Mitä on usko?

Tässä Lähetysseuran webinaarissa minulle annettu aihe ”mitä on usko?” on niin hämmästyttävä, että en ole vieläkään oikein toipunut siitä. Eikö kysymys kuuluu rippikouluun? Miksi korkeasti oppineita ja paljon elämää nähneitä lähetysihmisiä pitää kutsua opettelemaan aakkosia? Arvelen, että järjestäjällä on ollut hyvä tarkoitus palauttaa kirkon lähetystehtävän pohtiminen johonkin hyvin tärkeään ja perustavaan. Sitä se kyllä on. Ja kun katsoo uusinta Kirkon nelivuotiskertomusta, on se kyllä hyvin ajankohtainenkin.

Uskon on pään tietoa, sydämen luottamusta ja tahdon suostumusta

’Jumalan’, ’Jeesuksen Kristuksen’ ja ’Pyhän Hengen’ jälkeen kristillisessä teologiassa termi ’usko’ on ehkä kaikkein painavin ja ladatuin sana. Avaanhan Jeesus Markuksen evankeliumin mukaan koko sanomansa kehotukseen: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:15). Lopusta paljastuu, ettei kyse hyvinvointivinkistä, vaan pelastukselle välttämättömästä asiasta: ”Joka usko ja kastetaan, pelastuu. Joka ei usko, tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16). Paavali toistaa intohimoisesti sanomaansa siitä, että pelastus perustuu uskoon, ei lain noudattamisesta syntyviin ansioihin. Luterilainen reformaatio puhuikin ”pelastavasta uskosta” ja asetti sen kristillisen elämän keskukseen: tämä ”pelastava usko” tekee ihmisen pelastuksesta osalliseksi (CA IV), synnyttää uuden kuuliaisuuden (CA VI), kokoaa kristityt kirkoksi (CA VII) ja johtaa harjoittamaan kristillistä rakkautta ja kantamaan yhteiskunnallista vastuuta (CA XVI).

Erityisen latauksen uskon merkitykselle antoi juuri luterilainen reformaatio. Keskiajan teologiassa uskolla tarkoitettiin ennen kaikkea tietämisuskoa: uskoa pidettiin ennen kaikkea intellektin aktina, se on tietoa inkarnaation ja ylösnousemuksen tapaisista uskon totuuksista ja niiden totena pitämistä. Ymmärrettiin hyvin, että Jumalaan sitoutumisen ja elävän kristillisyyden kannalta tämä käsitys on vielä rajattu, ulkokohtainen ja vajaa. Siksi opetettiin, että pelastavaan uskoon tuli sisältyä myös Jumalan vuodattama rakkaus. Tälle hyvän perustelun tarjosi Paavalin opetus ”rakkautena vaikuttavasta uskosta” (Gal. 5:6).

Luterilainen reformaatio siirsi painopisteen luottamususkoon: usko on sydämen luottamusta Jumalaan, ihmisen kokonaispersoonallista turvautumista häneen. Se, että reformaatio tekee ”uskosta” ja ”luottamuksesta” Jumalaan lähes vaihtokäsitteitä, käy ilmi vaikkapa Augsburgin tunnustuksen II artiklasta. Latinankielisen version mukaan ihminen syntyy perisynnin takia maailmaan ”ilman luottamusta” Jumalaan (sine fiducia), saksankielisen version mukaan ”ilman tosi uskoa” (keinen wahren Glauben an Gott).

Reformaatio teki siis ”uskosta” keskiajan teologiaa paksumman ja leveämmän. Oikeastaan se latasi uskon käsitteeseen sisälle koko kristillisen elämän: usko on tietoa, luottamusta ja kuuliaisuutta. Se on siis tietämisuskoa (lat. notitia) eli ymmärrystä Jumalan olemassaolosta ja ilmoitustotuuksista. Se on vielä enemmän eli luottamususkoa (lat. fiducia), koko sydämen turvautumista Jumalan lupauksiin kaikissa elämän vaiheissa. Lopulta siihen kuuluu myös uskonkuuliaisuus, siis ihmisen tahdon myöntymys (lat. assensus) elää Jumalan sanan ja tahdon mukaan.

Munkkilatinaksi nämä jo Augustinuksen tuntemat ulottuvuudet ovat 1) credere Deum eli usko Jumalan olemassaoloon ja ilmoitustotuuksiin (notitia, pään tieto), 2 credere in Deum eli uskon luottamus Jumalaan (fiducia, sydämen luottamus) ja 3) credere Deo eli usko siihen, mitä Jumala sanoo (oboedientia, assensus, tahdon myöntymys).

Kun katolilaiset ja luterilaiset antoivat samalle soteriologiselle ydinkäsitteelle näin erilaisia painotuksia – katolilaiset rajatumman ja luterilaiset laveamman – ei ole ihme, että kirkot ajautuivat erilleen pelastusta koskevien opetusten takia. Käsiteanalyysi ja merkitysten erittely voi tuntua tylsältä, mutta jos haluamme välttää olkiukkoja, edistää ekumeniaa tai ylipäänsä käydä järkevää keskustelua, siihen ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa.

Teologisen ja yleisen käsityksen ristiriita

Palataanpa nykypäivään. Vaikka tässä webinaarissa lienee tarkoitus puhua uskosta teologisessa mielessä, on hyvä kysyä, mitä ”usko” suomen kielessä yleensä tarkoittaa. Kotimaisten kielten keskuksen verkkosanakirjan mukaan termin ”usko” ensimmäinen ja siis ilmeisesti myös yleisin merkitys on ”tietoon perustumaton (vakaa) käsitys jostakin; luulo”. Esimerkkinä käytetään lausetta: ”Jokin on uskon eikä tiedon asia”.

Toisena merkityksenä on luottamus johonkin, luottamus jonkin olemassaoloon, toteutumiseen, merkitykseen tai arvoon. Esimerkkinä ”haltiausko”.

Kolmantena merkityksenä mainitaan sitten ”ihmisen vakaumus jumalan, jumaluuden tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautuminen; uskonnollinen vakaumus; uskonto.”

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Tuskin suurempaa ristiriitaa voisi olla usko-käsitteen yleisen ja teologisen merkityksen välillä. Luterilaisen käsityksen mukaan ”usko” on synonyymi koko kristilliselle elämälle: siihen kuuluu usko Jumalan, turvautuminen häneen ja pyrkimys elää hänen tahtonsa mukaan. Tällä on perusta Jumalan erityisessä ilmoituksessa (Raamattu ja Kristus-kertomus) ja yleisessä ilmoituksessa (luomakunnan rakenne, omatunto, yleinen teismi ihmisen alkuasetuksena). Jos taas sanakirjaa on uskominen, yleisessä kielenkäytössä ”usko” on synonyymi pelkälle luulottelulle, siis tiedon vastakohta. Jos jokin on uskon asia, se ei ole tiedon asia, ja päinvastoin. Usko yhdistyy mielikuvissa uskomushoitoihin, enkeliterapiaan, haltijauskoon, ufouskoon ja semmoisiin. Usko voi olla uskoa salaliittoteorioihin, joissa kuvitellaan, että koronapandemia on lääkefirmojen keksimä juoni tai että koronarokotteeseen on piilotettu jokin mikrosirun sisältävä valvontamekanismi.

Yleisessä kielenkäytössä luottamususko on irronnut tietämisuskosta ja jopa tullut sen vastakohdaksi. Uskolla tarkoitetaan usein luottamusta ilmiöihin tai asioihin, jotka ovat heikosti perusteltuja, eikä oikeastaan ole enää väliä, ovatko ne oikeasti totta.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Arvelen, että yhtenä syynä on valistuksen ja luonnontieteiden vahva perintö. 1700-luvulla valistus asetti kaiken inhimillisen toiminnan arviointiperusteeksi ihmisen järjen. Tämä on yhä vahva trendi ja siinä on monia vahvuuksia, vaikka valistuksen usko siihen, että olisi jokin kaikille ihmisille yhteinen järkevyyden sisältö, on sittemmin osoittautunut harhaluuloksi.

1800-luvun luonnontieteiden kehityksen myötä syntyi käsitys tieteen ja uskonnon sotatilasta. Tässä narratiivissa empiiriselle todistusaineistolle perustuva tieto on varmaa, kun taas subjektiivisille ilmestyksille perustuva uskonto on epäluotettavaa. Sodankäyntimyytti on virheellinen sekä historiallisesti että tieto-opillisesti, mutta istuu erittäin sitkeästi sekä Suomessa että länsimaisessa kulttuurissa.

Osittain apologeettisena reaktiona luonnontieteiden nousulle eräät protestanttiset teologit kehittivät 1800-luvulla mallin, jossa tiede ja uskonto haluttiin nähdä kokoaan erillisinä ja irrallisina toisistaan. Tästä seurasi, että uskonnollinen usko irtosi tiedosta ja tyhjentyi luottamususkoksi. Mitä enemmän korostettiin uskontoa ihmisen sisäisenä arvoelämyksenä, sitä nopeammin suli tietousko sen alta. Olemme siis osittain itse syypäitä siihen, että yleisessä kielenkäytössä luottamususko on irronnut tietämisuskosta ja uskosta on tullut luottamusta mukaviin asioihin, jotka eivät ole totta.

Kristillinen usko ei ole sokeaa herkkäuskoisuuta eikä epäröivää todistelu-uskoa

Joidenkin mielestä usko on siis luottamukseen perustuva uskonhyppy, joka ei tarvitse minkäänlaisia tiedollisia tai muitakaan perusteita. Tätä näkemystä kutsutaan fideismiksi – oikein suora ja kömpelö käännös voisi olla uskoismi. Se ottaa vakavasti, että kristillinen usko on maailman silmissä skandalon (1. Kor. 1:18) ja haluaa olla itsenäinen suhteessa filosofiaan ja luonnontieteisiin. Fideismi voi kuulostaa houkuttelevalta apologeettiselta mallilta myös nyky-Suomessa, jossa monet kokevat suhteensa kirkkoon ja sen uskoon epävarmaksi tai vieraaksi. ”Pääasia kun sinulla on pieni uskon liekki, sisällöllä, määrällä ja perusteluilla ei ole niin väliä.” Tähän joukkoon voi kuulua niin etsijöitä kuin kulttuurikristittyjä politiikan oikealla, keskellä ja vasemmalla laidalla. Onkin tärkeää, että kynnystä tehdä kysymyksiä, tunnustella uskoa ja etsiä Jumalan kasvoja ei kirkossa tehdä korkeaksi. Uskon sisällön tuntemuksesta ei pidä tehdä liian vaativaa. Seurakunta kuuluu sekä uskoa rohkeasti tunnustaville että sitä arasti tunnusteleville.

Fidesmillä on silti ongelmansa. Se korostaa luottamususkoa tavalla, joka irrottaa sen tietämisuskosta. Kun kysymystä uskon sisällöstä ja tiedollisesta perustasta pidetään tarpeettomana, samalla avataan ovi irrationalismille, herkkäuskoisuudelle, auktoriteettisuskolle, taikauskolle ja järjettömyyksille, jossa voidaan uskoa mitä tahansa, mikä tuntuu hyvältä tai sopii itselle. Tästä amerikkalaisen politiikan uutiskuvat ovat varottava esimerkki. Fideismin pohjalta ei ole enää mahdollista arvioida kriittisesti vaikkapa kreationismia, ufouskoa tai koronarokotteisiin liittyviä salaliittoteorioita. Se joutuu Richard Dawkinsin määritelmän saaliiksi: ”Usko on sokeaa uskoa vailla perusteita tai jopa niitä vastaan.”

Sitä paitsi ajatus siitä, että pitäisi ottaa uskon hyppy tuntemattomaan vailla minkäänlaisia perusteita, voi tuntua kohtuuttoman vaativalta suoritukselta. Miksi pitäisi uskoa, että 5 + 5 = 12 vain sen perusteella, että jokin auktoriteetti niin vaatii? Miksi pitäisi hypätä bussiin, jonka kuski haluaa ajaa huppu päässä? Kuka meistä uskaltaisi hypätä lentokoneen avoimesta luukusta alas tietämättä, onko selässä laskuvarjo, pilkkireppu vai koululaukku? Ei riitä, että tuntematon henkilö kuiskaa korvaan: ”Ota vain rohkeasti uskon hyppy tuntemattomaan.”

Meidän on vaikea luottaa sellaiseen, jota emme ollenkaan tunne. Vaarallisessa maailmassa tuntemattomiin ei aina kannata luottaakaan. Vastaavasti luotamme sellaiseen, jonka ainakin osittain tunnemme ja johon meillä on ainakin jonkinlaisia perusteita luottaa.

Tästä seuraa, että kristillinen usko on sekä tietämistä että luottamusta. Luottamususko ja tietämisusko kuuluvat yhteen. Ne ovat saman uskon kaksi ulottuvuutta. Ne voivat kasvaa minussa eri tahtia, mutta jos ne irtoavat, kyse ei ole enää kristillisestä uskosta.

Tämä oli myös reformaation korostus. Esimerkiksi traktaatissaan Kristityn vapaudesta Luther puolustaa näkemystä, että sydämen luottamususko (fides qua creditur) on ikään kuin vastaanottava sakramentti, joka yhdistää ihmisen Kristukseen kuten sormus yhdistää puolisot toisiinsa. Silloin ihminen tulee osalliseksi Kristuksen ominaisuuksista, kuten armosta, rakkaudesta, ilosta ja pelastuksesta. Ja vielä enemmän: tässä uskossa Kristus on itse läsnä.

Mutta tällainen luottamususko voi syntyä vain, kun Kristus tunnetaan oikein. Se edellyttää, että evankeliumia saarnataan ”puhtaasti” (pure) eli saarnan sisältönä on kirkon yhteinen usko (fides quae creditur). On vaikea oppia luottamaan Kristukseen, jos emme tunne häntä ollenkaan tai jos tunnemme hänet väärin. Siksi on tärkeää julistaa ja opettaa Kristusta oikein, tarvittaessa myös oikoa virheellisiä käsityksiä hänestä. Luottamususko voi syntyä vain sellaisesta julistuksesta, jossa jatkuvasti maalataan kuulijan katseltavaksi, mitä hyvää Jumala on tehnyt ja jatkuvasti tekee puolestamme. Juuri tästä kirkon uskontunnustuksessa kyse. Se on doksologiaa, vaan jonka varaan voi vapautuneesti turvautua.

Vaikka uskoon kuuluu myös tiedollisia elementtejä, siitä ei seuraa, että pelkkä ulkokohtainen pään tieto, Melanchthonin sanoin ”joutilas tieto” (lat. notitia otiosa; Apol. IV 61) olisi itsessään pelastavaa uskoa. Tuomas Kempiläinen tekee pilkkaa korkeasti oppineista, mutta hengellisesti välinpitämättömistä yliopistoteologeista: ”Jokainen ihminen haluaa luonnostaan tietoa, mutta mitä hyöyttää tieto ilman Jumalan pelkoa? Nöyrä talonpoika, joka palvelee Jumalaa, on totisesti parempi kuin ylimielinen filosofi, joka tarkastelee taivaan kulkua, mutta ei pidä itsestään vaarin.” (De imit. II, 1). ”Emme usko lauselmiin, vaan todellisuuksiin, joita nämä lauselmat ilmaisevat ja joita me voimme uskollamme ”koskettaa”, kiteyttää Katolisen kirkon yleiskatekismus (§ 170).

Fideismin äärimmäisenä vastakohtana myös evidentialismi ja rationalismi ovat siten käymättömiä. Todistelu-usko jollakin tavoin antropologisoi Jumalan. Se on näennäisen neutraali, mutta keksi aina riittävästi esteitä luottamususkolle niin halutessaan. Kristillinen Jumala ei ole luonnontieteellinen hypoteesi, jota testataan laboratoriossa rokotteiden tavoin. Aivan kuten rakastuminen ja puolison valinta myös usko on eksistentiaalinen suostumus, jota ei koskaan tehdään pelkkien laskutoimitusten tai hyötymisnäkökohtien perusteella. Ironista kyllä, myös tiedeusko eli skientismi, joka uskoo, että tiede vastaa kaikkiin ihmiselämän kysymyksiin ja korvaa uskonnon, perustuu pohjimmiltaan ei-tieteellisiin uskomuksiin. Siten se tuhoaa itse itsensä. Ironiaa ei vähennä se, että kaikkien jyrkimmin tiedeuskon olemassa olon kieltävät ne, jotka itse edustavat sitä.

Uskoon kuuluu myös kuuliaisuus

Luterilaiset korostavat mielellään, että yksin usko pelastaa. Tämä on totta. Mutta tässä ei ole kaikki. On nimittäin hyvä muistaa, että vain sellainen usko on pelastavaa, johon kuuluu myös tahdon suostumus (assensus), siis tahto etsiä, kuunnella ja seurata Jumalan tahtoa. Ortodoksit puhuvat osuvasti ”uskon mukaisesta elämästä”.

Arvelen, että modernille ihmiselle uskon ulottuvuuksista juuri kuuliaisuus on se skandalon, joka estää monia omaksumasta kristillistä uskoa. Ajatus siitä, että ihmisen tulee etsiä Jumalan tahtoa ja elää sen mukaan, uhkaa eksistenssiä ja moraalista autonomiaa. Jo termi ”kuuliaisuus” tai ”discipleship” kuulostaa sietämättömältä ja luo mielikuvia tahdottomasta alamaisuudesta.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa Abrahamia pidetään luottamus- ja kuulaisuususkon esikuvana. Hän luotti Jumalan lupaukseen ja myös toimi sen mukaisesti, vaikka se merkitsi uhrauksia, kuten valmiutta luopua esikoispojasta Iisakista ja päätöstä lähteä kohti uutta tuntematonta maata. Uudessa testamentissa Herran äiti Maria on esimerkki uskosta, johon kuuluu myös suostuminen Jumalan tahtoon. Marian uskon kuuliaisuus on nimenomaan luterilainen korostus.

Esimerkiksi teoksessaan Puhe hyvistä teoista Luther esittää, että ”kaikista jaloista ja hyvistä teoista ensimmäinen ja korkein on usko Kristukseen.” Tämä uskon perusteella kristityt identifioidaan ”Kristus-uskoviksi” (Christgleubigen) ja usko on heidän ”päätekonsa” (heubtwergk), josta kaikki muut hyvät teot virtaavat. Kun Puhe hyvistä teoista on oikeastaan dekalogin kommentaari, ajatuksensa on sanoa, että vastauksena ensimmäiseen käskyyn usko synnyttää kaikki muut hyvät teot ja siten täyttää kaikki muut käskyt. Tässä ei ole mitään ristiriitaa vanhurskauttamisopin välillä, koska usko on Jumalan antama lahja, ei ihmisen itsekehittämä ja ulospuristama suoritus.

Tämä merkitsee lähetystyöllemme esimerkiksi sitä, että julistus ja palvelu kuuluvat yhteen. Ne sisältyvät samaan uskoon. Ne ovat saman uskon seurauksia. Emme puolusta ihmisoikeuksia, vaikka olemme kristittyjä, vaan koska olemme kristittyjä. Tästä on helppo johtaa myös vaikuttamistyö oikeudenmukaisuuden puolesta (advocacy) ja pyrkimys rauhaan uskontojen välillä (inter faith dialog).

Olen seurannut pitkään lähetystyön järjestämistä kirkossamme ja saanut nyt myös käydä kierroksen intensiivisiä ohjauskeskusteluja kaikkien lähetysjärjestöjen kanssa. Olen vakuuttunut siitä, että kaikki ovat vahvasti sitoutuneet kokonaisvaltaisen lähetystyön periaatteeseen ja toteuttavat sitä. Jännitteitä voi olla kunkin järjestön sisällä tai niiden välillä siinä, miten sitä tarkkaan ottaen tulkitaan ja saako toinen riittävän aseman.

Itse koen tehtäväkseni toimia tässä tulkkina, en tuomarina. Herätysliikepohjaisia lähetysjärjestöjä on seurattu siitä näkökulmasta, saako palvelu riittävästi tilaa vai jääkö se julistuksen varjoon. Kun seurasin viime syksyn lehtikirjoittelua Suomen Lähetysseuran toiminnasta, vaikutti kysymys olevan se, saako julistus enää riittävästi tilaa vai jääkö se palvelun jalkoihin. Tämä kysely näytti tulevan Lähetysseuran tukijoiden piiristä. Kukaan ei varmasti vastusta auttamistyötä sinänsä, ei edes sitä, että se kuuluu ”uskoon”. Enemmän kysellään, säilyykö julistus riittävän vahvana tilanteessa, jossa kehitysyhteistyötä voi tehdä myös ei-uskonnollisista lähtökohdista käsin.

Miten kokonaisvaltainen usko syntyy?

Olen yrittänyt puhua sen puolesta, että luterilaisina meidän tulisi ymmärtää usko mahdollisimman muhevasti ja kokonaisvaltaisesti: siihen kuuluu pään tietoa, sydämen luottamusta ja tahdon suostumusta. Se on Kristuksen sanojen ja tekojen tuntemista evankeliumin kertomuksien kautta. Se on Kristukseen turvautumista ilossa ja ahdistuksissa, messussa ja iltarukouksessa. Se on tahtoa seurata Kristuksen tahtoa, taistella omaa syntiä vastaan ja tehdä hyvää toisille.

Lähetystyön kannalta on lopuksi vielä kysyttävä, miten tällainen kokonaisvaltainen usko voi syntyä. Olen tietoisesti välttänyt tätä, koska se tuntuu niin suurelta mysteeriltä. Tästä mysteeristä ollaan selvästi tietoisia myös Augsburgin tunnustuksessa: Vaikka sanotaan, että pelastava usko syntyy evankeliumin julistuksen ja sakramenttien jakamisen, siis ulkoisten armonvälineiden välityksellä, samalla halutaan tehdä varaus ja jättää Jumalalle vapaus: Pyhä Henki vaikuttaa uskon ”ubi et quando visum est Deo”, missä ja milloin Jumala itse tahtoo (CA V).

Usko syntyy vapaudesta ja tekee vapaaksi

Sama ehdottoman vapauden periaate koskee myös ihmistä ja lähetystä. Se ei siedä minkäänlaista pakottamista. Kirkkoisä Tertullianus käyttää ensimmäisenä ”uskonnon vapauden” (libertas religionis) käsitettä ja pitää sitä ihmisoikeutena (ius humanum). Hän myös puolustaa sitä kristittyjä vainoavalle prefektille luonnolliseen järkeen perustavalla argumentilla: ”Eihän yksikään jumaluuksista halua ottaa vastaan vastentahtoisesti suoritettua palvelusta, kuten ei halua ihminenkään” (Apologeticum 24 §). Ihminen ei halua kuulla väkisin pidettyä onnittelupuhetta, vielä vähemmän Jumala tahtoo kuulla veitsi kurkulla hänelle laulettuja kiitosvirsiä.

Uskon täytyy syntyä vapaudesta, sillä Jumala itse on vapaus. Paavalin mukaan ”vapauteen Kristus meidät vapautti” (Gal. 5). Vain sellainen usko on kestävää, joka säilyttää kokemuksen oman elämän hallinnasta. Toisaalta tahtomme on sosiaalisesti määräytynyt, ei yhteisöstä ja kulttuurista irrallinen tähti taivaalla. Vaikka luottamususko voi ehkä joskus syntyä yksinäisyydessä, varmaan on, että kasvaakseen ja vahvistuaakseen tiedoksi, luottamukseksi ja kuuliaisuudeksi se tarvitsee yhteisön apua, siis sekä kirkon traditiota että eläviä uskonsisaruksia seurakunnassa. Uskon syntymiseksi ja vahvistukseksi tarvitaan seuraa, Suomen Lähetysseuraa.