Pyhä Henki viidellä sanalla

Olemme puhuneet paljon kirkosta. Tänään helluntain juhlamessussa on oikein ja kohtuullista, että pysähdymme puhumaan myös Pyhästä Hengestä.

Olemme viettäneet Kouvolassa tänä viikonloppuna kirkkopäiviä. Ne osuvat myös kirkkovuoden kannalta täydellisesti oikeaan paikkaan: vietämme tänään helluntaijuhlaa, jota sanotaan Pyhän Hengen juhlaksi ja kirkon syntymäpäiväksi. Helluntaina muistamme kiitollisina, kuinka Pyhä Henki vuodatettiin apostolien päälle. Samalla Kristuksen kirkko tuli näkyväksi ja eläväksi ja sai voiman ryhtyä julistamaan ilosanomaa Jumalan rakkaudesta ja Kristuksen voitosta kaikilla kielillä ja kaikille kansoille.

Kirkon apostolisuus näkyy tässä Kouvolan kirkossa 12 apostolin symbolina. Monet niistä symboleista viittaavat myös siihen väkivaltaan ja kärsimykseen, jota suurin osa apostoleista joutui perimätiedon mukaan kohtaamaan toteuttaessaan kirkon tehtävää. Aluksi tämä sanoma ja tämä kirkko kohtasi suurta vastustusta ja vainoa. Mutta vähitellen se valloitti antiikin Rooman ihmiset alhaalta päin, siis köyhistä käsin ja sisältä päin, ihmisten sydämistä käsin.

Reilun tuhannen vuoden päästä tämä usko saavutti myös Suomen ja kirkon elämää ryhdyttiin järjestämään näillä alueilla. Näillä kirkkopäivillä on tullut näkyväksi sama kirkko, joka on kaikista kohu-otsikoista ja käyristä huolimatta elävä. Näillä kirkkopäivillä on heijastunut kirkko, joka on leppoisa, keskusteleva, yhdessä laulava, ehkä välillä hapuileva ja jännitteissä elävä, mutta myös kirkko, joka etsii ihmistä ja etsii yhteistä tulevaisuutta.

Olemme puhuneet paljon kirkosta. Tänään helluntain juhlamessussa on oikein ja kohtuullista, että pysähdymme puhumaan myös Pyhästä Hengestä. Olemmehan sekä kristittyinä että kirkkona täysin riippuvaisia uskon alkajasta ja eläväksi tekijästä.

Pyhästä Hengestä puhuminen ei ole kuitenkaan aivan helppoa. Onhan kysymyksessä salaisuus, jota emme havaitse ihmisaistein emmekä geiger-mittarein. Onhan kysymyksessä tuuli, joka puhaltaa, missä ja milloin tahtoo. Voi myös olla, että puhe Pyhästä Hengestä voi jostakin tuntua pelottavalta. Onko hän jotakin sellaista, joka valtaa minut tavalla niin, että menetän järkeni ja vapauteni?

Jos Pyhä Henki toimii Raamatun sanojen, kasteveden ja ehtoollisleivän lisäksi myös ihmisen sisäisessä kokemusmaailmassa, miten erotan Totuuden Hengen toiminnan omista luonnollisista tunteistani ja kokemuksistani. Kun eräällä rippileirillä suuret tunteet alkoivat vallata liikaa alaa ja yöunta, vanha rovasti antoi määräyksen: Minä ja Henki olemme sopineet, että tällä rippileirillä Pyhän Hengen toiminta päättyy iltaisin klo 22. Henki ei vie järkeämme ja vapauttamme, vaan vahvistaa niitä.

Me nykyluterilaiset ehkä arkailemme ja ujostelemme puheetta Pyhästä Hengestä. Siihen ei ole syytä, sillä luterilaisina liitymme kirkon yhteiseen uskoon Totuuden Hengestä ja hänen lahjoistaan keskellämme. Yritän kuvata viidellä sanalla.

Niistä ensimmäinen on Herra. Nikean uskontunnustuksessa Pyhää Henkeä sanotaan ”Herraksi”, siis Jumalaksi, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan – alkutekstin mukaan ”palvotaan”. Kun kirkkoon tullessa kumarrun ja teen alttariin päin ristinmerkin, osoitan palvontaa Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Kun me nousemme kuulemaan pyhää evankeliumia, kunnioitamme sillä Kristusta, joka evankeliumissa puhuu, mutta myös Pyhää Henkeä, joka tahtoo tehdä evankeliumin ymmärrettäväksi ja eläväksi. Kun polvistumme ehtoollispöydässä ja kumarrumme sieltä lähtiessä, osoitamme kunnioitusta Kristukselle, mutta myös Pyhälle Hengelle, jonka voimasta Kristus tulee läsnäolevaksi leipään ja viiniin. Kun kohtaan toisen kristityn, yritän usein mielessäni ajatella, että tuon toisen ihmisen edessä minun tulisi kumartaa pääni palvonnan merkiksi, sillä hän on Pyhän Hengen temppeli ja asunto.

Toinen sana on Lohduttaja. Jeesus sanoo Pyhää Henkeä lohduttajaksi. Luulen, että jokainen meistä voi palauttaa mieleensä elämäntilanteita, jotka ovat tuntuneet ahdistavilta, musertavilta ja epätoivoisilta – ja joissa kuitenkin jokin on hiljaa kannatellut ja auttanut jaksamaan. Minulle yksi tällainen muisto on pikkusiskoni kuolinvuoteelta Liperin terveyskeskuksesta muutaman vuoden takaa. Kun oma sisko hiipuu syöpään eikä mitään ole tehtävissä ja kun oma sielu täynnä hiljaista tuskaa, tuntuu täysin mahdottomalta lohduttaa toisia, sairasta, omia vanhempia ja sisaria. Mistä saada toivoa, kun kaikki toivo tuntuu kadonneen? Miten voi lohduttaa toista, jos oma tila tuntuu täysin lohduttomalta?

Noiden päivien ja öiden aikana sairasvuoteella tuntui sopivalta tarrautua virsikirjaan ja hyreksiä yksin tai yhdessä virsiä, varsinkin siitä osastosta, jonka otsikkona on ahdistukset ja lohdutus. Vaitonaisesti hyräiltyjen virsien sanojen ja sävelien välityksellä Henki hiljaisesti lohdutti ja kantoi.

Kolmas sana on Eläväksi tekijä. Kristillinen elämä voi kaventua, jos se keskittyy vain tunteisiin ja kokemuksiin. Tunteet menevät ja tulevat. Enkä minä voi tehdä omasta kokemuksestani normia sille, miten sinun pitää uskoa ja elää. Uskonnollisissa liikkeissä on tehty hirvittävää vääryyttä toisille, kun joku on tehnyt omista jumalakokemuksistaan lain, jonka mukaan toisten tulee elää. Jotta Jumala voitaisiin tuntea oikein, tarvitaan kirkon yhteistä uskoa, joka perustuu Jumalan ilmoitukseen historiassa, Kristuksen persoonassa ja Raamatun sanassa ja joka on testattu vuosisatojen aikana kirkon yhteisessä uskonkokemuksessa eli traditiossa.

Mutta usko voi myös kaventua pelkäksi aivo-opiksi, päänuskoksi, teoriaksi, jossa puhe Jumalasta ei kosketa minun sisintäni eikä vaikuta elämääni. Jo munkki Tuomas Kempiläinen arvosteli 1400-luvulla oman aikansa yliopistoteologeja siitä, että nämä sivuuttivat parannuksen ja keskittyivät esittelemään omaa oppineisuuttaan. ”Totisesti nöyrä talonpoika, joka rukoilee Jumalaa, on hurskaampi, kuin filosofi, joka taivastelee tähtiä ja kolminaisuuden salaisuuksia, mutta ei pidä itsestään vaarin”, hän jyrisi ja jatkoi: ”Tahdon mieluummin tuntea omantunnon vaivaa kuin sen määritelmän.”

Pyhä Henki on eläväksi tekijä. Hän synnyttää uskomme ja vahvistaa sitä. Silloin kun uskomme väljähtyy, hän tahtoo sen uudistaa. Silloin kun hengellinen elämämme kuivuu, hän tahtoo kastella maan ja herättää sen eloon. Silloin kun alamme, niin kuin vanha synnintunnustus sanoo, ”suosia syntiä elämässämme” – mikä ankara, mutta totuudenmukainen ilmaus – silloin Henki itse tahtoo herättää meidät unesta, synnyttää katumuksen ja ohjata takaisin oikealle tielle.

Tämä eläväksi tekeminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään tai jonkinlaisena suorana vaikutuksena käpyrauhaseemme. Luterilaisina uskomme ja opetamme, että Pyhä Henki vaikuttaa ulkoisten merkkien välityksellä, toisin sanoen hän synnyttää ja vahvistaa uskoa siellä, missä luetaan Raamattua, kuunnellaan ja selitetään sen sanomaa, siellä missä rukoillaan, siellä missä kastetaan ja vietetään pyhää ehtoollista. Siksi meidän on säännöllisesti etsiydyttävä uskon elämän huoltoasemalle, yhteiseen jumalanpalvelukseen. Kokemus varjelee välinpitämättömyydeltä ja antaa uskolle intoa ja virtaa. Kirkon oppi, siis yhteinen usko, antaa sinun uskollesi ymmärrettävän kohteen, jota ilman uskosi olisi vain epämääräistä aavistelua jostakin tuntemattomasta.

Neljänneksi Pyhä Henki on Ilon ja rauhan tuoja. Eikä kyseessä ole tekopirteys tai virallinen optimismi, vaan aito ilo ja rauha. Vierailin vankilassa tutustumassa kristilliseen päihde- ja kuntoutusosastoon, jossa kovan luokan rikoksista tuomiota kärsivät vangit pitivät vankilapapin johdolla raamattupiiriä. Muuan vanki tilitti, että rankkojen lapsuuden kokemusten johdosta hän oli täynnä vihaa, katkeruutta ja epäluuloa toisia kohtaan. Tämä sisäinen katkeruus vie rankkojen rikosten polulle. Kun vanki oli löytänyt uskon, hän kertoi rauhallisesti, miten ahdistus on vaihtunut iloon, levottomuuden tilalle on tullut sisäinen tyyneys ja viha oli sulanut lempeydeksi ja ystävällisyydeksi toisia ihmisiä kohtaan. Minulla oli täysi syy uskoa miehen puhetta, ei vain siksi, että hauislihas oli reiteni paksuinen, vaan ennen kaikkea siksi, että levollisuus, iloa ja rauha hengittivät hänessä.

Kun sitten miesten kanssa avasimme Uuden testamentin Galatalaiskirjeen kohdalta, luimme sieltä kohdan Hengen hedelmistä. Apostoli kirjoittaa: ”Hengen hedelmiä ovat ilo, rakkaus, rauha. ystävällisyys, kärsivällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.” Moni vanki sanoi, että tuo kuvaa minun elämäni muutosta. Tämän havainnon jälkeen olen huomannut, että myös sellaiset historian suurnimet kuin Augustinus, Martti Luther, tiedemies Blaise Paschal ja Narnia-kirjailija C. S Lewis liittävät omaan uskon löytymisen kokemukseen ilon. Se ei ole tehtyä eikä tilattua, vaan lahjaksi annettua.

Rakkauden side. Viides sana on rakkauden side. Pyhä Henki on rakkauden side, joka yhdistää Isän ja Pojan. Hän on rakkauden side, joka yhdistää Kristuksen ja kristityt. Ja Pyhä Henki on rakkauden side, joka yhdistää kristityt ja tekee meistä yhteisön, kirkon. Sen yhteydessä Henki synnyttää meidät kristityiksi, sen yhteydessä hän vahvistaa uskomme ja rakkauttamme, sen yhteydessä hän saattaa meidät taivaan kotiin, josta myös uskontunnustuksen päätös muistuttaa.