Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Kuten tiedämme, Telppäsniittyä pidetään herännäisyyden kehtona. Se on keskeinen syy, miksi olemme kokoontuneet Telppäsniityn seuroihin Jumalan kasvojen eteen ja hänen sanansa alle. Niityllä koettiin heinänteon keskellä heinäkuussa 1796 vahva herätys. Lähteet ovat niukkoja, mutta jotakin tiedämme. Erityisen hyvin Telppään tapahtumiin on perehtynyt tutkimuksissaan Elina Pentikäinen, joka kunnioittaa meitä läsnäolollaan. Iloitsen myös siitä, että mukanamme on arvostamani kollega ja työtoveri, piispa Mari Leppänen.

Niin sanotussa L. J. Niskasen muistokirjassa, joka on tehty Paavo Ruotsalaisen elinaikaan noin 40 vuotta tapahtumien jälkeen 1837, kerrotaan, että ”erinomainen Jumalan rakkauden ja laupiuden osoitus ihmisten herätykseksi” tapahtui Telppäsniityllä 1796. Kuvaus jatkuu: ”Kahden talon väki olit työssä yhdellä heinäniityllä, niin Pyhä Hengi langeis heidän päällens yhdenä päivänä niin voimallisesti, että he kaatuivat maahan, niin kuin kuolleet, ja he näkivät siinä taivaallisia erinomaisia näkyjä, ja puhuivat eri kielillä, joita Hengi heille opetti; niin kuin Apostolitten aikana”. Kahdella Savonjärven talolla tarkoitetaan Heikkilän ja Asikkalan taloja. Rinnastus Helluntain ihmeeseen, alkuseurakunnan ”alkuräjähdykseen”, on selvä.

Tämän tapahtuman seurauksena moni muukin koki hengellisen heräämisen ja joulukuussa heitä oli kertoman mukaan jo ”jotengi suuri joukko”. Telpäsniityn herätys ei ollut mitenkään ainoa, päinvastoin. Kansanherätyksiä tapahtui 1800-luvun taitteen kahta puolta paljon sekä Suomessa että Pohjolassa.

Olemme tänä kesänä aloittaneet tekemään TV-dokumenttia Paavo Ruotsalaisesta ja siksi olen yrittänyt perehtyä herätysliikkeittemme syntyvaiheisiin, myös synnytystuskiin. Ensimmäiseksi ihmettelen sitä, miksi virkavalta, niin maallinen esivalta kuin kirkon johtokin, koki hengellisen herätyksen jotenkin huolestuttavaksi. Paikalliset kirkkoherrat raportoivat herätyksistä, ei hyvillään, vaan huolestuneesti piispoille ja maaherroille. Maallinen esivalta, aina Venäjän keisaria myöten, yhdisti kansanherätykset vallankumoukselliseen toimintaan ja painosti piispoja suitsimaan niitä. Ja historian sivu piispoilla on ollut paha taipumus madella maallisen esivallan edessä.

Tyypillinen tapaus sattui Kuopion markkinoilla, jossa Paavo Ruotsalainen oli pitämässä salaa hartausseuroja. Kun Paavo huomasi, että poliisi oli tulossa tekemään ratsiaa, hän komensi: ”Äkkiä virsikirjat piiloon, kortit pöytään ja viinapullo esille!” Kun vallesmanni astui tupaan, hän joutui toteamaan: ”Täällä piti olla lahkolaisia, mutta täällähän on ihan tavallisia lutherilaisia.” Miksi juopottelua ja uhkapeliä pidettiin normaalina, mutta hengellistä herätystä jotenkin pelottavana ja yhteiskunnallisesti vaarallisena? Kysymyshän oli ja on yhä vain tavallisista kunnon ihmisistä, jotka ovat Jumalasta sairaita ja haluavat etsiytyä yhdessä hiljentymään Jumalan sanan alle, rukoilemaan virsiä veisaten ja kokemaan Kristuksen läsnäolon sydämessään? Ovatko ajat muuttuneet vai koetaanko myös tänään vahva hengellinen elämä yhä vaaralliseksi, yksilön vapauden tai perusoikeuksien kannalta uhkaavaksi?

Toinen huomio liittyy siihen, että hengelliset tähtihetket ja hurmoskokemukset tasaantuvat, aivan kuin rakkaus tasaantuu avioliitossa. Ja niin täytyykin käydä. Se on Jumalan tahto, että vahvat uskonkokemukset tasaantuvat. Ei ihminen jaksa jatkuvaa hurmosta. Se on rakkauden laki, että avioliiton arki muuttaa ruusunpunaisen kuvamme puolisosta realistisemmaksi. Silloin on tärkeää, että puolisot löytävät tavallisen, yksinkertaisen ”arkionnellisuuden”.

Kun väkevä uskonkokemus tasaantuu, silloin sekä kristitty että hengellinen liike joutuu ratkaisemaan, mistä löytyy ”arkiusko”? Miten eletään hengellistä arkea, jolloin Jumala ei ehkä puhu suoraan ja tulikielin, vaan enemmänkin hiljaisen tuulen kuiskauksen ja silityksen lailla? Silloin liike joutuu myös helposti sisäisiin jännitteisiin. Paavo Ruotsalaisen erityinen merkitys meille on siinä, että hän pystyi yhdistämään itä-suomalaiset ja pohjalaiset kansanherätykset ja siinä, että hän kykeni ohjaamaan hetkellisen herätyksen sytyttämän tulitikun sitkeästi kyteväksi uskon suopaloksi.

Paavo suhtautui hyvin ymmärtäväisesti uskonkokemukseen, herätyksiin, jopa hurmoskokemuksiin ja kielilläpuhumisiin. Niissä ei ole mitään outoa ja pelättävää, joskus Jumala puhuu myös väkevän välittömän kokemuksen kautta. Mutta hän muistutti jatkuvasti myös siitä, että ”lasten leipä otetaan pois”, ”ensimmäiset kihlat” jäävät taakse. Silloin yhtenä vaarana on ajautuminen hengelliseen välinpitämättömyyteen, siis se, että ihminen pettyy Kristukseen ja kääntää hänelle selkänsä. Toisena vaarana on hengellinen ylpistyminen: ihminen alkaa pitämään ”ensimmäisiä kihloja” myös viimeisenä, hän ajattelee olevansa pyhä ja vanhurskas, kuvittelee olevansa lopullisesti turvassa, pitää itseään muita parempana, katsoo muita yläviistosta, lankeaa uskonnolliseen moralismiin, poseeraa hyvillä töillään, alkaa opettamaan toisia ja lyö laimin jatkuvan parannuksen teon.

Paavon pysyvä merkitys kaikkina aikoina on se tapa, jolla hän muistutti nöyryydestä ja paljasti säälimättömästi tekopyhyyttä. Kun lasten leipä, siis väkevät Kristuksen läsnäolon kokemukset, otetaan pois, ihmisen on nöyrryttävä Jumalan kaikkivaltiuden alla, oltava Jumalan edessä loppuun asti rehellinen, tunnustettava oma hengellinen välinpitämättömyys ja epäusko, suostuttava Jumalan nuhdeltavaksi ja hyväksyttävä hänen oikeudenmukainen tuomionsa. Jumalan kaikkitietävän katseen edessä minun on luovuttava kaikesta hempeilystä, teeskentelystä, puolustelusta, omien oikeuksien vaatimisesta ja parhain päin selittelystä. Minun täytyy nöyrtyä ”alimmaksi porraspuuksi”, jopa tuomita itseni kadotukseen, eikä vain joskus, vaan joka päivä. Vain tällaisessa äärimmäisen nöyryyden ja katumuksen läpäisemässä sydämessä voi olla tilaa Kristukselle, joka sanoi ”eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”. Vain itsensä tuomitseva ja Herralle sairastava voi saada lahjaksi Kristuksen sisällisen tunnon, siis rauhan ja levon siitä, että Kristus on antanut synnit anteeksi ja ottanut takaisin pelastavaan yhteyteensä.

Tämä sanoma ei ole oikea siksi, että Ukko-Paavo puhui siitä koko elämänsä. Tämä sanoma on oikea siksi, että se perustuu Jumalan sanaan ja hänen omaan ilmoitukseensa.

Jos jatkuvan nöyryyden ja katumuksen muistuttaminen on Paavon pysyvä sanoma, onko jotakin, missä meidän on syytä täydentää käsitystämme kristityn ”arkiuskosta”? Kyllä on, ainakin kaksi asiaa.

1800-luvulla syntyneet kansanherätykset olivat pietistisiä. Kaikille niillä oli yhteistä se, että niiden oli vaikea nähdä, kuinka valtava sielunhoidollinen merkitys sisältyy Kristuksen asettamiin sakramentteihin, kasteeseen ja ehtoolliseen. Kun ihminen kokee itsensä huonoksi, syntiseksi ja kadotetuksi, hänellä on lupa, jopa vastoin omantunnon syytöksiä, lohduttaa itseään sillä, että Kristus on ottanut jo kasteessa minut armoliittoonsa. Eikä hän tätä kutsumistaan kadu. Kun kastevesi on koskettanut päätäni, silloin Vapahtaja on itse koskettanut minua ja ottanut rakastavaan yhteyteensä.

Vaikka tunnet olevasi kasteen liiton rikkoja, silloinkaan sinun ei tarvitse jäädä lopullisesti tuomituksi ja kadotuksi. Silloin sinulla on lupa tulla Jumalan lasten pöytään Herran ehtoolliselle. Hän itse käski viettämään sitä usein. Hän itse lupasi syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän sille, joka syö ja juo Herran ruumiin ja veren.

Siksi ”arkiuskoon” kuuluu myös oikeus paeta syytöksiä, kiusoja ja epäuskoa Herran pöytään. Yhteisessä jumalanpalveluksessa me yhdessä tunnustamme syntimme, yhdessä kuulemme Jumalan sanaa, yhdessä rukoilemme Taivaallista Isää, yhdessä veisaamme hänelle kiitosta ja yhdessä otamme vastaan Kristuksen ruumiin ja veren – ja sen kautta armon ja syntien anteeksiantamuksen. Tästä kasteeseen ja ehtoolliseen kätkeytyvästä lohdutuksesta erityisesti uskonpuhdistaja Martti Luther väsymättömästi muistutti. Silloin kristitty ja herätys pysyvät kirkon hengellisessä yhteydessä, sillä ei ole kastetta ja ehtoollista ilman kirkkoa ja pappisvirkaa.

Toinen asia, jossa meidän on hyvä täydentää ja rikastaa Paavon hengellisyyttä on kiitollisuus. Joonas Kokkosen oopperan Viimeiset kiusaukset 8. osassa on koskettava kohta, jossa Paavo on ensimmäisen vaimonsa Riitan kuolinvuoteella.

Riitalla olisi ollut kaikki syyt olla katkera. Perhe eli köyhyydessä, nälässä ja muiden pilkkaamana. Kun Paavo kierteli saarnamatkoillaan, perheestä huolehtiminen jäi Riitalle. Kerrotaan, että kun Rovaniemellä esitettiin oopperaa ja tultiin siihen kohtaukseen, jossa saarnamatkalle lähtevä Paavo paikkaa konttiinsa viimeisen leivän ja Riitta heittää kirveellä perään, tavalliset Lapin naiset antoivat Riitalle spontaanit aplodit.

Riitalla oli kaikki syy olla katkera. Mutta hän on kiitollinen. Kuolinvuoteellaan hän pyytää Paavoa lukemaan kiitospsalmia ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.”

Paavo kysyy hämmästyneenä: ”Osaatko sinä kiitää? Riitta, minä en osaa”. Kristillinen usko pitää yllä myös kiitollisuuden kulttuuria.  Vaikka Paavolle kiitäminen oli ehkä vaikeaa, meillä on lupa kiittää Jumalaa kaikista hänen lahjoistaan. Arkiuskoon kuuluu kiitollisuus Jumalalle, kaiken hyvän antajalle. Siksi me siunaamme ruokamme, veisaamme Suvivirttä, vietämme joulua ja pääsiäistä ja pidämme seuroja. Kiitollisuus on uskon vastaus Jumalan lahjoihin, sekä ajallisiin että hengellisiin. Siksi on hyvä päättää nämä seurat kiitosvirteen.

Herra olkoon teidän kanssanne.