Rohkeasta ja uskollisesta pappeudesta

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Synodaalikokous syntyy meidän yhdessä olostamme ja yhteisestä rukouksestamme. Aivan erityisesti se syntyy puhujien meille antamasta panoksesta – ja alustusten synnyttämästä keskustelusta. Voi olla uhkarohkeaa yrittää tiivistää monien puheiden antia. Yritän nyt kuitenkin. Millaisia eväitä saimme kotiin vietäväksi?

Omassa esitelmässään professori Gordon Lathrop otti esille kirkon tuntomerkit Lutherin myöhäisen kirjoituksen ”Kirkosta ja kirkolliskokouksista” pohjalta. Kun tavallinen yksinkertainen ihminen kysyy, mistä voin löytää todellisen, oikean ja apostolisen kirkon, Luther vastaa, että sieltä, missä harjoitetaan näitä seitsemää merkkiä: julistetaan Jumalan sanaa, kastetaan uusia kristittyjä, toimitetaan pyhää ehtoollista, käytetään synninpäästöä eli rippiä, vihitään uusia pappeja sanan ja sakramenttien palvelijoiksi, huolehditaan julkisesta rukouksesta eli säännöllisestä jumalanpalveluselämästä ja kannetaan ristiä.

Joku teistä kysyi, edellytetäänkö nämä kaikki. Luther olisi vastannut ”kyllä”. Itse tosin lisäisin kahdeksanneksi merkiksi diakonian. Se olisi myös yhteensopiva sekä Uuden testamentin että Lutherin teologian ja reformaation luomien käytäntöjen kanssa.

Lathropin mukaan tämä viesti on vapauttava: nämä seitsemän – tai kahdeksan – merkkiä ohjaavat olennaiseen. Ei tarvitse yrittää pitää yllä 200 merkkiä tai keskittyä viihdyttämiseen. Nämä ”vahvat merkit” riittävät.

Samalla näkemys myös haastaa kaikki oman aikamme luterilaiset yhteisöt. Esimerkiksi esikoislestadiolaiset irtaantuvat tästä kirkko-opista torjuessaan pappisviran, viidennen merkin. Meidän kirkkoamme haastaa seitsemäs merkki, ristin kantaminen. Luther tarkoitti sillä muun muassa sitä, että ristiinnaulittua Kristusta seuraava kirkko ei ole koskaan maailmassa suosittu. Se on jatkuvassa kriisissä ja siihen loukkaannutaan eri syistä. Menestyksen ja suosion tavoittelu ei voi eikä tarvitse olla ylin arvomme. Tämä ei saa merkitä, että tahallaan kerjäämme verta nenästä. Mutta voisiko ajatus rististä oikean kirkon tuntomerkkinä vapauttaa meitä murehtimasta omaa imagoamme?

Professori Gail Ramshaw pyrki osoittamaan neljä hyvän liturgisen kielen tuntomerkkiä: hyvä liturginen kieli on raamatullista eli ankkuroituu Raamatun kieleen, teologista eli liittyy historialliseen jatkumoon ja dogman kokonaisuuteen, metaforista eli käyttää rikkaasti erilaisia vertauskuvia sekä sisään sulkevaa, inklusiivista eli ei puhu vain yksille, vaan kaikille. Tämä syventää keskustelua. Toivon, että tästä on apua esimerkiksi puheiden ja esirukousten valmistelussa. Voisiko siitä olla apua myös omassa rukouselämässä?

Eilen emme sivunneet sitä nykyaikana paljon pohdittua kysymystä, voivatko inhimilliset sanat välittää Jumalan armon tai Jumalan itsensä. Toiset vastaavat kieltävästi. Nämä niin sanotut antirealistit katsovat, että Jumala on niin suuri salaisuus, ettei hän suostu sanojemme vangiksi. Näkemyksen ongelma on se, että Jumalan ja ihmisen välille jää ylitsepääsemätön kuilu. Jumala jää helposti kaukaiseksi ja tuntemattomaksi arvoitukseksi. Tuntemattomasta Jumalasta on lyhyt matka jumalaan, jota ei ole tai jota ei tarvita. Oman käsitykseni mukaan luterilaisuus korostaa realismia: koska Jumala on armollinen, hän suostuu tulemaan luoksemme Kristuksen persoonassa ja myös inhimillisten sanojen ja ulkoisten merkkien välityksellä. Iso kysymys on, millaiset sanat tuovat Jumalan luoksemme. Tämä jääköön mietintämyssyyn.

Kirkon tutkimuskeskuksen vs. johtaja Kimmo Ketola antoi esimakua tulevasta kirkon nelivuotiskertomuksesta. Siinä julkaistava tutkimus tulee osoittamaan, että suomalaiset arvostavat koulutusta, huono-osaisten auttamista, musiikin ja virsilaulun vaalimista, kirkon läsnäoloa julkisessa tilassa sekä yhteistyötä ja luottamusta viranomaisten ja kirkon välillä. Näitä pidetään luterilaisina arvoina. Näitä suomalaiset arvostavat. Ketolan mukaan ne, jotka pitävät itseään identiteetiltään luterilaisina, arvostavat näitä asioita keskivertosuomalaista vieläkin enemmän. Luterilaisuus vaikuttaa siis kulttuurimme syvärakenteissa, vaikkei sitä aina arjessa huomaa. Erityisen rohkaisevaa on se, että 4/5 suomalaisista pitää arvokkaana, että kirkko on läsnä vankiloiden, puolustusvoimien, sairaaloiden ja oppilaitosten kaltaisissa julkisissa instituutioissa. Tämä viesti on tärkeä näissä työskenteleville papeille.

Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen piirsi eteemme ison kuvan esittelemällä kansainvälistä uskontotilannetta. Hänen mukaansa kristinuskolla menee hyvin, ja luterilaiset kirkot kasvat erityisesti Afrikassa ja Aasiassa. Etiopian kirkon kasvusta voimme oppia ainakin kaksi asiaa. Se keskittyy kokonaisvaltaiseen missioon, jossa sananjulistus ja palvelu, siis liturgia ja diakonia kuuluvat erottamattomasti yhteen. En ole koskaan ymmärtänyt näiden vastakkainasettelua tai keskinäistä arvottamista. Ne kuuluvat yhteen. Ne yhdessä muodostavat Kristuksen koko evankeliumin. Toiseksi Etiopian kirkossa on 8 miljoonaa jäsentä, siis saman verran pappeja kuin meidän kirkossamme, mutta peräti 500 000 vapaaehtoista vastuunkantajaa. Uskon, että johtopäätös on selvä.

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen esitti, että luterilaiseen perinteeseen kuuluu paljon hyvää, josta voi olla ylpeä ja iloinen. Hän kannusti luottamaan omaan hengelliseen traditioon. ”Ei tarvitse etsiä kommervenkkejä ulkopuolelta”. En usko hänen tarkoittavan, että pitää kääntyä sisäänpäin ja sulkea silmät muilta. Pitää oppia toisilta kirkoilta, tarvitaan keskustelua nykyajan aatevirtausten kanssa. Silti on terveellistä, että joku rohkaisee luottamaan omiin juuriin ja olemaan niistä terveellä tavalla ylpeä.

Nykänen kysyi myös, näkyykö uskon synnyttämä ilo ja siihen perustuva asenne? Kysymys on oikea, vähän viiltäväkin. Tämä ei saa johtaa keinotekoiseen hymyyn, enkä usko Nykäsen sitä tarkoittavan. Iloa ei voi käskeä. Kärsimyksen todellisuutta ei voi sivuuttaa. Silti on oikein, että annamme ilon näkyä. Positiivisuus tarttuu. Seurakuntalaisten silmissä moni asia korjaantuu pelkästään uudella työnotteella.

Kuluvan syksyn aikana monen papin mielessä on avioliittolain muutoksen seuraukset kirkossa. Niin pitääkin. Se on yksi tärkeä aihe monen muun ison asian joukossa. Olen itse seurannut keskustelua viran puolesta noin 20 vuotta ja sanoisin mieluusti muutaman painavan sanan sen nykyvaiheesta. Se ei kuitenkaan tunnu reilulta, kun yhteiselle keskustelulle ei käytännössä jää aikaa. Tälle asialle on tyypillistä, että vastakkaisia odotuksia on jo keskustelun määrästä: toisten mielestä tästä yhdestä asiasta keskustellaan liian vähän, toisten mielestä taas aivan liikaa.

Sen, joka haluaa perehtyä kirkolliseen keskusteluun, kannattaa lukea kirkolliskokouksen perustevaliokunnan ja yleisvaliokunnan asiaa koskevat lausunnot, piispainkokouksen selvitys parisuhdelain seurauksista ja piispojen perhekirjat Kasvamaan yhdessä ja Rakkauden lahja. Lisäksi on Antti Yli-Oppaan väitöskirja avioliiton teologiasta ja piispainkokouksen tuottamat asiantuntijoiden artikkelikokoelmat. Materiaalia riittää. Kotiläksyt on hyvä tehdä. Näin keskustelu ei jumitu, vaan voi mennä syvemmälle.

Elokuussa piispainkokous hyväksyi Joensuussa selonteon, joka koski kirkon avioliittokäsitystä, kaikkien ihmisten ihmisarvoa sekä papin velvollisuuksia. Taustalla oli kirkolliskokouksen vuosi sitten antama toimeksianto. Piispainkokouksen selonteossa on kolme kohtaa.

Ensiksi todetaan, että jokaista ihmistä pitää kohdella oikeudenmukaisesti – eikä se saa olla riippuvainen perhemuodosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Jokaista ihmistä pitää kunnioittaa – ja sen pitää näkyä sanoissa ja teoissa. Tätä perustellaan sekä yleisinhimillisesti että teologisesti: Jokainen ihminen on Jumalan kuva, ja Jeesus Kristus antaa mallin siitä, miten ihmisiä pitää kohdella. Selonteossa sanotaan myös, ettei tässä ole kirkossa aina onnistuttu. Seksuaalivähemmistöjen ja muiden vähemmistöjen karsastaminen ja poissulkeminen on vastoin kaikkea, mitä olemme kristittyinä.

Toiseksi todetaan, mikä on kirkon käsitys avioliitosta. Kirkko pitää avioliittoa Jumalan asettamana ja yhden naisen ja yhden miehen välisenä liittona. Tämä ei ole sattuma tai vahinko, vaan tätäkin näkemystä perustellaan yleisinhimillisesti – naisen ja miehen välinen suhde poikkeaa kaikista muista lähi- ja rakkaussuhteista siinä, että siitä voi syntyä uutta elämää – ja teologisesti: Jeesus puhui avioliitosta yhden miehen ja naisen välisenä ja perusteli tätä Raamatun luomiskertomuksella. Kirkkojen ekumeenisen vakaumuksen mukaan tämä ei ole suunnattu ketään vastaan. Olihan Jeesus itse naimaton.

Kolmanneksi selonteossa todetaan, että kirkoissa säilyy yhä oikeus toimittaa kirkollisia vihkimisiä itse tarkemmin määräämin ehdoin. Papille ei kuitenkaan synny oikeutta toimittaa samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Avioliittolaissa säädetään, että kirkollisen vihkimisen ehdoista määrää kukin kirkko- tai uskontokunta. Meidän kirkkojärjestyksemme mukaan avioliittoon vihkimisen ehdoista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa. Kirkkojärjestys määrää, että kirkollinen vihkiminen edellyttää kirkon jäsenyyttä ja rippikoulun käymistä, kirkkokäsikirja taas edellyttää, että kirkollisessa vihkimisessä kumppaneina on nainen ja mies.

Papiksi vihkimisessä pappi lupaa muun muassa noudattaa kirkon lakia ja järjestystä. Piispaksi vihkimisessä luvataan muun muassa: ”Tahdon noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä ja vakavasti kehottaa ja velvoittaa hiippakunnan pappeja samoin tekemään.”

Tähän kehottaminen – olipa asia mikä hyvänsä – ei ole minulle vaikeaa, päinvastoin. Lupauksessa mainitun vakavuuden sijasta teen sen ilomielin. Rohkea ja uskollinen pappi on sellainen, joka tahtoo pitää mitä on itse luvannut ja joka sitoutuu yhteisiin pelinsääntöihin – silloinkin kun sen yksityiskohtia on vaikea itse ymmärtää. Olen aina pitänyt itse kirkon uskoa ja järjestystä myönteisenä lähtökohtana, siitäkin huolimatta, että minullakin on pieniä korjausehdotusta molempiin. Kirkon usko ja järjestys antavat hyvät, yhteiset raamit, joiden sisällä toimia. Pappi lupautuu molempiin. Jos missä tahansa työyhteisössä työntekijä toimii vastoin yhteisiä ohjeita, sillä on aina seurauksia. Kuinka kirkko työyhteisönä voisi olla tästä poikkeus?

Minusta on tärkeää nähdä ja pitää mielessä, että selonteko ohjaa pappeja myös toimiaan oikein. Papilla on oikeus soveltaa oman harkintansa ja yhteisten sopimisen pohjalta vuonna 2011 hyväksyttyä piispainkokouksen pastoraalista ohjetta vapaamuotoisesta rukouksesta. Tämä ohje on legitiimi ja se antaa vapauden toimia oikein. Käsitykseni mukaan millään toisella Suomessa toimivalla kirkkokunnalla ei ole vastaavaa pastoraalista välinettä.

Selonteko on tullut virkatietä tuomiokapituliin ja se tullaan lähettämään niin ikään virkatienä kirkkoherroille toimeksiannolla: saata tämä papistolle tiedoksi ja keskustelkaa asiasta. Jos on kysymyksiä, ota yhteys piispaan tai tuomiokapituliin. Tämä ei siis ole keskustelun aloitus eikä lopetus, vaan sen yksi vaihe.

Kirkkoherra Teemu Laajasalo sanoi eräässä haastattelussa mielestäni viisaasti, että seksuaalikysymykset uhkaavat imeä hapen kirkosta. Jos yksi aihe ylikorostuu, se vie tilaa muilta. Ja jos tyyli kärjistyy, se vie hapen hengitykseltä. Toisaalta ei ole mielekästä kieltää keskustelua, enkä tiedä, kuka sellaista vaatiikaan. Miten voisimme keskustella tästä avoimesti, mutta kuitenkin niin, että avioliitto-asia ei puhalla ilmoja pihalle, vaan kulkee yhtenä muiden joukossa? Kokeilkaa tätä omassa työyhteisössänne.

Haluan kiittää kirkkoherra Janne Bovellania Iisalmen seurakuntaviikkojen eläväisestä esittelystä. Se on erinomainen esimerkki seurakunnan jalkautumisesta. Minua joskus satuttaa, kun kuulen sanottavan, että pappien pitäisi jalkautua seurakuntalaisten pariin – sitähän papit tekevät joka viikko ja viikonloppu jo toimituskeskusteluissa ja kirkollisissa toimituksissa. Ehkä on kuitenkin hyvä tehdä jalkautuminen näkyväksi ja koko seurakuntaa koskevaksi. Iisalmen mallissa on myös se hyvä puoli, että siinä ei pyritä järjestämään ylitöitä eikä keksimään keinotekoisia temppuja huomion saamiseksi. Riittää, että seurakunta tekee yhdessä näkyväksi sen hyvän ja monipuolisen viikkotoiminnan, jota se muutenkin tekee.

Itse olen toivonut, että ensi helatorstaina, jolloin reformaation merkkivuotta juhlitaan seurakunnissa, vietettäisiin torimessua – julkisessa tilassa, lapset huomioiden ja köyhille leipää jakaen. Tietojeni mukaan näin tullaan tekemään esimerkiksi Kuopiossa.

Lopuksi tahdon kiittää piispa Munib Younania. Tunnemme itsemme etuoikeutetuksi, kun saamme keskellemme Sinut, rakkaan veljemme, Luterilaisen maailmanliiton presidentin ja koko kirkkoyhteisömme ylimmän hengellisen johtajan. Vieläkin enemmän tahdomme kiittää sanomasta, jonka meille toit. Niillä tavoilla, joilla osaamme ja joihin kykenemme, tuemme Sinua ja kirkkoasi. Me olemme Sinun puolellasi.

Apostoli antoi työnsä jatkajalle ohjeet, jotka sopivat tänään myös meille kaikille: ”Puhalla täyteen liekkiin Jumalan armolahja, jonka sait kun minä panin kätteni sinun päällesi. Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. Pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät”(2. Tim. 4). Aamen.