhteyteen. Hän on tie, totuus ja elämä – ei yksi tie muiden vaihtoehtojen joukossa, vaan ainoa tie taivaaseen.

Tämä armo ei voi saavuttaa meitä, jos kiellämme lapsiltamme kasteen ja kasvatuksen. Tämä armo ei voi säilyä meissä, jossa käännämme kylkeämme ja laiminlyömme yhteisen jumalanpalveluksen.

Kolmanneksi on siis tärkeää, että yhdessä etsiydymme puron partaalle ja elävän virran äärelle, siis sinne, missä julistetaan Jumalan sanaa, veisataan kiitosvirsiä, kumarrutaan yhteiseen rukoukseen ja polvistutaan Herran pöytään.

Neljänneksi on tärkeää, että seurakunta kasvattaa lapsia ja nuoria, siis harjoittaa katekeesia ja myös kantaa heikkoja ja haavoittuneita, siis harjoittaa diakoniaa. On suuri ilo, että seurakunnassa on virkavastuulla toimivia kasvatuksen ja diakonian ammattilaisia. Mutta viime kädessä kasvatus ja diakonia kuuluvat myös luottamushenkilöille ja kaikille seurakuntalaisille.

Minua on rohkaissut ja lohduttanut uskonpuhdistaja Martti Lutherin kuva seurakunnasta syntisten sairaalana ja parannettavien majatalona, jossa Kristus hoitaa Laupiaan Samarialaisen tavoin elämän tiellä haavoittuneita. Luther kirjoittaa:

”Tämä on evankeliumin summa: Kristuksen valtakunta on laupeuden ja armon valtakunta. Se ei ole mitään muuta kuin alituista kantamista. Kristus kantaa meidän kurjuuttamme ja sairauksiamme. Syntimme hän ottaa päälleen, ja hän on kärsivällinen kulkiessamme harhaan. Hän kantaa meitä harteillaan yhä vielä eikä hän väsy kantamiseen. Saarnaajien tässä valtakunnassa tulee lohduttaa omiatuntoja, seurustella ystävällisesti ihmisten kanssa, ruokkia heitä evankeliumin ravinnolla, kantaa heikkoja, parantaa sairaita ja hoitaa jokaista tämän tarpeen mukaan. Se on myös jokaisen oikean piispan ja papin virka. Hänen ei ole kuviteltava muuta kuin että hänen hiippakuntansa ja seurakuntansa on parantola ja parantumattomien ihmisten sairaala, jossa hänelle on hyvin monia ja monenlaisia sairaita.”

Rakkaat sisaret ja veljet Heinävedellä, eikö tämä olekin rohkaiseva ja lohduttava näky myös teille siitä, millaista seurakuntaa tahdomme yhdessä täällä olla rakentamassa?