Evankeliumi (Matt. 25:31-46)

Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

 

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Tuomiosunnuntai on se pyhä kirkkovuodessa, joka kohottaa katseemme tulevaisuuteen ja sen päätökseen. Raamatun kielellä ei puhuta maailman lopusta, vaan ajan täyttymisestä.

Joku voi kokea siinä jotakin kolkkoa. Jollakin tavoin ymmärrän sitä. Sujuvan arjen kannalta ei ole erityisen hyödyllistä murehtia koko ajan maailmanlopun asioita. Elämä käy turhan raskaaksi, jos aamulla, päivällä, illalla ja yöllä on mielessä vain kaiken loppu. Jeesuskin kehottaa pyhään huolettomuuteen Matteuksen evankeliumin alussa: ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet” (Matt. 6:34). On tervettä ja kristillistä iloita Jumalan lahjoista, syödä ja juoda, harrastaa ja hikoilla, nauraa ja hurpatella. Vieläkin liikuttaa kaksi viikkoa sitten saamani isänpäiväkortti, johon 8-vuotias tytär oli kirjoittanut: ”Kiitos isi, kun teemme aina hassuja juttuja.”

Asian toinen puoli on se, että tulevaisuuden kohtaloiden ajatteleminen on peri-inhimillistä, eikä sitä oikein voi kieltääkään. Vastuullista on varautua tulevaan. Ihminen on luomakunnan olennoista ehkä ainoa, joka kykenee ajattelemaan myös omaa rajallisuuttaan, siis omaa katoavaisuutta ja kuolemaa.

Toisin kuin monet luulevat, uskontoa ei tarvita muistuttamaan omasta katoavaisuudestamme. Siitä pitää huolen elämä itse. Mitä muuta koko tämä vuosi on ollut, kun oman ja toisten suojelemista hengenvaaralliselta virustaudilta? Mikä muu selittää poikkeuksellisen jyrkkiä rajoitustoimia kuin suojelunhalu ja kuolemanpelko. Ja vaikka itsekin toivon toimivaa rokotetta kuin kuuta nousevaa, eihän se tee meitä immuuniksi kuolemaa tai edes kuolemanpelkoa vastaan.

Uskontoa ei tarvita muistuttamaan siitäkään, että myös maapallon elämällä on loppu, päätös. Fysiikka kertoo aurinkokuntamme lainalaisuuksista, mutta ei se pelastusta lupaa. Itse asiassa se lupaa varmaa lämpökuolemaa. Joku voi laittaa pelastuksen toivon ihmiskunnan kykyyn kehittyä paremmaksi. Minäkin toivon sitä, mutta olisin silti varovaisempi. Historia opettaa. Vaikka ydinsotaa ei tarvitse pelätä niin kuin ennen, silti valtioiden varastossa on yhä riittävä määrä joukkotuhoaseita, jolla kaikki elämä voidaan tuhota.

Uutiset ilmastonmuutoksesta saavat varsinkin nuoret tuntemaan epävarmuutta, jopa elämän tuhoutumisen pelkoa. Vuosi sitten julkaistun raportin mukaan monet ihmiset kärsivät ympäristö- tai ilmastonahdistuksesta. Kyse ei ole sairaudesta, vaan epämiellyttävistä tuntemuksista, joihin liittyy fyysisiä oireita: unihäiriöitä, ylivirittyneisyyttä, alakuloisuutta tai levottomuutta ja niin edelleen.

Kaikella tällä haluan sanoa vain sitä, että ei erilaisiin tulevaisuushuoliin tai tuhoutumispelkoihin tarvita uskontoa. Ne syntyvät aivan tavallisesta uutisten ja elämän tarkkailusta.

Kristilliseen uskoon liittyy tasapainon etsiminen pyhän huolettomuuden ja nöyrän katovaisuustietoisuuden välillä. Jeesus kehottaa luottamaan vapautuneesti Jumalan huolenpitoon: ”Kuka teistä voi murehtimisella lisätä yhtään elinpäivää”, Vapahtaja muistuttaa. ”Älkää huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Tämä pitää tulkita kirjaimellisesti, ei vertauskuvallisesti. Älä kuluta elämääsi pelkkään murehtimiseen, etsi jatkuvasti elävän Jumalan kasvoja, hän tahtoo hyvää, hän pitää sinusta huolen.

Samalla Kristus myös paljastaa jotakin aikojen täyttymisestä. Kerran koettaa aika, jolloin kaikki arvioidaan Kristuksen tuomioistuimen edessä. Toiset saavat kutsun. ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” Mutta toiset käännytetään pois: ”Menkää pois minun luotani.”

Olen itse kokenut tuomiosunnuntain evankeliumin aina jylhänä ja vaikuttavana, jopa turvallisena. Se nimittäin kertoo järjestyksestä, ei mielivallasta.

Jos Jumalaa ei ole, vaikuttaa siltä, ettei maailmankaikkeudessa ole myöskään mitään moraalista järjestystä, sellaista, joka olisi meidän mieltymyksistä riippumaton. Ilman Jumalaa puhe ihmisarvosta, maailman moraalisesta järjestyksestä ja oikeuden toteutumisesta näyttävät menettävän perustan. Osoittaahan sekä historia että nykypäivä, että viattomat joutuvat usein kärsimään syyttä ja kun taas lurjukset pääsevät usein kuin koira veräjästä.

Päivän evankeliumi muistuttaa, että ihminen on pyhä. Maailmassa on fyysisen järjestyksen lisäksi myös moraalinen järjestys. Ihminen joutuu vastuuseen, enemmin tai myöhemmin. Viaton ei jää vaille hyvitystä eivätkä laupiaat jää vaille palkkaa. Vääryydellä ei ole viimeistä sanaa.

Pyydän kiinnittämään huomiota nyt kahteen seikkaan evankeliumissa. Ensinnäkin sen mukaan arviointiperusteet, joilla hyvä ja paha erotellaan, eivät ole mielivaltaisia, vaan sellaisia, jotka vetoavat meihin intuitiivisesti. Päivän evankeliumin mukaan viimeisellä tuomiolla kansoja ja ihmisiä ei arvioida sen mukaan, mitä he söivät tai jättivät syömättä tai miten he pukeutuivat tai ketä he äänestivät vaaleissa tai muuta vastaavaa. Arviointiperusteena on se, kuinka he näkivät kärsivissä Kristuksen, miten he kohtelivat nälkäisiä, kodittomia, köyhiä, sairaita ja muita kärsiviä, joihin Kristus samaistuu ja joissa Kristus astuu luoksemme. Viimeisellä tuomiolla arvioidaan siis ennen muuta sitä, millä tavoin me Kristuksen seuraajina tunnistamme yhteisen ihmisyyden kaikissa ihmisissä.

Toinen olennainen seikka päivän evankeliumissa on se, että tuomarina ei ole kukaan ihminen, sotapäällikkö tai reality-juontaja, vaan Kristus. Itse asiassa häntä ei kutsuta tuomariksi, vaan kuninkaaksi ja paimeneksi. Viimeisellä tuomiollakin hän on ennen muuta paimen, Hyvä Paimen.

Tämä on se paimen, jonka me tunnemme ja johon me luotamme, ei sellainen, jota emme tunne ja jota pitäisi pelätä kuin tuntematonta. Aikojen täyttyessä me tulemme hänen eteensä, jonka jo tunnemme. Pyhässä kasteessa meidät on yhdistetty Kristukseen ja hänen kirkkoonsa. Hengellinen elämä kirkon yhteydessä, siis ehtoollinen, Jumalan sanan lukeminen ja kuuleminen sekä rukous yksin ja yhdessä, pitävät meidät Kristuksen yhteydessä, opettavat tuntemaan häntä ja kasvamaan hänen armossaan. Siksi meidän ei tarvitse langeta uuvuttavaan itsetarkkailuun tai astua levottomana jonkun tuntemattoman eteen.

Sisaret ja veljet, tänään vietetään myös Pohjois-Savon Kansanlähetyksen 50-vuotisjuhlaa. Kansanlähetys syntyi toteuttamaan sitä työnäkyä, joka sisältyy päivän evankeliumiin. Ensinnäkin se on alusta lähtien pyrkinyt palvelemaan kirkkoa ja maailmaa niin, että ihmiset oppisivat tuntemaan Kristuksen jo tässä elämässä. Se syntyi siitä havainnosta, että kaikki eivät tunne Kristusta. Kun ihmisessä vahvistuu usko Kristukseen tässä elämässä, hän on turvassa jo nyt, eikä hänen tarvitse pelätä mitään, ei tässä elämässä eikä viimeisellä tuomiolla. Kun ihminen oppii turvautumaan Hyvään Paimeneen jo tässä elämässä, hän tietää, että aikojen lopulla vastassa on tuttu Hyvä Paimen, jonka me jo tunnemme, ja joka tunnistaa meidät ja kutsuu taivasten valtakunnan juhlailoon.

Toiseksi Kansanlähetys on myös ponnistellut kokonaisvaltaisen lähetystyön puolesta, siis sen puolesta, että me tunnistaisimme köyhissä ja sairaissa Kristuksen. Diakonia eli kristilliseen uskoon perustuva palveleva rakkaus ei ole evankeliumille vieras asia, vaan se nousee Kristuksen sanoista ja teoista, kuten päivän evankeliumi osoittaa: ”Totisesti, kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni ja sisaruksistani, sen te olette tehneet minulle.’

Esitän syvän iloni ja kiitokseni siitä, että Pohjois-Savon Kansanlähetys on toteuttanut tätä työnäkyä sekä järjestönä että kantamalla jäsentensä välityksellä aktiivista vastuuta paikallisissa seurakunnissa.

Nämä evankeliumin molemmat puolet, Kristuksen julistaminen sanoin ja teoin, ovat Pohjois-Savon Kansanlähetyksen pysyvät tehtävä. Ja lopulta ne ovat meidän kaikkien yhteinen kutsumus, johon Vapahtaja meitä kutsuu. Hän on meidän toivomme ja turvamme sekä tänään että aikojen täyttyessä.