Kärsimyskorvaukset ja barokkimusiikin kielto osoittavat: Olemme kääntyneet itsevalitun tyhmyyden tielle

Harva ehkä tietää, että tänä vuonna virsikirja viettää 500-vuotisjuhlaa. Ensimmäinen evankelinen, kansalle tarkoitettu virsikirja Etlich Cristlich lider, Lobgesang und Psalm julkaistiin 1524 Saksassa uskonpuhdistaja Martti Lutherin myötävaikutuksella. Siinä oli kahdeksan virttä, josta lisänimi Achtliederbuch. Olen nähnyt yhden kappaleen tuota alkuperäistä painosta Saksan Goslarissa.

Reformaatio ei keksinyt virsilaulua, mutta se suorastaan räjäytti ennennäkemättömän ja rikkaan kansankielisen koraalilauluperinteen. Siitä tuli nopeasti merkittävä osa myös suomalaista kulttuuriperintöä. Kevät toivotetaan tervetulleeksi Suvivirrellä ja joulu kauneimmilla joululauluilla. Juho Kusti Paasikivi lähetettiin Moskovaan Jumala ompi linnamme -virrellä. Itsenäisyyspäivänä ja sotilasvalalla rukoillaan varjelusta Sun kätes Herra voimakkaan -virrellä. Musiikkiterapeuttinen tutkimus tuo jatkuvasti uutta tietoa siitä, kuinka myönteisesti yhdessä laulaminen vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tämän jo Luther selvästi vaistosi kirjoittaessaan: ”Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja, ei ihmisen. Se ilahduttaa mielen, karkottaa Paholaisen ja luo viatonta iloa. Musiikkia harjoitettaessa väistyvät viha, himo ja ylpeys” (WA 50, 368-374).

Tätä perinnettä luterilaisuus on erityisellä tavalla vaalinut – onhan kirkkomme suurin muusikkojen työnantaja 900:lla kanttorin virallaan. Heitä täällä Kuopiossakin koulutetaan – mistä olemme iloisia ja ylpeitä.

Nykyisin virsistä on kuitenkin tullut vaarallisia. En voi vastustaa kiusausta ja olla palauttamatta mieliinne muutamia aivan viime aikojen tapahtumia. Olen perehtynyt niihin liittyvin asiakirjoihin.

Uusimaalainen koulu perui koululaisilta osallistumisen Helsingin kamarikuoron ja Suomalaisen barokkiorkesterin esittämään Georg Friedrich Händelin Messias-oratorioon, koska teoksen aihe liittyy kristinuskon kertomukseen. Messias-oratorio kuuluu Bachin Matteus-passion ja Mozartin Sielunmessun kaltaisiin musiikkihistorian mestariteoksiin. Perumisen taustalla oli ilmeisesti Hämeenlinnan tapaus.

Hämeenlinnassa yleishyödyllinen järjestö järjesti vuonna 2022 koululaisille konsertin, jossa esitettiin muun muassa muusikko Pekka Simojen virsiä ja lauluja. Valtakunnallisen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslautakunnan suosituksesta Hämeenlinnan kaupunki maksoi 1500 euron kärsimyskorvauksen 8-vuotiaan koululaisen äidille syrjinnästä. Aiemmin eräs eteläpohjalainen kaupunki oli maksanut 2000 euroa samantyyppisestä tapauksesta. Korvaukset vastaavat vakavan pahoinpitelyn tai vakavan seksuaalisen häirinnän uhriksi joutuneelle maksettavia korvauksia. Myöhemmin Hämeenlinnassa koululaisille järjestettiin seurakunnan lapsikuoron konsertti, jossa oli muun muassa elokuvamusiikkia. Monien arvostama ja innostavana pidetty kanttori sai ankarat moitteet siitä, että konsertin lopuksi hän oli kertonut mahdollisuudesta tulla laulamaan kuoroon.

Aiemmin syksyllä Lapinlahden Palokin koulussa pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt rehtori sai vakavan huomautuksen Itä-Suomen AVI:lta sen johdosta, että koulun rutiineihin kuului muun muassa aamuvirsi ja ruokarukous. Perinne oli säilynyt katkeamattomana koulun alusta saakka ja kaikki vanhemmat hyväksyivät sen. Valittajan lapsi ei ollut koulun oppilas.

Keväällä Itä-Suomen yliopisto päätti olla järjestämättä 1600-luvulta periytyvän promootiojumalanpalveluksen. Tiedotteessa sitä perusteltiin yleisellä trendillä. Tarkemmassa selvityksessä väite ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Toisena perusteluna peruuttamiselle käytettiin monikulttuurisuutta. Tämäkin perustelu oli ontto. Olin itse toteuttamassa edellistä promootiojumalanpalvelusta Kuopiossa ja se oli toteuttajien puolesta promootiojuhlallisuuksien monikulttuurisin tapahtuma: toteuttajina oli ihmisiä neljästä eri maasta ja neljästä eri kirkkokunnasta. Vakaumukselliset juutalaiset ja islaminuskoiset voivat vapain sydämin osallistua tällaiseen promootiojumalanpalvelukseen vieraina – varmistin asian tuolloin juutalaisten ja islaminuskoisten ylimmiltä hengellisiltä johtajilta.

Tiedotteesta poiketen promootiotoimikunnan puheenjohtaja, professori Jukka Korpela perusteli minulle, että peruuttamisella yliopisto haluaa ilmaista riippumattomuuttaan Suomen valtiosta. Suora sitaatti: ”Yliopisto ei ole enää valtion laitos […] Suomessa kirkko on kuitenkin valtion laitos […] Yliopiston promootion yhteydessä kirkon rooli on juuri olla osa valtion valtaa.” Tästä hän päätyi toteamaan: ”Promootiojumalanpalvelus ei ole luonteeltaan uskonnollinen” (sähköposti 6.3.2024). Perustelu kuulostaa järjettömältä. Lisäksi se on avoimesti ristiriidassa yliopiston oman tiedotteen kanssa. Kysyn kahden yliopiston dosenttina, pitääkö yliopisto korkeasti oppineita tohtoreita ja kunniatohtoreita niin hauraina, että heitä pitää suojella Suvivirreltä?

Näitä tapauksia on monia muitakin. Miten niitä pitäisi arvioida?

Ensinnäkin tapaukset ovat oikeudellisesti ongelmallisia. Niitä pitää arvioida Perustuslain 11. pykälän valossa, jossa säädetään uskonnon ja omantunnon vapaudesta. Siihen sisältyy oikeus ”tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan”. Tätä sanotaan positiiviseksi uskonnonvapaudeksi. Yhtä tärkeää on, että kenelläkään ei ole velvollisuutta ”osallistua omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen”.

On kiistanalaista, miten mainituissa tapauksissa rikottiin tätä periaatetta. Osallistumista konserttiin ei voida pitää perustuslaissa tarkoitettuna uskonnonharjoituksena. Olen tutustunut Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan perusteluihin Hämeenlinnan tapauksesta. Pidän sen tulkintoja perustuslaista arkijärjen vastaisina. Vastaavasti Lapinlahden koulussa tai yliopiston promootiojumalanpalveluksessa on vaikea nähdä, miten ketään olisi pakotettu osallistumaan uskonnonharjoitukseen. Koululla oli kaikkien vanhempien lupa. Ja uskonnottomalla tohtorilla on paljon vaihtoehtoja: hän voi osallistua promootiojumalanpalvelukseen uteliaana vieraana tai osallistua tunnustuksettomaan tilaisuuteen tai palkita itsensä terassilla kuohuviinillä, kuinka vaan tohtori itse hyväksi näkee.

Uskonnonvapaus on yksi tärkeimpiä ja vanhimpia perusoikeuksia. Sen idea ja käsitteistö perustuu jopa kirjallis-geneettisesti 200-luvulla Pohjois-Afrikassa eläneen kirkkoisä Tertullianuksen teoksiin, joita käytettiin läpi keskiajan aina reformaatioon ja Yhdysvaltojen lainsäädäntöön saakka (ks. lähemmin R. L. Wilken: Liberty in the Things of God – Christian Origin of Religious Freedom, 2021). Koko länsimainen lainsäädäntö ja arvoyhteisö perustuu suojelemaan nimenomaan positiivista uskonnonvapautta. On kiistatonta, että nykyisessä kulttuuri-ilmastossa ja myös oikeusoppineiden tulkinnoissa korostuu negatiivinen uskonnonvapaus.

Kaikenlainen pakottaminen on väärin oikeudellisesti ja teologisesti. Toisin sanoen se vastoin perustuslakia ja vastoin Jumalan lakia. Kristillisen uskon mukaan aito usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen voivat syntyä vain aidon vapauden ilmapiirissä. Pakkouskonto on vastoin itse evankeliumia.

Suomalaiset eivät pakkouskonnosta, mutta eivät myöskään pakkouskonnottomuudesta. Nykyisin jälkimmäisestä on tullut suurempi ongelma. Jos kuvittelemme uskonnonvapauden olevan sitä, että uskonto saa näkyä ja kuulua vain yksityiskotien ja temppelien suojassa, olemme valinneet neuvostoliittolaisen tulkinnan ”uskonnonvapaudesta”. Se ei ole aitoa uskonnonvapautta, vaan ideologista pakkouskonnottomuutta. Olemme kääntyneet itsevalitun tyhmyyden tielle. Tarvitaan korjausliikettä aidon vapauden, erilaisuuden sietämisen ja vapautuneen monikulttuurisuuden tielle.

Jollakin erikoisella tavalla edellä kuvattu kehitys kertoo toisaalta virsilaulun voimasta. Se elää vahvasti kirkkomme seurakunnissa ja myös muissa kirkoissa. Se kertoo, että virrestä ja kirkkomusiikista on tullut vahva osa suomalaista kulttuuria. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista näkee sen arvon ja on valmis sitä puolustamaan – omasta poliittisesta tai uskonnollisesta tausta riippumatta. Jos sitä yritetään kieltää ja estää, se herättää vastareaktion.

Suurempi ongelma olisi, jos alamme suhtautua siihen välinpitämättömästi. Siksi tarvitaan jatkuvasti herättelijöitä, oppaita ja rohkaisijoita, jotka auttavat meitä ymmärtämään virsilaulun arvoa ja kirkkomusiikin häikäiseviä saavutuksia. Ja jotka rohkaisevat laulamaan yhdessä, sillä se tekee meille hyvää.

*****

Musiikilla on kiistaton rooli luterilaisessa kulttuurissa ja sielunelämässä. Luterilaisen Kulttuurin Säätiön tehtävänä on ”vaalia suomalaisen luterilaisen kulttuuriperinteen säilyttämistä ja luterilaisen elämänkatsomuksen kehittämistä.”

Edellisen johdosta minulla on vilpitön  ilo ja kunnia ojentaa tänään Luterilaisen Kulttuurin Säätiön tunnustuspalkinto emeritusprofessori Reijo Pajamolle. Palkinnon perusteissa todetaan:

Luterilaisen Kulttuurin Säätiö on myöntänyt Martinpäivän kirkkojuhlassa 10.11.2024 tunnustuspalkinnon 1.500 euroa sekä ”Lutherin mustepullon” Professori emeritus Reijo Matti Juhani Pajamolle kiitoksena mittavasta elämäntyöstä, jossa ainutlaatuisella tavalla kuvastuu suomalainen kristillinen elämänmaisema.

Emeritusprofessori Pajamo on tehnyt merkittävän akateemisen uran ja elämäntyön suomalaisen virsimusiikin, kuorotoiminnan ja kirkkomusiikkitietämyksen hyväksi.

Reijo Pajamo on työskennellyt kirkkomuusikkona Helsingin seurakuntayhtymässä, musiikkitieteen professorina Jyväskylän yliopistossa ja Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osaston johtajana ja kirkkomusiikin professorina.  Hän on lisäksi toiminut lukuisissa omaa alaansa koskevissa luottamustehtävissä.

Pajamon kirjallinen toiminta on hyvin laaja sisältäen tutkimuksia ja julkaisuja hymnologian, suomalaisen kirkkomusiikin historian, kuorohistorian, laulu- ja virsiperinteen sekä luovutetun Karjalan alueen musiikkiperinteen alalta.

Hän on merkittävällä tavalla vaikuttanut suomalaisen virsikirjan uudistamiseen. Pajamon akateeminen perinne ja syvä omistautuneisuus virsimusiikille vaikuttavat seurakuntien elämässä ja sävelissä kautta maan.

Sydämelliset kiitokset elämäntyöstä! Sydämelliset onnittelut tunnustuspalkinnosta!