Ärhäkimpien uskontokriitikoiden puheenvuoroissa esitetään joskus, että lapsia ja nuoria on suojeltava hengelliseltä kasvatukselta. Tällöin uskotaan, että jokainen lapsi on syntyessään eräänlainen tuttia imevä ateisti. Niin sanotun indoktrinaatio-hypoteesin mukaan usko Jumalaan syntyy, kun uskovat vanhemmat tai hengelliset yhteisöt alkavat kasvattaa lapsia vinoon kertomalla heille kaikkivaltiaasta ja hyvästä Jumalasta.

Tämä uskomus voi osittain selittää, miksi ankarimmat kriitikot pyrkivät iskemään kiilaa lapsen ja hengellisen kasvatuksen väliin, siis myös nuorten ja teidän välille.

Tiedämme, että tällaiset puheenvuorot ovat melko harvinaisia. Aavistamme, että usein niiden takana on haavoittavia kokemuksia uskovista tai seurakunnasta. Uskonto-intoleranssi tai Kristus-fobia voitetaan harvemmin väittelemällä ja useammin rakastamalla, kunnioittamalla ja keskustelemalla.

Silti voidaan kysyä, onko indoktrinaatio-hypoteesi uskottava? Mitä nykyaikainen antropologinen tutkimus, erityisesti kongnitiivinen uskontotiede sanoo asiasta?

Professori Justin Barrett tutki 50 tutkijan kanssa lasten uskonnollista kehitystä yli 20 erilaisessa kulttuurissa eri puolilla maapalloa, myös ei-kristillisissä konteksteissa. Osa tuloksista on julkaistu hänen kirjassaan Born Believers: The Science of Children’s Religious Belief (2012). Tulos oli joka paikassa saman suuntainen: lapselle on luonnollista ajatella, että näkyvän maailman takana on näkymätön luoja. Barret kirjoittaa: ”Tutkimusaineistomme mukaan lapset pitävät hyvin luonnollisena ajatusta, että näkyvällä maailmalla on yli-inhimillinen luoja, jonka tieto ylittää tietomme, jonka voima ylittää voimamme, joka on moraalisesti hyvä ja kuolematon.”[1]

Toisin sanoen Barrettin tutkimusryhmän mukaan väljä teismi on ihmisen perusviritys. Hänen mukaansa kyky uskoa maailman luojaan on jokaisella lapsella idullaan samaan tapaan kuin kyky oppia puhumaan ja kävelemään (born walker, born talker, born believer). Ei vastasyntynyt tietenkään vielä puhu ranskaa eikä tanssi tangoa, mutta hän on jo ”olemuksellisesti” (essentially) viritetty siten, että normaalioloissa hän oppii kävelemään ja puhumaan. ”Samalla tavoin,” Barret kirjoittaa, ”children are born believers in some kind of god.” Barretin tutkimus ei ole poikkeus, vaan oikeastaan tutkijoiden valtavirtanäkemys.

Mitä tästä sitten voisi seurata teidän työnne kannalta, hyvät lapsi- ja nuorisotyön ammattilaiset?

Ensiksi se rohkaisee teitä puhumaan Jumalasta. Kun te puhutte Jumalasta ja ihmettelette hänen tekojaan, ette puhu jostakin täysin vieraasta ja oudosta, vaan asiasta, joka on lapselle tuttua ja luonnollista. Kuinka tukisimme lapsen kasvua niin, että se voisi olla tuttua ja luonnollista vielä kymppisynttäreiden jälkeenkin?

Toiseksi Barretin tutkimustulokset sopivat yhteen sen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa, että jokainen ihminen etsii Luojansa kasvoja, ”on Jumalasta sairas”, kuten joskus sanotaan. Usein pakenemme häntä, mutta vielä useammin etsimme häntä ja kaipaamme hänen kasvojaan. ”Sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa”, tunnusti Augustinut 1600 vuotta sitten henkilökohtaisissa muistelmissaan.

Synnynnäinen jumala-aavistelu ei ole ehkä vielä kristillistä uskoa, siis uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Kristukseen ja sakramentteihin, mutta kovasti ollaan jo porstuan puolella.

On hyvä, että puhutte lapsille ja nuorille – Jumalasta. Mutta se on vasta alkua. Hengellisen elämän ytimeen päästään vasta silloin, kun te puhutte lasten kanssa – Jumalalle. Siis ei vain about God, vaan ennen kaikkea to God.

Rukoilemalla lapsi ja nuori oppii, että maailman Luoja ei ole mykkä arvoitus, vaan persoona, joka kuuntelee ja jota voi lähestyä ja puhutella. Hän on kiinnostunut minusta ja tahtoo minulle hyvää. Hänelle voi puhua myös murheista, silloinkin kun tuntuu, että vanhemmat, opettaja tai seurakunnan työntekijä eivät ymmärrä mitään. Rukouksen avulla lapsi voi myös oppia, että minä olen vastuussa hänelle. Minun on pidettävä huolta toisista ihmisistä ja tästä Jumalan kauniista maailmasta.

Näillä sanoilla tahdon rohkaista teitä: puhukaa rohkeasti lapsille ja nuorille – Jumalasta. Ja puhukaan lasten ja nuorten kanssa – Jumalalle.

Kirkkohallituksen kasvatuksen ja nuorisotyön kunniaplaketin myöntäminen

Henkilö on vahva verkostoituja, jolle kristillisen kasvatuksen edistäminen on rakas asia. Hän on edistänyt alueellaan kuntien ja seurakuntien välistä yhteistyötä siten, että alueen seurakunnat näkyvät ja niiden työtä arvostetaan kunnallisissa kasvatuksen, opetuksen, hyvinvointialan ja nuorisotyön verkostoissa. Omalla innollaan ja työtekijöilleen antamallaan tuella hän on vaikuttanut siihen, että monet valtakunnallisesti uudenlaiset työtavat ja työmuodot ovat lähteneet liikkeelle hänen seurakuntayhtymänsä kasvatustyöstä.

Sielultaan hän on partioliikkeessä kasvanut kirkollinen johtaja, joka tukenut partiolaisten hengellistä elämää ja vahvistanut partioliikkeen ja seurakuntien välistä yhteistyötä. Kaupungissaan hänet tunnetaan myös seurakunnallisten radio-ohjelmien toteuttajana, kirjoittajana, kitaransoittajana ja valokuvaajana. Hän on osallistunut monipuolisesti kansalaisyhteiskunnan toimintaan, jossa hänet tunnetaan Huppe-pappina.

Hän on kasvatustoimen johtaja, rovasti Hannu Hurme Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä.

[1] “This book shows how children naturally develop minds that encourages them to embrace belief in the god or gods. People may practically be born believers […] Essentially all humans are born talkers – destined to acquire language – and born walkers – naturally going to learn to walk. In a similar way, children are born believers in some kind of god […] Evidence exists that childrens might find especially natural the idea of a nonhuman creator of the natural world, possessing superpower, superknowledge, and superperception and being immortal and morally good.” Justin L. Barret: Born Believers – Science of Childrens’ Religious Belief. Free Press: New York. 2012.