16.2.2023

Kunnioitetut kuulijat, arvoisat suurlähettiläät, arvoisa varapuhemies, hyvät kansanedustajat ja kansainväliset vieraat, sisaret ja veljet Kristuksessa,

Ihmiskunnan yhteinen kokemus on, että yhdessä syöminen vahvistaa keskinäistä yhteyttä, luottamusta ja rakkautta – kristinuskon keskuksessakin on pyhä ateria. Rukous on puolestaan tapa elää Jumalan kasvojen edessä, vahvistaa yhteyttä ja luottamusta ihmisen ja Jumalan välillä.

Kansallinen rukousaamiainen on poliittisesti ja tunnustuksellisesti sitoutumaton vaikuttajatapaaminen, jossa nämä kaksi rakkauden sidettä, yhdessä syöminen ja yhdessä rukoileminen, ojentavat kättä toisilleen. Olen kiitollinen kutsusta. Ja nyt trigger warning: Olen ymmärtänyt, että täällä eletään niin radikaalissa vapaudessa, että täällä saa puhua jopa Jumalasta ja Jumalalle.

****

Tänä vuonna järjestäjien tarkoitus on mietiskellä luottamuksen merkitystä. Siksi sanon teille sen, minkä jo aavistattekin: Luottamus on yksi kaikkein perustavimpia voimavaroja ihmisten välillä, ja myös ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa.

Perheen perustaminen perustuu luottamukseen. Kuinka puolisot uskaltaisivat lupautua toisilleen ja olla avoimia uuden elämän syntymiselle ilman lujaa keskinäistä luottamusta? Tiedonvälitys edellyttää luottamusta. Mitä enemmän journalismi ja tiede ideologisoituvat, sitä enemmän se rapauttaa luottamusta näihin yhteiskunnan pylväisiin. Viranomaisten välinen yhteistoiminta perustuu luottamukseen. On kauhistuttavaa ajatella tilannetta, jossa poliisi, armeija, hallitus, eduskunta ja oikeuslaitos keskittyisivät kilpailemaan ja vahingoittamaan toisiaan.

Hengellinen elämä kirkon yhteydessä perustuu luottamukseen. Uutiset Venäjällä sotaa saarnaavista ortodoksipapeista, lasten kaltoinkohtelusta katolisessa kirkossa tai uskonnollisesti väljähtyneistä protestanttipapeista eivät herätä luottamusta. Luottamus voidaan palauttaa vain katumuksen ja parannuksen kautta. Martti Lutherin ensimmäinen aneteesi on aina ajankohtainen: ”Kun Herramme kehotti ”tehkää parannus”, hän tarkoitti, että kristityn koko elämän tulee olla jatkuvaa kääntymystä ja parannusta.”

Myös politiikka ja ylipäänsä hyvän yhteiskunnan rakentaminen edellyttää luottamusta. Mitä enemmän puolueet ja poliitikot ruokkivat keskinäistä epäluuloa, sitä vaikeammaksi yhteistoiminta ja päätöksenteko käyvät.

****

Poliittisen ilmapiirin kärjistyminen, polarisaatio, on yksi aikamme suurimpia ongelmia. Syitä on monia ja yksi niistä on langenneessa ihmisluonnossamme: olemme taipuvaisia liittoutumaan yksien kanssa toisia vastaan.

Tässä suhteessa Jeesuksen sanoma vihollisrakkaudesta on radikaalisuudessaan äärimmäisen epämuodikas ja samalla äärimmäisen tarpeellista vastamyrkkyä polarisaatiolle: ”Teille on opetettu: rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” Helposta hän ei puhunut mitään. Jeesus osoitti tämän omalla elämällään ja rukoili ristilläkin vainoojiensa puolesta. Kristinuskon keskuksessa on häväisty ja väkivallan uhriksi suostunut Vapahtaja, tosi ihminen ja tosi Jumala, ja tämä tekee kristinuskosta tosi vaikean pilkattavan.

Sosiaalinen media on yksi polarisaation kasvupaikka ja doping-aine. Pärjätäkseen poliitikon on pakko olla somessa, ja siellä ovat yhä useammat lapset. Vielä kymmenen vuotta sitten kuviteltiin, että some yhdistää ihmiskunnan. Tämä uskomus rakentui siihen, että some tavoittaa kaikki aina ja kaikkialla. Jopa kielimuurit pystyään ylittämään automaattisilla käännösohjelmilla.

Mutta tilanne muuttui radikaalisti, kun vuonna 2009 Facebook lisäsi tykkäys-toiminnon, Twitter retweet-toiminnon ja sen jälkeen Facebook jaa-toiminnon. Aikaisemmin pörröinen some tarjosi nyt kiusaajille tehokkaan tikka-aseen. Argumentteihin perustuvan järkevän keskustelun sijasta share- ja retweet-toimintoja alettiin käyttää pahantahtoisesti lähettämällä jakoja omalle sisäryhmälle pöyristyttämistarkoituksessa: ”katsokaa, kuinka tyhmiä ja pahoja nuo toiset ovat!”. Arvelen, että moni teistä tietää, millaista on joutua tikkatauluksi.

Aikamme ehkä merkittävin moraalipsykologi Jonathan Haidt on sanonut, että paras vertauskuva someprojektille on Raamatun kertomus Baabelin tornista. Juuri kun kuvittelimme, että some auttaa ylittämään ihmiskunnan kielimuurit lopullisesti, se hajottaakin sen keskenään kyräileviksi leireiksi, joissa ei enää ymmärretä eikä edes haluta ymmärtää toisten puhetta ja ajattelua. Haidtin sanoin someprojektin seuraus on fragmentation of everything, kaiken pirstaloituminen. Kun luottamus murenee, yhteinen rakentaminen käy mahdottomaksi. Kaikki hajoaa, koska kaikki hajotetaan.

Mikä on kristittyjen vastaus? Kristittyjen vastaus tähän ei voi olla maailman pahuuden voivottelu. Kristityn ei myöskään pidä osallistua polarisaation, identiteettipolitiikan, vihapuheen tai woke-kulttuurin kärjistämistalkoisiin. Silloinkin kun historiassa fragmentation of everything on viety päätyyn ja kaikki hajotettu atomeiksi, kristityt ovat kokeneet kutsumuksekseen kerätä osat, siivota jäljet ja rakentaa yhteiskunta uudelleen ehjäksi.

****

Luottamus on myös teologinen käsite. Luottamus on nimittäin kantava voima myös ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Martti Lutherin mukaan usko Jumalaan on turvautumista häneen ilossa ja hädässä. Tämä perustuu nimenomaan luottamukselle. Latinan kielessä usko, fides, ja luottamus, fiducia, ovatkin lähes sama sana. Koska usko eli luottamus yhdistää ihmisen sydämen Kristukseen, kuten sormus yhdistyy sormeen, sitä voidaan pitää jopa sakramenttina, armonvälineenä.

Mutta kyse ei ole sokeasta uskosta tai perusteettomasta luottamuksesta, kuten jotkut militantit ateistit väittävät. Eihän kukaan järkevä ihminen uskalla luottaa Kristukseen, ellei ensin opi tuntemaan häntä rakastavana Vapahtajana. Kristilliselle uskolle on myös järkeviä perusteluja. Kristillinen usko on

”tosi filosofia”, kuten Justinos Marttyyri sanoi 150 jKr. Se on ”ymmärrystä etsivää uskoa”, kuten Anselm Canterburyläinen sanoi 1077. Usko on luottamusta Jumalaan – ja siksi ihmisen on ensin opittava tuntemaan, kuka Jumala on, mitä hän tahtoo ja mitä hyvää hän jatkuvasti lahjoittaa. Se on mahdollista vain siten, että Jumala ilmoittaa itsensä sanassaan ja Pojassaan.

Pidän viisaana, että politiikassa kristityt vetoavat Raamatun ja muiden uskonnollisten auktoriteettien sijasta yleisinhimillisiin, siis kaikille ihmisille yhteisiin argumentteihin – eihän nykymaailmassa pyhä Raamattu ei ole kaikille auktoriteetti. Mutta kun etsimme Jumalan kasvoja, ainoa tie, totuus ja elämä on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta.

Luottamukseen rohkaisevat myös ne lukemattomat Raamatun kohdat, joissa kehotetaan ”älä pelkää”. Jumala on sinua kohtaan hyvä ja armollinen. Kristittyjä kehotetaan Raamatussa myös aktiivisesti toimimaan hyvän puolella ja laittamaan hyvä kiertämään. Kristityillä, jos kellä, on hyvä syy puolustaa kaikkien ihmisten jakamatonta arvoa. Raamatun kehotus ”älä pelkää” ei siis anna alibia heittäytyä itsekkääksi nautiskelijaksi taivaalliseen allasbaariosastoon.

****

Usko Jumalaan lisää myös ihmisen henkistä toimintakykyä, resilienssiä – termi, jonka kaikki ovat oppineet pandemiassa. Usko ja rukous auttavat ottamaan tukevan niskalenkin pelon, epätoivon ja epäluottamuksen uuvuttavilta voimilta. Kokeneet rukoilijat tietävät tämän kokemuksensa perusteella. Rukouksen vahvistavan voiman osoittaa myös tieteellinen tutkimus. Esimerkiksi antropologi Rikhard Sosiksen tutkimuksissa kävi ilmi, että Toisen intifadan väkivaltaisuuksissa ne juutalaiset naiset, jotka olivat uskonnollisesti sitoutuneita ja lukivat säännöllisesti psalmeja (juutalaisen spiritualiteetin perusmuoto), selviytyivät pitkäkestoisessa stressissä paremmin kuin uskonnollisesti välinpitämättömät naapurinsa.

Pelon ja epätoivon kuluttavat voimat ovat vyöryneet päällemme erityisesti koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan takia. Teologiassa paha jaetaan usein luonnolliseen ja moraaliseen pahuuteen. Luonnollinen paha, kuten sairaudet, onnettomuudet ja maanjäristykset, kuuluvat maailman rakenteeseen. Moraalinen paha, kuten hyökkäyssodat ja rikokset, ovat seurausta ihmisen pahuudesta ja langenneisuudesta.

Me emme kriisejä pyydä emmekä toivo. Mutta ne nyt vain kuuluvat ihmisen osaan. Kriisi on ihmisen ja maailman perustila, kuten korona, Venäjän sota, ilmastonmuutos, polarisaatio tai Turkin maanjärjestys osoittavat. Piispan virkaan tullessani kuvittelin, että viranhoito voisi ainakin joskus olla ruusuilla tanssia. Tosiasiassa se on jatkuvaa kriisissä elämistä ja niiden hoitoa. Eikö sitä ole myös poliitikon ja hänen tiiminsä arkityö?

Kirkkona olemme kriisiorganisaatio. Kohtaamme kriisissä olevia ihmisiä arkena ja pyhänä, kuten vaikkapa 60 000 vuosittaista hautausta osoittavat. Evankeliumin velvoittamina olemme sitoutuneet huolehtimaan kaikkien kansalaisten henkisestä hyvinvoinnista myös kriisitilanteissa. Meillä on siihen kutsumus ja koulutus. Siksi rohkenen muistuttaa, että eduskunnan hyväksymässä kirkkolaissa henkisen huollon tarjoaminen kriisitilanteissa säädetään kirkon lakisääteiseksi tehtäväksi: ”Seurakunnan tulee varautua henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa. Tuomiokapituli johtaa ja valvoo hiippakunnan seurakuntien ja seurakuntayhtymien varautumista” (KL 25:15 a §). Tämä tuki koskettaa koko ihmistä, eikä rajoitu vain kirkon jäseniin, vaan on kaikille avoin palvelu. Ja teemme tätä työtä yhdessä toisten kirkkojen ja niiden paimenten kanssa.

****

Kristillinen usko ja erityisesti rukous tarjoavat kriisien keskellä jotakin sellaista, mikä ylittää kaiken inhimillisen. Se on kiitollisuus. Kyse ei ole imelästä ”onnellisuuslogiasta”, vaan siitä, että vastoinkäymisissäkin meillä on lupa turvautua Jumalaan ja nähdä se hyvä, mitä hän lahjoittaa.

Psykologisesta näkökulmasta kiitollisuus edellyttää kahden asian tiedostamista: 1) olen saanut jotakin hyvää ulkopuoleltani, ja että 2) olen saanut jotakin hyvää lahjaksi, siis ilmaiseksi. Nämä sisäänrakennetut taustaehdot käyvät sattuvasti ilmi kiitollisuutta tarkoittavasta englannin termistä gratitude, joka tulee latinan armoa ja ilmaista tarkoittavista sanoista gratia ja gratis. Psykologian ja teologian kieli ojentavat kättä toisilleen.

Tämä edellyttää, että tunnistan mieleni ulkopuolisessa maailmassa hyviä toimijoita, joilla on minua kohtaan hyvä tahto. Näen maailman myönteisenä paikkana, joka voi tarjota minulle jotakin aitoa hyvää. Tästä seuraa käänteisesti, että ihmisen, joka näkee maailman ankeana murheenlaaksona, juonittelujen ja sortovaltojen taistelukenttänä, on vaikea kokea aitoa kiitollisuutta. Vallankumoukset nousevat pöyristymisestä, epäluulosta, katkeruudesta ja vihasta, harvemmin ilosta ja kiitollisuudesta.

Kristillinen usko luo ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria. Koko kristillinen elämä on pohjimmiltaan kiitollista vastausta Jumalan hyvyyteen. Hän on luonut meidät ja antanut luomakunnan kaikkine lahjoineen. Kristuksessa hän on pelastanut meidät epätoivon, vihan, synnin, kuoleman ja kaikkien tuhovoimien vallasta. Tämä kiitollisuus ilmenee siinä, että kristityt laulavat kiitosvirsiä, siunaavat ruoan, pitävät kiitosrukouksia ja kantavat yhteiskunnallista vastuuta. Kristittyinä meillä on etuoikeus: meillä on kiitokselle kohde, kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Meillä on palvelevalle rakkaudelle syy: jumalallisen rakkauden jakaminen eteenpäin niin, että kaikki voisivat tulla siitä osalliseksi.

Puhuttelevana esimerkkinä kiitollisuudesta haluan mainita järjestelytoimikunnan puheenjohtajan, kansanedustaja Antero Laukkasen. Raskaan sairauden keskelläkin hän jaksaa hymyillä, kiittää, kannustaa ja heijastaa toivoa ja valoa. Kunpa osaisin minäkin.

Näillä sanoilla haluan kiittää teitä ja rukoilla teille iloa, voimaa, viisautta ja varjelusta. Herra olkoon teidän kanssanne.