Rukouksen merkitys

Edustaja Matti Ketonen on tietää sydänlääkärinä meistä parhaiten, miten sydän-niminen elin toimii ja miksi se on ihmiskehon keskus. Hän ja me muut tiedämme myös, että mystiikan ja spiritualiteetin teologiassa ”sydämellä” tarkoitetaan ihmisen hengellisen elämän keskusta. Rukouselämän vahvistamista koskeva aloite vie siis suoraan yksityisen kristityn ja koko kirkon hengellisen elämän keskukseen. Miksi se on nyt erityisen ajankohtainen?

Kristillinen spiritualiteetti jaetaan usein julkiseen jumalanpalvelukseen eli messuun ja toisaalta yksityiseen rukouselämään. Aloite liittyy erityisesti jälkimmäiseen. Lutherin rukouksen teologiaan mukaan rukous perustuu erityisesti kolmeen asiaan: 1) Jumalan käskyyn rukoilla, 2) Jumalan lupaukseen kuulla ja 3) ihmisen omaan hätään. Erityisesti tätä viimeistä olemme joutuneet opetelemaan koronapandemian aikana. Siihen myös aloitteessa viitataan: ”Hätä opettaa rukoilemaan”.

Teologisten, siis Jumala-uskosta nousevien perusteiden lisäksi rukousta voidaan perustella myös antropologisesti: empiiristen tutkimusten mukaan rukouselämä tukee ihmisen henkistä kriisinsietokykyä pitkittyneessä stressitilanteessa.

Antropologi Richard Socis tutki rukouselämän vaikutusta israelilaisten naisten selviytymisessä niin sanotun toisen Intifadan aikana 2000-luvun alussa. Tuona aikana lukuiset ennalta arvaamattomat terrori-iskut aiheuttivat epävarmuutta, turvattomuutta, ahdistusta ja pitkittynyttä stressiä.

Tutkimuksen mukaan ne juutalaiset naiset, jotka olivat uskonnollisesti sitoutuneita ja lukivat päivittäin psalmeja (mikä on keskeinen juutalaisen spiritualiteetin muoto) selvisivät kriisiajasta maallistuneita sisariaan paremmin. Säännöllinen rukouselämä vahvisti ihmisen hallinnan kokemusta epävarmuuden keskellä. Se vahvisti turvallisuuden tunnetta, ja auttoi jaksamaan luomalla toivoa. Vastaavia tuloksia on sittemmin saatu myös palestiinalaisten naisten keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa – kärsiväthän hekin jatkuvasti Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista.

Toisin sanoen antropologisten tutkimusten mukaan säännöllinen rukouselämä vahvistaa ihmisen henkistä jaksamista pitkittyneessä stressitilanteessa, jollainen pandemiakin on. Tämä näkökulma on jäänyt julkisessa keskustelussa kovin vähälle huomiolle. Hyvä, että ministeri siihen äsken ymmärtääkseni viittasi.

Itä-Suomen yliopistossa on tutkittu, miten koronapandemia on vaikuttanut ihmisten hengelliseen elämään ja seurakuntayhteyteen ja miten erityisesti jumalanpalveluksiin osallistuminen pelkän etäyhteyden välityksellä on vaikuttanut hengelliseen elämään. Koska tutkimukset julkaistaan vasta tulevana syksynä, niistä on annettava kunnia niille, joille se kuuluu eli tutkijoille Talvikki Ahonen, Laura Kalltsa, Pekka Metso ja Sini Mikkola.

Jotakin kuitenkin voidaan kertoa jo nyt. Nämä ovat omia tulkintojani tutkimuksista. Ensinnäkin tulkitsen tutkimuksia niin, että jumalanpalveluksien välittäminen etäyhteyksin auttoi pitämään yllä hengellistä elämää ja seurakuntayhteyttä. Striimaus kannatti ehdottomasti. Ja sitä kannattaa jatkaa ehdottomasti.

Toiseksi osallistuminen etänä ei kokemuksen tasolla vastaa osallistumista fyysisesti eli paikan päällä. Osallistuminen fyysisesti yhteiseen jumalanpalvelukseen kirkossa on hyvin kokonaisvaltainen kokemus: pukeudun juhlaan, astun kirkkotilaan, näen alttarin, teen ristinmerkin, veisaan virsiä yhdessä toisten kanssa, kunnioitan Jumalaa nousemalla seisomaan ja polvistumalla ehtoollispöytään, tunnen ehtoollisleivän ja -viinin maun, kumarran alttariin palvonnan merkiksi, osallistun kirkkokahveille, tapaan toisia ihmisiä, jotka kannattelevat minua ja niin edelleen. Osallistuminen virtuaalisesti tuntuu jollain tavoin vajaalta ja varjolta verrattuna osallistumiseen fyysisesti, erityisesti niille, joille rukoileminen yhteisessä jumalanpalveluksessa on tullut jollakin tavalla tutuksi.

Tämä ei mielestäni tarkoita, että striimaukset pitäisi lopettaa. Se tarkoittaa, että striimauksia kannattaa jatkaa, koska ne palvelevat niitä, jotka eivät pääse paikalle, mutta toisaalta eivät näytä karkottavan niitä, jotka haluavat osallistua messuun fyysisesti paikan päällä. Jumalanpalvelusten striimauksen lisäksi tarvitaan myös uusia keinoja säännöllisen rukouselämän vaalimiseen fyysisesti ja myös verkossa ja verkon yli.

Onko sitten piispainkokous oikea paikka aloitteelle? Viime viikolla eräs kirkolliskokousedustaja totesi julkisessa haastattelussa näin: ”Piispainkokous on polarisoitunut, eikä kykene tekemään yhteisiä päätöksiä kirkon jäsenille merkityksellisissä asioissa.”

Ensinnäkin tämä määrittely tulee ulkopuolelta, ja sellaisiin kannattaa yleensä suhtautua kriittisesti. Olen seurannut piispainkokouksen työskentelyä yhtä jaksoisesti vuodesta 2006, jolloin tulin valituksi piispainkokouksen sihteeriksi. Oman kokemukseni perusteella piispainkokouksen keskinäinen luottamus ja keskusteluyhteys toimivat tällä hetkellä – poikkeuksellisen hyvin. Uskon, että kirkolliskokous voi valiokuntakäsittelyn jälkeen lähettää tämän aloitteen piispainkokoukselle luottavaisin mielin. Kannatan siis aloitetta.