Rakkaat Matti Sihvosen omaiset, Anna-Liisa, Liisa, Anna-Maria, kaikki omaiset ja ystävät,

Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta. Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”

Jeesus puhuu taivaasta kotina. Ja hän puhuu kuolemasta kotiin kutsuna.

Matti Sihvonen sai kotiin kutsun 29. päivä elokuuta. Vain viikkoa aiemmin Anna-Liisa, lapset, lapsenlapset ja suuri joukko sukulaisia ja ystäviä viettivät kiitollisena ja ilomielellä hänen 90-vuotisjuhlaansa Alavan kirkossa. Vaikka Matin ikä oli korkea, silti kotiin kutsu tuli yllättäen. Sitä me tässä arkun äärellä nyt ihmettelemme. Sitä me suremme ja itkemme. Sen synnyttämään suruun ja kaipaukseen olemme tulleet etsimään lohdutusta ja lohduttamaan toisiamme.

Sortavalan maalaiskunnassa, luovutetussa Karjalassa, syntyneenä Matti Sihvonen tiesi, millaista on saada rakastava koti: ”Olin saanut ihanan syntymäpaikan Karjalassa ja sen lisäksi maailman parhaat vanhemmat,” hän kirjoittaa viime toukokuussa omakustanteena julkaisemassaan muistelukirjassa. Mutta hän tiesi myös, millaista on tulla karkotetuksi omasta kodista. Sodan takia hän joutui yhdessä vanhempiensa ja neljän sisarensa kanssa evakkotielle kaksi kertaa, ensin maaliskuussa 1940 ja sitten syyskuussa 1944.

Aivan helppoa ei uuden kodin ja uuden maatilan löytäminen ollut. Arvelen, että karkotus kodista ja kotiseudulta oli varjo, joka seurasi Mattia aina. Mutta se teki hänet myös myötätuntoiseksi kodittomia ja orpoja kohtaan. Ukrainan pakolaisetkin olivat hänen sydämellään.

Katkera karkotus synnyinkodista ei murtanut Matin uskoa ja elämäntahtoa. Vuonna 1959 hän perusti uuden yhteisen kodin rakkaan puolisonsa Anna-Liisan kanssa. Heille syntyi Liisa, Anna-Maria ja Jussi – Herra muistakoon häntä valtakunnassaan. Myöhemmin lapsenlapset ja heidän lapsensa toivat suurta iloa. Tälle suurelle perheväelle Matti oli rakastava ja huolehtiva isä ja isovanhempi, aina valmis auttamaan. Sukulaisille hän oli suvun päämies, joka yhdisti eri sukupolvia. Tosiasia on, että Anna-Liisa, lapset ja perheväki osallistuivat vuosikymmenten ajan Matin pappiskutsumuksen toteuttamiseen ja tukivat häntä siinä.

Meille monille Matti Sihvonen oli hengellinen isä, yhtä aikaa turvallinen paimen ja tuttavallinen matkaystävä. Hänet vihittiin papiksi 1958 Kuopion tuomiokirkon alttarilla – tällä samalla paikalla, jolla hän myöhemmin vihki uusia pappeja, myös minut, ja jossa nyt saatamme häntä. Pappina ja piispana Matti palveli lähes 65 vuotta. Hänet tunnettiin ennen kaikkea Jumalan sanan julistajana ja evankeliumin opettajana. Matilla oli kätkettyä sydämen herkkyyttä, joka tuli esille lohduttavissa saarnoissa, niiden sanomassa, jopa katseessa ja äänenpainoissa.

Koskettava oli Matti Sihvosen viimeinen saarna, jonka hän piti viikkoa ennen kuolemaansa 90-vuotisjuhlamessussaan Alavan kirkossa. Siinä saarnassa on kaikki, mikä kristillisessä uskossa on tarpeen. Siinä on evankeliumi Kristuksesta niin kirkas, niin yksinkertainen, paljas ja lohduttava kuin se vain voi olla. Tuossa viimeisessä saarnassaan Matti vielä kuolemankin takaa puhuu meille, opettaa evankeliumia, lohduttaa meitä ja rohkaisee eteenpäin.

Matti aloittaa saarnansa niukan huumorin sanoin: ”Tämä on minun viides papin pukuni. Se on jo nuhraantunut ja kaikella tavalla ripsaantunut. Mutta en taida enää kuudetta tilatakaan.”

Oma ”ripsaantunut” papin puku ei kuitenkaan ole saarnan varsinainen aihe. Päivän evankeliumin ydin on kertomus isästä, joka ottaa vastaan kotiin palaavan tuhlaajapojan, heltyy ja käskee pukea tälle parhaat vaatteet. Matti kuvaa: ”Kenkänsä loppuun tallannut, likaisen ja resuisen pojan isä sulkee poikansa syliin ja sanoo: tuokaa pian parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin. Kertomuksen päähenkilö ei ole tuhlaava poika, vaan rakastava isä.”

Rakastavasta isästä Matti on halunnut koko virka-aikansa saarnata. ”Tätä asiaa varten minä olen palvellut 65 vuotta pappina ja piispana, jotta voisin sanoa jotakin siitä, millainen isä meillä on. Tämä on se varsinainen asia, mitä varten kirkko on täällä ja kutsuu ihmisiä.”

Evankeliumi rakastavasta isästä on myös Matti Sihvosen testamentti meille kaikille. Näin piispa sanoo: ”Paljon hyvää, kaunista ja kelvollista kirkko tekee tänäkin päivänä. Mutta kaikki se on kehällistä. Pääasia on se, millainen Isä meillä on. Kirkon tehtävä ja sananpalvelijan tehtävä on näyttää tietä Isän kotiin. Ja kun se tie avautuu, niin tulee tärkeäksi moni muukin tie: tie lähimmäisen luokse, tie ympäristön ja yhteiskunnan palvelemiseen, tie hädässä olevien ihmisten palvelemiseen, jopa Ukrainassa.”

Läpi Matin saarnan heijastuu hänen sielunhoidollinen ja lohduttava asenteensa. Elämää ymmärtävä piispa tiesi, että me kaikki, aivan kaikki olemme tuhlaajalapsia. Kukaan meistä ei ole kyennyt pitämään puhtaana ja ”ripsaantumattomana” omaa pukuaan. Ratkaisevaa on, että rakastava isä antaa meille uuden puvun. Matti sanoo: ”Tuhlaajapojan alamäki oli isän edessä mennyttä ja unohdettua. Se oli vain tärkeää, mitä nyt on. Tärkeää oli se, että poika on löytänyt Isänsä.”

Sortavalan kodista evakkotielle joutunut Matti tietää, että rakastavan isän luona meillä on uusi koti, koti, jonka ovet ovat auki. Viimeisessä saarnassaan Matti katsoo eteenpäin kohti tätä kotia. Siinä kodissa eivät meidän omat vaatteemme merkitse enää mitään, ei virkapuku, ei mikään uniformu, eivät pienet eivätkä suuret kunniamerkit.

Isän kodissa me saamme uudet vaatteet, ”parhaat vaatteet”. Matti muistuttaa: ”Niissä meidän kelpaa olla Isän talossa sitten kun sinne pääsemme. Kaikille meille on avattu tie Isän kotiin… Toivo on siinä, että kodin ovi on jo auki jokaiselle, joka kääntää kulkunsa kotia kohti.”

Matti tiesi omasta kokemuksestaan, että kulku rakastavan Isän kotiin voi tuntua vaikealta, kuin evakkomatkalta. Mutta Matti rohkeni myös sanoa, että kulku Isän kotiin voi merkitä suurta vapautta. ”Sillä tiellä”, hän sanoo, ”meidän ei tarvitse teeskennellä mitään. Juuri silloin, kun olemme täysin tyhjiä kaikista saavutuksistamme, silloin kuuluu Isän ääni: tuokaa pian parhaat vaatteet, nyt vietetään ilon juhlaa.”

Tänään, tässä Matille rakkaassa kirkossa me tiedämme, että taivaan tien vaikeat vaiheet ovat takana päin. Edessä on vapaus ja ilo. Matti on nyt siirtynyt iloiseen juhlaan, rakastavan Isän kotiin. Siihen juhlaan me kaikki olemme matkalla.