Onko ajallinen koti ainoa koti?

”Tänään juhlimme sitä, että Suomi on ajallinen isänmaamme ja Liperin kunta kaikkien liperiläisten koti: kirkonkylällä, Viinijärvellä, Ylämyllyllä, Käsämässä ja Ristissä asuvien koti.”

Johdantosanat

”Kohota riemuhuuto Jumalalle, maa, riemuitkaa maan asukkaat. Laulakaa hänen nimensä kunniaa, kiittäkää ja ylistäkää häntä.” Rakkaat sisaret ja veljet Liperin kirkossa. Näistä psalmin 66 iloisista sanoista on saanut nimensä tämä kirkkovuoden pyhä, Jubilate-sunnuntai. Se muistuttaa meitä pääsiäisestä: juhlimme iloiten Kristuksen ylösnousemusta ja voittoa synnin ja kuoleman vallasta. Tämän päivän Raamatun tekstit suuntaavat katseemme tulevaisuuteen, nimittäin taivaaseen, tulevan elämän iloon. Siksi tätä kirkkovuoden pyhää voisi sanoa ”taivastoivon sunnuntaiksi”.

Tänään juhlimme myös yhdessä 140 -vuotiasta Liperin kuntaa. Kunta itsenäistyi 140 vuotta sitten, kun Liperin seurakunta luovutti ajalliseen elämään liittyvät hallinnolliset tehtävät uuden lain mukaan perustetulle kunnalle. Siksi on sopivaa, että kunta ja seurakunta viettävät juhlaa yhdessä. Iloitsemme siitä, että saamme viettää tätä juhlaa ekumeenisesti. Eri kirkkoihin kuuluvina kristittyinä saamme yhdessä kumartaa päämme Kaikkivaltiaan kasvojen edessä ja yhdessä kiittää häntä kaikista hänen hyvistä lahjoistaan.

Saarna

Yksi ensimmäisistä muistikuvistani Liperissä liittyy enoni ja äitini kotitilaan Viinijärven Kontkalassa. Perinteikkään maatilan pihapiiri tuntui jännittävältä seikkailumaastolta. Tutustuessani kerran kesäpäivänä tähän ympäristöön kuulin äkkiä heikkoa vikinää navetan ajosillan alta. Kun raotin varovasti ajosillan alla olevan syvennyksen ovea, huomasin pehmeille oljille rakennetun kodin. Siihen oli tilan lempeä Jämtlannin pystykorva Titta synnyttänyt yöllä kuusi pehmeää pentua. Siinä ne ryömivät silmät ummessa ja etsivät äidistään turvaa, lämpöä ja ravintoa.

Näky koiran kodista oli yllättävä, lumoava, melkeinpä pyhä. Sitä sopi katsella ja ihastella, mutta sopivan välimatkan päästä. Pesimisrauha ja yksityisyydensuoja se kuuluu koiraperheellekin.

Tuossa kuvassa on paljon sellaista, joka sopii myös ihmisen kotiin. Hyvä koti antaa turvapaikan, jossa voi olla suojassa pakkasilta ja pahalta maailmalta. Kodissa voin kasvaa yhteydessä toisiin, heihin, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia. Hyvässä kodissa minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Ja minut haastetaan ottamaan huomioon kodin toiset jäsenet ja antamaan heille tilaa niin, että kaikilla olisi hyvä olla. Hyvän kodin tuntomerkkeihin kuuluu se, että mitä tahansa on tapahtunut, yhteisestä kodista ei ajeta pois. Koska kotiin tiivistyvät kaikkein syvimmät odotuksemme ja toiveemme, siksi myös kodin kivut satuttavat meitä kaikkein eniten.

Tämän Liperin kunnan juhlan ja ekumeenisen juhlajumalanpalveluksen Raamatun tekstit puhuvat kodista, ajallisesta ja taivaallisesta kodista.

Vanhan testamentin teksti puhuu ajallisesta kodista, isänmaasta, tilanteessa, jossa alistettu Israelin kansa joutui pakenemaan Egyptin orjuuttaa kohti luvattua maata: ”Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää. Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, ja totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää, ja Herra antaa teidän aina asua siinä maassa, jonka hän vallalla vannoen esi-isillenne lupasi.” Tämä pyhä teksti muistuttaa, että ajallinen kotikin on Jumalan hyvä lahja. Samalla siinä kehotetaan pitämään tästä lahjasta hyvää huolta rakastamalla Jumalaa ja noudattamalla hänen tahtoaan.

Tänään juhlimme sitä, että Suomi on ajallinen isänmaamme ja Liperin kunta kaikkien liperiläisten koti: kirkonkylällä, Viinijärvellä, Ylämyllyllä, Käsämässä ja Ristissä asuvien koti. Kyse ei ole vain pelloista ja metsistä, vaan myös ihmisistä, yhteisestä elämästä ja kohtaloista. Ensimmäisenä yhteistä elämää järjestivät täällä Liperin luterilainen ja Taipaleen ortodoksinen seurakunta. Liperin emäseurakunta perustettiin jo 1630-luvulla ja se käsitti melkein koko Pohjois-Karjalan. Liperin kunnan ikä 140 lasketaan siitä vaiheesta, jolloin seurakunta sai luovuttaa hallinnolliset tehtävät uuden lain mukaan perustetulle Liperin kunnalle. Perustaminen oli epäilemättä helpotus myös seurakunnalle, sillä vapauduttuaan monista hallinnollisista tehtävistä seurakunta pystyi keskittymään omaan hengelliseen tehtäväänsä. Yhteisen historian takia on paikallaan, että kunta ja seurakunnat viettävät tätä juhlaa yhdessä. Iloitsen siitä, että voimme viettää tätä juhlaa ekumeenisesti yhdessä luterilaisten, ortodoksien, adventistien, vapaakirkkoon kuuluvien ja muiden kristittyjen kanssa.

Maailmalla tunnetaan uskonnollisia liikkeitä, jotka pitävät ajallista yhteiskuntaa pahana ja kehottavat erottautumaan siitä, jotta sielu ja kädet säilyvät puhtaana maailman saastutuksesta. Tällaista ajattelua voi kutsua eskapismiksi, maailmasta pakenemisen opiksi. Kristillinen usko ei kehota pakenemaan maailmasta, vaan päinvastoin sitoutumaan siihen ja sen kehittämiseen. Kristillinen usko julistaa, että ajallinen koti, siis yhteinen kunta ja isänmaa, ovat Jumalan hyviä lahjoja, jotka hän on antanut meidän hoidettavaksi.

Meidän on yhdessä kannettava vastuuta myös maallisesta kodistamme. Meidän on yhdessä rakennettava Liperistä ja Suomesta turvallista ja oikeudenmukaista kotia, sellaista, jossa kaikista pidetään huolta eikä ketään jätetä yksin. Meidän on yhdessä opittava asettamaan yhteinen etu oman edun edelle. Siitä hengestä muistuttavat meitä Liperin kirkon ympärillä olevat sankarihaudat ja huomenna vietettävä kansallinen veteraanipäivä. Kiitän kunnanjohtaja Hannele Mikkosta, kirkkoherra Heikki Holkeria ja kaikkia yhteisöjä ja asukkaita työstä liperiläisten puolesta.

Mutta onko tässä kaikki? Onko ajallinen koti ainoa koti? Mitä hyötyä on yhteisestä ponnistelusta, jos kaikki päättyy hautuumaalle?

Pääsiäisen alla lueskellessani kotona illan hiljaisuudessa havahduin nyyhkytykseen. Kävelin pienempien lastemme huoneeseen ja otin syliin itkevän tytön. Kävi ilmi, että 10-vuotiasta lasta itketti kuoleman pelko: hän itki kuoleman surua, vaikka suvun edellisistä hautajaisista oli jo jonkin aikaa.

Luulen, että moni vanhempi on joutunut samaan tilanteeseen. Neljän viiden vuoden ikäisenä lapsi alkaa ensimmäisiä kertoja aavistaa, että läheisteni ajallinen elämä on rajallinen ja omakin päättyy joskus. Tuhoutumisen pelko tuntuu riipaisevalta. Eikä ole helppoa olla vanhempana ja lohduttajana, sillä olenhan itsekin kuolevainen – kylpyhuoneen peilistä paljastuva hiusten lähtö ja hidas harmaantuminen muistuttavat siitä joka aamu.

Tämän kirkkovuoden pyhän otsikko on ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Se kuvaa osuvasti sellaisen ikäihmisen tuntoja, joka on vanhuuden heikentämä ja elämästään kylläksi saanut. Mutta lapsi tai nuori ei vielä osaa ikävöidä taivaaseen, vaan hän janoaa elämää ja pelkää tuhoutumista.

Tässä jännitteessä olen itsekin elänyt. Samaan aikaan, kun Liperissä mitattiin Suomen lämpöennätystä ja veisattiin suviseuroja, Liperin historian suurinta yleisötapahtumaa, istuin pitkiä päiviä yhdessä muiden sukulaisten kanssa Liperin terveyskeskuksessa nuoremman siskoni sairasvuoteella. Ne ajat tuntuivat riipaisevilta, sillä hän rakasti elämää ja eikä olisi vielä halunnut lähteä.

Silloin ihminen, vaikka hän olisi pappikin, joutuu perimmäisten kysymysten äärelle pohtimaan, mihin toivoni perustuu, minkä varassa jaksan kaiken keskellä.

Jotkut ehdottavat toivon lähteeksi tiedettä. Se onkin osoittautunut erittäin päteväksi tiedonhankinnan menetelmäksi. Mutta toivoa, sitä se ei anna, vaan pikemminkin riistää sen. Biologia, geologia ja kosmologia lupaavat vain, että ennen pitkää päättyy niin yksilön kuin planeetankin elämä.

Eikö meillä ole kaikki syy olla levoton? Mitä vastata sylissä istuvalle levottomalle lapselle, joka pelkää kuolemaa tai sairasvuoteella makaavalle sisarelle, joka ei haluaisi lähteä?

Päivän evankeliumissa Vapahtaja puhuu kodista, joka ylittää kaikki ajalliset kodit. Hänen puheensa kohdistuu suoraan meille levottomille ja pelokkaille. ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta. Minä menen valmistamaan teille sijaa taivaallisen Isäni kotiin, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen.”

Rakkaat liperiläiset, tämä pyhä on ”taivastoivon sunnuntai”. Meidän yhteinen toivomme, Kristuksen ristiin ja ylösnousemukseen perustuva toivomme on tämä: Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi! Tällä iloviestillä aloitimme yhteisen juhlamme. Tähän iloviestiin perustuu jokainen sunnuntain viettomme. Tätä evankeliumia julistetaan jokaisessa hautaan siunaamisessa. ”Älköön sydämenne olko levon. Uskokaa Jumalaan ja iloitkaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Minun kodissani on monta huonetta. Minä tahdon armahtaa jokaisen katuvan, minä kutsun kotiini jokaisen anteeksiantamusta pyytävän, minä kutsun taivaan juhla-aterialle jokaisen syntisen.”

Sen johdosta, rakkaat liperiläiset, iloitkaa tästä taivastoivon sunnuntaista. Pitäkää hyvää huolta tästä ajallisesti kodistanne, Liperistä ja kaikista sen asukkaista. Ja luottakaa rohkeasti siihen, että Ylösnoussut Kristus on valmistanut meille jokaiselle paikan taivaan kodissa, sen juhlailossa ja sen ruokapöydässä.

Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä. Uskontunnustus puhuu ajallisesta ja taivaallisesta kodista. Aluksi maailmasta, jonka Jumala on luonut ja lopuksi taivaasta, johon hän tahtoo meidät kutsua. Tunnustakaamme yhteinen uskomme.