Tieto on Jumalan lahja, siksi se ei ole kaupan

Jokainen meistä on kuullut monta kertaa Jeesuksen vertauksen Laupiaasta samarialaisesta tai ”hyvästä” samarialaisesta, kuten englantilaiset sanovat. Sehän osuu kirkkovuodessa elokuuhun, jolloin vietetään koulukirkkoja ja oppilaitosten avajaisjumalanpalveluksia. Muutenkin se on yksi länsimaisen kulttuurin peruskertomuksia. Oletteko koskaan tulleet kysyneeksi, mitä hyötyä hyvällä samarialaisella oli siitä, että hän teki hyvää tuntemattomalle lähimmäiselle: valeli haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne, nosti miehen juhtansa selkään – toisin sanoen luovutti uhrille oman paikkansa – vei hänet majataloon ja piti hakatusta huolta? Mitä järkeä oli siinäkään, että hän vielä maksoi omasta pussistaan tuntemattoman potilaan hoitokulut? Kaksi denaaria vastasi kahden päivän palkkaa, nykyrahassa 410 euroa, jos laskentaperusteena käytetään Itä-suomen yliopiston professorin keskipalkkaa (mukana ovat palkalliset vapaapäivät).

Mitä hyötyä on hyvän tekemisestä toiselle? Tämä kysymys on yhtäältä tieteellinen: viime vuosina varsinkin angloamerikkalaisessa tutkimuksessa on yritetty löytää luonnontieteellistä selitystä lähimmäisen rakkauden tosiasialle, hienommin sanottuna ihmisen altruistiselle käyttäytymiselle. Yleisin selitys on tietenkin se, että ihmiselle on kehittynyt tarve pitää huolta jälkeläisistään, ehkä myös lähisukulaisistaan, jotta hän varmistaisi omien geeniensä eloonjäämisen. Tämän selitys pitää varmaan osittain paikkansa, mutta sen ongelma on siinä, että tällainen oman eloonjäämisen varmistelu ei pohjimmiltaan ole pyyteetöntä altruismia, pikemminkin se tulee paljon lähemmäksi oman edun tavoittelua, egoismia.

Toiseksi Hyvän samarialaisen osoittama lähimmäisenrakkaus näyttää murskaavan kaiken hyötymoraalin. Kertomuksen samarialainen ei auta omaa lastaan, ei edes oman sukunsa tai heimonsa jäsentä, vaan nimenomaan tuntematonta potilasta – Jeesuksen kertomuksessahan tuo potilas jätetään kuulijalle täysin tuntemattomaksi, mikä on muuten erittäin olennainen pointsi kertomuksessa. Potilaasta sanotaan vain, että hän on ”eräs mies”, toisin sanoen kuka tahansa ihmispersoona. Hyvä samarialainen ei saa hyötyä hyvän tekemisestä. Hän päinvastoin joutuu näkemään vaivaa tuntemattoman lähimmäisen takia: hän luopuu vapaaehtoisesti mukavasta istumapaikasta, suunnitellusta aikataulusta ja kahden päivän palkasta. Tällainen ei mahdu mitenkään luonnontieteelliseen teoriaan altruismista oman geeniperimän varmisteluna.

Mitä hyötyä on hyvän tekemisestä toiselle? Tämä kysymys on myös filosofinen ja eksistenttinen, eli se koskee jokaista meitä. Erityisesti se on kipeä ongelma koko länsimaisessa kulttuurissa. Kuulu englantilainen filosofi, professori Alasdair McIntyre esittää läpimurtoteoksessaan Hyveiden jäljillä (After virtue) – jonka muuten on suomentanut oppinut kuopiolainen opettaja Niko Noponen – että viimeisen 200 vuoden aikana länsimainen etiikka on joutunut kriisiin. Hänen mukaansa olemme menettäneet yhteisen käsityksen ihmisyydestä ja hyvästä elämästä. Siksi myös etiikan yhteinen perusta on hajonnut. Antiikin filosofien ja kristinuskon korostama hyve-etiikka ei enää kelpaa modernille ihmiselle, vaan hyve-etiikka on korvattu hyötymoraalilla, utilitarismilla. On tullut luontevaksi kysyä, mitä hyötyä on hyvän tekemisestä, mitä minä saan moraalisista valinnoista.  McIntyren mukaan hyötymoraali ei kuitenkaan ole kyennyt ratkaisemaan ihmiskunnan kipeitä ongelmia: se ei ole pystynyt ratkaisemaan, mitä hyöty lopulta on, kenen hyöty voittaa ja millä ajalla hyötyä pitäisi laskea, viikon, kuukauden, vuoden vai vuosituhannen. Selvää on, että oikeaa ja väärää on arvioitava myös seurausten näkökulmasta. Kuitenkin ahdas hyötymoraali näyttää lopulta johtavan eturyhmäetiikkaan, jossa vain vahvat määrittelevät hyödyn ja siten myös oikean. Voi kysyä, tekeekö hyötymoraali etiikasta lopulta kauppatavaraa.

Kristillisen uskon mukaan elämässä on asioita, jotka eivät ole kaupan. On olemassa asioita, joilla on arvo itsessään, asioita, joihin ei voi ripustaa hintalappua. Rehellisiä jos ollaan, oikeastaan kaikki tärkeimmät asiat elämässä ovat lahjaa: perhe, ystävät, terveys, ammattikutsumus, turvallinen yhteiskunta, puhdas luonto ja niin edelleen. Lahjaa, jonka me olemme saaneet ilmaiseksi. Lahjaa, jonka vastaanotamme edellisiltä polvilta, vanhemmilta, ystäviltä. Lahjaa, joka viime kädessä säteilee Jumalan omasta hyvyydestä, siitä että Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus, kaiken hyvän antaja ja lahjoittaja.

Vertauksellaan Laupiaasta Samarialaisesta Jeesus tahtoo muistuttaa, että oikea ja väärä eivät ole kauppatavaraa. Lähimmäisen rakkaus ei laskelmoi omaa etua. Lähimmäistä on autettava, vaikka siitä ei olisi hyötyä. Toiselle on oltava hyvä, koska Jumala on meitä kohtaan hyvä. Ei ole vaikeaa nähdä Jeesuksen vertauksessa oikeaa kuvaa kirkosta: kirkkoisät aina Augustinuksesta Lutheriin ymmärtävät vertauksen niin, että se puhuu kirkosta, joka on syntisten sairaala ja parannettavien majatalo, jossa hyvä samarialainen, Kristus itse, kantaa meitä kaikkia ja hoitaa jokaisen haavoja.

Entä yliopisto? Voisiko myös tutkimus ja tieto kuulua näihin itsessään hyviin lahjoihin, joita ei tulisi uhrata rahan alttarille? Osallistuin kuukausi sitten olympiakisoihin. Kyseessä oli Luther-tutkijoiden huippuhetki, joka viides vuosi järjestettävä reformaation tutkijoiden kansainvälinen kongressi, aiheena Luther yliopiston uudistajana. Siellä historioitsijat, filosofit ja teologit kertasivat esitelmissään, että länsimainen yliopisto sai alkunsa varhaiskeskiajalla kirkon piirissä, kun kristityt munkit kokoontuivat yhteen tutkimaan kirjoituksia ja tavoittelemaan totuutta kurinalaisesti, siis yhteisössä ja yhteisesti hyväksytyillä metodeilla. Luterilainen reformaatio sai puolestaan alkunsa yliopiston piirissä, syrjäisen Wittenbergin maakuntayliopiston luentosaleista. Keskeisenä innoituksen lähteenä oli yleisesti tunnettu periaate: ”Scientia est donum Dei, unde vendi non potest”, tieto on Jumalan lahja, siksi se ei ole kaupan.

Tämä periaate perustui siihen yhteiseen vakaumukseen, että Jumala on luonut taivaan ja maan ja asettanut erilaiset luonnonvakiot, jotka tekevät luonnosta ja ihmisestä ennustettavia ja tutkittavia. Ponnistelu aidon tiedon ja totuuden saavuttamiseksi ymmärrettiin arvokkaaksi sinänsä. Tutkimus ei saanut olla eliitin etuoikeus, vaan jokaisella halukkaalla ja asiaan kykenevällä tuli olla tähän mahdollisuus. Tutkimuksen tulokset tuli olla kaikkien saatavilla. Eikö ole niin, että suomalaiseen koulutusjärjestelmään kuuluvat avoimet kirjastot, julkiset väitökset ja ilmainen koulutus sopivat hyvin yhteen tämän klassisen periaatteen kanssa?

”Scientia est donum Dei, unde vendi non potest”, tieto on Jumalan lahja, siksi se ei ole kaupan. Itä-Suomen yliopiston väki on ollut lujilla erilaisten yt-neuvottelujen ja tulosvaatimuksen puristuksessa. Kaikesta tästä tietoisena ja kaikesta tästä huolimatta toivon (sekä Kuopion piispana että Itä-Suomen yliopiston dosenttina), että jokainen yliopistolainen opiskelijasta hallintohenkilökuntaan voisi tuntea lahjana sen, että hän saa kuulua tiedeyhteisöön ja osallistua sen työskentelyyn. Toivon, että jokainen yliopistolainen muistaa tänään mielessään kiitollisena ja ylpeänä yliopiston ikivanhan periaatteen: tieto on Jumalan lahja, siksi se ei ole kaupan. Tieto on Jumalan lahja, siksi sen tavoittelu on arvokasta, siksi sen tulisi olla kaikille mahdollista ja siksi sen tulokset kuuluvat kaikille.

Siunatkoon hyvä Jumala alkavan lukukauden ja yhteiset ponnistelumme Itä-Suomen yliopistossa.