Juhlapuhe Itä-Suomen lääketiedetapahtuman 2019 avajaisissa

Kunnioitettu arkkiatri, arvoisat terveydenhuollon ammattilaiset, hyvät juhlavieraat,

Lääkärin ja hoitajan kutsumus kuuluu ihmiskunnan vanhimpiin ja arvostetuimpiin ammatteihin. Siksi lääketiede kuuluu filosofian, teologian ja oikeustieteen ohella tuhat vuotta vanhan länsimaisen yliopistolaitoksen perinteiseen repertoaariin, ja Itä-Suomen yliopiston hallituksessa olemme suunnattoman ylpeitä siitä, että myös Itä-Suomen yliopistossa on terveystieteiden tiedekunta. Asettamatta oppiaineita arvojärjestykseen lääketiede ja laajemminkin terveystieteet kuuluvat kiistatta yliopistomme vetureihin ja vetovoimatekijöihin. Niiden menestyksestä riippuu hyvin pitkälle Itä-Suomen yliopiston menestys, ja siitä on taas ratkaisevasti riippuvainen koko Itä-Suomen elinvoima.

Näiden päivien teema on ”Tässä ja nyt”.  Se on iskevä, ehkä vähän filosofinenkin. Muuan kreikkalainen sarjakuvapiirtäjä Arkas on käsitellyt teemaa oivallisella piirroksella. Siinä metrokarttaa katseleva turisti kiinnittää huomiota pieneen punaiseen pisteeseen, jonka kohdalla lukee ”Olet tässä”. Seuraavassa ruudussa hän kaivaa taskustaan tussin ja lisää sen alle tekstin: ”Niin, mutta miksi?”

Tämä eksistenttinen kysymys ”tässä ja nyt, mutta miksi” on terveen ihmisen järkevä kysymys: Miksi olen olemassa, mistä tulemme, mihin olemme menossa? Mikä on kaiken mieli ja tarkoitus? ”Tässä ja nyt – mutta miksi” on myös jokaisen sairaan ihmisen kysymys. Se on potilaan mielessä, kun lääkäri joutuu kertomaan hänelle ikäviä uutisia tai kun sairaalapappi kohtaa kuolevan ihmisen – sairaalapappien valtakunnallisia neuvottelupäiviä vietettiin muuten viime viikolla Kuopiossa. Ihminen voi kysyä sitä myös huumaavan onnen hetkenä, kun jotakin todella hyvää on tapahtunut: ”Miksi tämä ilo ja onni juuri minulle, enhän ole tällaista ansainnut.”

Lääketiedettä arvostetaan nykyisin erittäin korkealle. Samalla näyttää siltä, että myös kritiikki on kasvanut. Arvelen, että syytöksiä on ainakin kaksi. Ensimmäistä niistä voisimme kutsua autokorjaamoväitteeksi: joidenkin mielestä nykylääketiedettä vaivaa mekanistinen ja materialistinen ihmiskäsitys, jossa ihminen nähdään yksipuolisesti fysikaalis-biologisena organismina. Tässä kertomuksessa lääkäri on kuin autonkorjaaja, joka vaihtaa potilaan rikkoutuneet osat terveisiin ja palauttaa hänet baanalle katsomatta silmiin ja kyselemättä kuulumisia.

Itse en ole koskaan kokenut näin, ja olen vakuuttunut, että nykyisessä lääketieteellisessä koulutuksessa panostetaan potilaan kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen, myös siihen, jota kreikkalaiset kutsuivat sanalla psykhee, mieli tai sielu. Rohkenen arvella, että suurin osa näistä ongelmista korjaantuu jo sillä, että lääkäri katsoo potilasta rauhallisesti silmiin ja viestittää: ”Tässä ja nyt me olemme. Miten voit, mitä sinulle kuulu? Olen tässä ja nyt sinua varten. Haluan kuunnella ja auttaa.” Se voi kuulostaa helpolta, jopa itsestään selvältä, mutta kokemuksesta tiedämme kaikki, että ihmisen kuunteleminen oikein tosissaan käy raskaasta työstä.

Toinen kritiikki on vakavampaa, ja sitä voisimme sanoa makuasiaväitteeksi: joidenkin mielestä tutkijoiden tieteelliseen tutkimukseen perustuvat näkemykset ovat vain yksi mielipide muiden joukossa. Totuuden ajatellaan olevan pelkkä makukysymys. Tällaisia syytöksiä esitetään usein yhteiskuntatieteilijöitä kohtaan – mikä on ehkä siinä mielessä ymmärrettävää, että humanistisissa tieteissä tulkinnan osuus on usein suurempi kuin luonnontieteissä. Kekkostutkijat Hannu Rautkallio ja Juhani Suomi jakavat saman lähdeaineistoin, mutta tulkitsevat niitä vastakkaisilla tavoilla ja vastaavat eri tavalla siihen, oliko Kekkonen lurjus vai sankari. Silti myös lääketieteen tutkimukset saatetaan asettaa kyseenalaisiksi tai sisäisesti ristiriitaisiksi.

Tällaista tiedeskeptisyyttä tai tiedevihamielisyyttä on syytä yhdessä vastustaa. Länsimaisessa yliopistolaitoksessa harjoitettu tiede on osoittautunut erityisen tehokkaaksi ja uskottavaksi uuden tiedon saavuttamisen välineeksi, kun selitetään empiirisen maailman ilmiöitä. Erityisesti tämä menestystarina koskee luonnontieteitä ja lääketieteitä. Meidän on yhdessä puolustettava tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa lääketiedettä.

Senkin takia pidän ensiarvoisen tärkeänä, että lääketiedetapahtuman kaltaisia päiviä järjestetään. Se tukee lääkäreiden kollegiaalisuutta, auttaa jatkuvan oppimisen tiellä, mutta myös vahvistaa lääketieteen asemaa kulttuurisesti. Olen myös vaikuttunut päivien sisällöstä ja siitä, miten keskeisten kysymysten äärellä teillä on mahdollisuus pysähtyä: ”Uni terveyden tekijänä”, ”Lasten ja nuorten käytöshäiriöt”, ”Lääkärin työhyvinvointi”, vai muutamia mainitakseni.

Tiedeskeptisyyden toisessa ääripäässä on tiedeusko eli skientismi, jonka mukaan tiede vastaa tai tulee vastaamaan kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Useimmat tutkijat, esimerkiksi ruotsalainen skientismiä tutkinut professori Mikael Stenmark, pitävät tällaista näkemystä filosofisesti ongelmallisena, sillä se näyttää perustuvan ei-tieteellisiin oletuksiin ja lähtökohtiin. Niin sanottu tieteellinen realismi lähtee siitä, että tiede kykenee tuottamaan empiirisestä maailmasta uutta tietoa, joka on luotettavaa ja toimii, vaikka tieteellinen metodi ei anna suoraa vastausta esimerkiksi arvoja, moraalia ja perimmäisiä eksistenttisiä ongelmia koskeviin kysymyksiimme – niihin, jotka usein alkavat ”tässä ja nyt, mutta miksi”.

Olen luvannut sanoa muutaman sanan uskonnon ja terveyden suhteesta, vaikka pidänkin sen tutkimista metodisesti hyvin vaikeana.

Uskonnon ja terveyden suhde riippuu siitä, millaista uskonnollisuutta tarkoitetaan ja miten terveys ymmärretään. Uskonto, terveys ja sairaus ovat äärimmäisen moni-ilmeisiä ilmiöitä, ja niitä on erittäin vaikea määritellä tavalla, jonka kaikki voisivat hyväksyä. Te tiedätte minua paremmin, että moni sairaalta vaikuttava tuntee itsensä terveeksi, ja päinvastoin. On niitäkin, jotka oirehtivat jatkuvasti, vaikka heissä ei voida diagnosoida mitään sairautta.

Uskonto taas on erittäin laaja käsite, joka ei tarkoita vain yksittäisten propositioiden eli väitelauseiden totenapitämistä, vaan hyvin kokonaisvaltaista elämänmuotoa. Siihen kuuluvat esimerkiksi pyhät kertomukset ja kirjoitukset, yhteiset vakaumukset, hengellinen elämä eli spiritualiteetti, pyhät toimitukset eli riitit, oikeus-, yhteiskunta- ja moraalikäsitykset ja niin edelleen. Uskonnot ovat myös keskenään niin erilaisia, että niillä ei oikeastaan ole mitään selvää yhteistä nimittäjää. Minulle meinaa tulla pikkuisen ihottumaa, kun julkisuudessa puhutaan usein uskonnosta yksikössä, näkemättä aitoja eroja niiden välillä. Uskontotieteellisessä tutkimuksessa on todettu, että uskonnoilla ei ole mitään yhteistä nimittäjää. Esimerkiksi uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen sanoo: ”Vaikka uskonnoilla on yhteisiä piirteitä, ei ole syytä olettaa, että olisi olemassa jokin uskonnon ydinolemus, joka voitaisiin selittää yhdellä teorialla” (Tiede 10/2011). Vähän tylsä, mutta aineistosta nouseva johtopäätös.

Terveyden, sairauden ja uskonnon monimerkityksisyydestä johtuu, että uskonnon ja terveyden välistä vuorovaikutusta on hyvin vaikea tutkia tieteellisin keinoin. Menetelmät jäävät vajaiksi, jättävät tulkinnan varaa ja herättävät lisäkysymyksiä. Tiedemiehenä suhtaudun epäilevästi tieteellisten metodien mahdollisuuksiin selvittää uskonnon terveysvaikutuksia, ainakaan tyhjentävästi.

Koska kysymys on kuitenkin mielenkiintoinen, viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana uskonnon ja terveyden suhteesta on maailmalla julkaistu tutkimuksia jatkuvasti enemmän. Esimerkiksi vuosien 1965-2000 välisenä aikana maailmalla on julkaistu yli 20 000 tieteellistä julkaisua aiheesta. Suomessa uskon ja terveyden suhteesta väitellyt lääkäri Timo Teinonen esittää johtopäätöksiä näistä tutkimuksista kirjassaan Terveys ja usko (Kirjapaja 2007), joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.

Teinonen summaa nämä tutkimukset kiteyttämällä: ”Tutkimusten pohjalta näyttää siltä, että uskonnollisuus on useammin yhteydessä hyvään kuin huonoon fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen” (s. 34). Toisin sanoen uskonnolla ja terveydellä on positiivinen korrelaatio. Vaikka uskonnollinen vakaumus ja hengellisyys ei tietenkään estä sairastamasta eikä kuolemasta, silti tilastollisesti niillä, jotka ovat sisäistäneet uskon ja pyrkivät elämään hengellistä elämää yhteisössä, on keskimäärin paremmat edellytykset elää terveenä, välttyä sairauksilta tai toipua sairauksista kuin uskonnollisesti välinpitämättömillä. Tämä on siis lääketiedettä, ei teologiaa. Tässä ei oteta kantaa metafyysiseen kysymyksen Jumalasta, vaan hengellisyyden ja terveyden väliseen korrelaatioon siten kuin se ilmenee empiirisen aineiston pohjalta.

Tutkijat ovat pyrkineet etsimään erilaisia immanenttisia eli tämänpuoleisia selityksiä uskonnon myönteisille terveysvaikutuksille. Teinonen esittelee eräitä teorioita. Uskonnollinen vakaumus ja hengellinen elämä saattaa lisätä hyvinvoinnin tunnetta, mikä voi ehkäistä esimerkiksi masennusta ja itsemurhia. Se antaa toivoa ja auttaa jaksamaan, kun ihminen vanhenee ja joutuu kasvotusten katoavaisuutensa kanssa. Uskoon sisältyvä maailmankatsomus voi antaa merkityksen sekä ihmiselämän myönteisille että raskaille kokemuksille. Uskoon kuuluvat myönteiset tunteet, ilo ja kiitollisuus, purkavat arkipäivän stressiä. Toisaalta myös vastoinkäymiset ja kärsimys, kuten läheisen menetys, oman toimintakyvyn lasku tai leipähuolet ovat ehkä paremmin kohdattavissa uskon antamasta vakaumuksesta käsin.

Vaikka länsimaissa uskonnot ovat privatisoitumassa, esimerkiksi kristinusko on lähtökohtaisesti yhteisöllistä. Monissa selityksissä pannaankin paljon painoa myös uskonyhteisön eli seurakunnan myönteisille vaikutuksille. Esimerkiksi kristilliseen uskoon kuuluu toisista huolehtiminen, ystävällisyys, anteliaisuus, anteeksiantaminen ja lähimmäisen rakkaus. Kun ihminen elää tällaisia ihanteita tavoittelevassa uskonyhteisössä, hän saa auttaa ja tulee itsekin autetuksi. Tämä tukee mielenterveyttä, ehkäisee masennusta ja useiden tutkimusten mukaan myös auttaa toipumaan sekä mielen että ruumiin sairauksista. Tietenkin ahdas yhteisö voi sairastuttaa, siitäkin on varottavia esimerkkejä. Mutta jos seurakunta on terve eli elää arvojensa mukaan ja jos ihminen tuntee yhteenkuuluvuutta siihen, tällaisella elämällä on ilmeisesti myönteisiä terveysvaikutuksia. Piispan yksi virkatehtävä on suojella oikeaa hengellisyyttä ja torjua väärää. Merkillistä on, että Uusi testamentti ei kuitenkaan filosofisella kielellä ”oikeasta opista”, vaan medikaalisella kielellä ”terveeksi tekevästä opista” (hygiainuusees didaskalias, 2. Tim. 4:3; hygiainontoon logoon, 2. Tim. 1:13). Ajatuksena näyttää olevan, että väärällä opilla on huonoja terveysvaikutuksia ja se vie epätoivoon, ahdistukseen tai ylpeyteen, kun taas oikea opetus synnyttää iloa, rauhaa ja kiitollisuutta (mistä ei vielä seuraa, että oikea oppi olisi redusoitavissa terveysvaikutuksiin).

Teinonen esittelee myös teorian, jonka mukaan sosiaalinen sitoutuminen uskonyhteisöön ja sen ihanteisiin ja hyveisiin vähentää terveyttä uhkaavia elämäntapoja, kuten tupakointia, alkoholismia, huumeriippuvuutta, irrallisia sukupuolisuhteita ja rikollisuutta. Eräässä italialaisessa seurantatutkimuksessa tutkittiin 30 vuoden ajan nunnien verenpainetta ja sydänsairauksia ja verrattiin niitä luostarin aidan toisella puolella eläviin naisihmisiin. Tulos oli yksiselitteinen ja selvä: nunnien verenpaine ja sairastelu eivät nousseet iän myötä samalle tasolle kuin aidan toisella puolella. Ehkä nunnien rauhallinen elämäntyyli, yksinkertainen ruokavalio ja säännölliset elämäntavat selittävät hyviä tuloksia fyysisessä terveydessä.

Mitä näistä lääketieteen tuloksista pitäisi ajatella teologina? Pitäisikö olla hyvillään ja tyytyväinen? Vai pitäisikö olla huolissaan? Onko vaarana, että terveydestä tulee vahvan uskon mittari? Käykö niin, että monien sairauksien ja vastoinkäymisten vaivaamaa ihmistä pitää vielä rankaista leimaamalla hänet huonoksi uskovaksi?

Tästä voisi puhua paljonkin, mutta silloin jouduttaisiin metafysiikan puolelle. Totean vain lyhyesti, että teologian näkökulmasta uskonnon ja terveyden myönteinen korrelaatio ei saisi johtaa siihen, että teemme terveydestä jonkinlaisen korvikejumalan. Esimerkiksi Taina Kinnusen kulttuuriantropologian alaan kuuluvassa väitöskirjassa Pyhät bodarit – yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa esitetään, että kehonrakennus on saanut jonkinlaisia uskonnollisia muotoja. Yhteisen päämäärän eli treenatun kehon ja niukan rasvaprosentin saavuttamiseksi ollaan valmiit harjoittelemaan ja harjoittamaan ankaraakin askeesia. ”Uskonyhteisö” tukee toista ja salin seinillä oleva pyhien kuvasto tai ikonimaailma antaa voimaa. Kun sitten keho alkaa näyttää ikääntymisen merkkejä, se voi olla uskonkriisiin verrattava eksistenttinen kriisikokemus. Vastaavasti Amerikassa tunnetaan menestysteologisia tulkintoja kristinuskosta, jossa ajatellaan, että oikea usko johtaa automaattisesti terveyteen ja onneen. Luterilainen perinne suhtautuu tällaiseen johtopäätökseen kriittisesti, koska se on teologisesti heikosti perusteltu ja myös kohtuuton sairastavan tai elämässään epäonnistuneen kannalta.

Luterilaisessa perinteessä korostetaan, että sairaus ja kärsimys kuuluvat elämään. Ne kuuluvat jokaisen ihmisen osaan. Toisille sallitaan aivan kohtuuttoman paljon sairautta. Nuorempi siskoni sairasti aivokasvainta puolet lyhyeksi jääneestä elämästään, ja minun vaikea nähdä, miksi hän sai niin raskaan osan. ”Tässä ja nyt, mutta miksi”. Ja nekin, jotka ulkoisesti näyttävät menestyviltä ja onnellisilta, voivat salaa kärsiä sisäisistä ahdistuksista. Monen hymyn taa kätkeytyy itkua ja kyyneleitä. Kärsimys on totta. Se murskaa kaiken epäterveellisen menestysteologian. Se särkee kaikki valheelliset kuvitelmat siitä, että usko olisi onnellisuusautomaatti tai terveyden varma pantti. Luterilainen ristin teologiaan kuuluu ajatus siitä, että maailmankaikkeuden Luoja ja kaikkivaltias Majesteetti voi kätkeytyä myös vastakohtaansa, heikkouteen, häpeään, sairauteen ja kärsimykseen ja lähestyä meitä niissä. Tästä johtuu, että meidän perinteessämme vieroksutaan menestysteologiaa ja suhtaudutaan myötätuntoisesti kärsiviin ja sairaisiin.

Kunnioitetut lääkärit ja terveydenhuollon ammattilaiset. Teidän tehtävänänne on edistää terveyttä ja parantaa sairauksia. Siihen kuuluu usein myös erilaisen kärsimyksen, kivun ja elämän rajallisuuden kohtaaminen. Se työ ei ole eikä tule koskaan olemaan helppo. Silti ja ehkä juuri sen takia sen on tavattoman arvokasta. On vaikea kuvitella yhtä kunniallista kutsumusta. Teette työtä, jolla on tarkoitus. Siksi toivon teille rohkeutta ja viisautta ja toivottavasti myös työn iloa.

Tässä ja nyt. Aamen.