Tunnistaako maailma meidät kristityiksi?

Rakkauden kaksoiskäsky, 19 sunnuntai helluntaista

”Nuo jumalattomat galilealaiset pitävät huolta omista köyhistään, ja myös meidän köyhistämme. He houkuttelevat köyhiä toivottamalla kaikki tervetulleiksi rakkauden aterioilleen kuten lapsia houkutellaan kakuilla.”

Rakkaat kirkkovieraat. Nämä ovat harmistuneen miehen sapekkaita sanoja ”jumalattomista galilealaisista”, toisin sanoen kristityistä. Niiden lausuja on oman aikansa suurin vallankäyttäjä, vuonna 360 Rooman keisariksi noussut Julianus. Mikä sai oppineen Julianuksen niin harmistuneeksi? Ja mitä hänen sanansa kertovat kristillisestä uskosta meille, jotka olemme sattuneet syntymään tähän elämänkehtoon yli 1600 vuotta häntä myöhemmin?

Julianus kuuluu niihin keisareihin, jotka taistelivat kristillistä uskoa vastaan ja pyrkivät heikentämään kristittyjen asemaa Rooman valtakunnassa. Tehtävä oli haastava, sillä Julianuksen näkökulmasta virhe oli ehtinyt jo tapahtua: hänen isänsä puoliveli Konstantinus Suuri oli 50 vuotta aiemmin antanut vainotulle kirkolle laillisen aseman ja tehnyt kristinuskosta Rooman virallisen uskonnon. Julianus sitä vastoin halusi palauttaa antiikin pakanauskonnot takaisin Rooman valtion keskukseen. Siksi hän sai myöhemmin kristityiltä historiankirjoittajilta lisänimen Apostata, Luopio.

Kristinuskon hävittäminen ja kansan käännyttäminen kreikkalaisten pakanajumaluuksien puoleen ei kuitenkaan enää onnistunut edes Julianuksen kaltaiselta mahtimieheltä. Miksi?

Syitä oli ennen muuta kaksi. Ensiksi, kristittyjen filosofien harjoittama älyllinen uskontokritiikki oli murskannut kreikkalaiset jumalhahmot ja vienyt niiden uskottavuuden. Kristityt kysyivät, miten kertomukset kreikkalaisista jumalista, jotka juonittelivat ja juhlivat keskenään, koskettavat tavallista perheen äitiä, jotka yrittää etsiä leipää nälkäisille lapsilleen. He myös kysyivät, miten antiikin väkivaltaiset rituaalit palvelevat rauhaa ja oikeutta. Esimerkiksi Julianuksen tapaiset sotilaat suosivat miehille tarkoitettua Mithra-uskontoon kuuluvaa rituaalia, jossa tapettiin puukolla härkä. Kertomukset keskinäiseen hauskanpitoon keskittyvistä jumalista eivät tuntuneet tarjoavan apua köyhälle, joka kärsi nälästä ja aineellisesta hädästä. Väkivaltaiset rituaalit eivät tuoneet lohtua rikkaalle, joka omaisuudenkin keskellä tunsi elämänsä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi.

Toiseksi kristittyjen harjoittama diakonia teki vaikutuksen sekä niihin, jotka kärsivät sairauksista ja köyhyydestä, mutta myös niihin, jotka seurasivat sivusta kristittyjen yhteisön – siis diakonien, pappien ja tavallisten kirkon jäsenten – harjoittamaa auttamistyötä. Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa tulivat konkreettisesti todeksi: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”  Kristityt auttoivat konkreettisesti omia eli kristityiksi kastettuja kirkon jäseniä, mutta myös muita ihmisiä rotuun, uskoon ja ominaisuuksiin katsomatta. Kyse ei ollut eturyhmäetiikasta, vaan palvelusta jonka tuli avautua kaikille. Pyyteetön rakkaus kosketti tavallisen roomalaisen sielua, uhrautuva palvelu, jossa jopa oman tartunnan saamisen uhalla hoidettiin lepratautisia, teki vaikutuksen kansanmiehiin ja -naisiin. Juuri tämän diakonian tehokas vaikutus sai keisari Julianuksen kiristelemään hampaitaan ja lausumaan alussa siteeraamani sanat: ”Nuo jumalattomat galilealaiset pitävät huolta omista köyhistään, ja myös meidän köyhistämme.”

Eivätkö nämä Kristuksen vastustajan sanat käänteisesti todista juuri sen, mitä Jeesus puhuu päivän evankeliumissa: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Kerrotaan, että taistelussa kuolettavasti haavoittunut Julianus sanoi viimeisinä sanoinaan: Vincisti, Galilaee, ”olet voittanut, Galilealainen”.

Miksi tämä kertomus keisari Julianuksesta on ajankohtainen? Ensiksi siksi, että meidän moniuskontoistuva aikamme muistuttaa hyvin paljon Julianuksen aikaa. Aivan kuten antiikin Roomassa kristinuskon syntyaikoina, myös nykyaikana ihmisille on tarjolla yhä kasva määrä uskomuksia, ideologioita, jumaluuksia, maailmankatsomuksia ja niiden yhdistelmiä. Ja totta on sekin, että nämä uskomusjärjestelmät näyttävät usein elävän jonkinlaisessa kilpailutilanteessa.

Toiseksi se kertoo, mitkä asiat olivat alkuperäisen kristinuskon vahvuuksia, mitkä asiat tekivät vaikutuksen ihmisiin tuona aikana. Näihin alkuperäisiin voimatekijöihin on hyvä palata myös tänään, jolloin meidän kristittyjen kiusauksena on langeta lamaannukseen, voivotteluun tai pinnallisiin puolustusmenetelmiin.

Mitä olivat nämä voimatekijät? Uskon, että tiedätte ne, osaatte ne kuvitella jo pelkästään Julianuksen sanojen perusteella. Ne olivat 1) usko yhteen Jumalaan, yhteen Jumalaan, joka on luonut maailman ja ihmisen ja joka tahtoo pitää meistä huolta. Toinen voimatekijä oli 2) pyyteetön lähimmäisenrakkaus, diakonia eli palvelu, keskinäinen hyvyys ja huolenpito, joka ei rajoittunut vain omaan ryhmään, vaan joka avautui kaikille ihmisille ja koko maailmalle.

Kristityt siis kertoivat yhdestä Jumalasta, koko maailman Arkkitehdistä, jokaisen ihmisen Luojasta. Hän ei vain keskity etsimään omaa nautintoa, vaan hän etsii jatkuvasti ihmistä. Hän ei ole mielivaltainen, vaan tahtoo pitää meistä huolta ja osoittaa meille hyvyyttä ja rakkautta. Hän on Pyhä ja kaikkivaltias, mutta myös lempeä ja armollinen. Hän vihaa vääryyttä, mutta tahtoo myös nostaa kaikki langenneet, ruokkia nälkäiset, antaa anteeksi rikkomukset ja lahjoittaa tulevaisuuden ja toivon. Jumalan huolenpidosta kertoo ensinnäkin Vanhan testamentin ydinkertomus, se että Jumala vapautti Israelin kansan Egyptin orjuudesta ja otti tämän kansan omaisuuskansakseen. Vasta tämän hyvän teon, vasta tämän vapautustyön jälkeen hän ilmoittaa päivän lukukappaleessa olevan kymmenen käskyn lain, jossa hän vaatii uskoa yksin häneen ja jossa hän vaatii pyhittämään lepopäivän, kunnioittamaan omia vanhempia, kunnioittamaan toisen henkeä, avioliittoa, omaisuutta ja kunniallista mainetta. Julianus nimitteli kristittyjä ”jumalattomiksi” siksi, että usko Kristukseen Jumalan Poikana esti kristittyjä tunnustamaan keisaria Jumalan Pojaksi. Kristityt halusivat rukoilla keisarin puolesta, mutta eivät keisaria.

Kertomus Jumalan hyvyydestä jatkuu Uudessa testamentissa, jossa Jumala syntyy ihmiseksi ja tulee Jeesuksessa meitä lähelle. Myös Uusi testamentti on vapautuskertomus, jossa Kristus vapauttaa meidät kaikista elämää tuhoavista voimista: synnistä, kuolemasta, syyllisyydestä ja epätoivosta. Tämä sanoma valloitti antiikin ihmisen sydämen. Ja tämä sanoma on valloittanut meidän sydämet. Ja tämä sanoma voi vapauttaa yhä tänään myös nykyajan ihmisen, joka elää erilaisten sisäisten ahdistusten ja ulkoisten paineiden puristuksessa.

Toiseksi kristinuskon voimatekijänä oli pyyteetön lähimmäisen rakkaus, se diakonia, jota kaikki kristityt yhdessä harjoittivat. Ei ollut kyse propagandavälineestä tai markkinakeinosta, kuten keisari Julianus tuntui ajattelevan. Kristittyjen diakonia perustui yksinkertaisesti siihen Jumalaan, jota julistettiin. Usko Jumalaan, joka rakastaa jokaista, lasta ja aikuista, tervettä ja sairasta, siivosyntistä ja julkisyntistä, ei ole vain sanoja ja sanomaa, vaan myös tekoja ja toimintaa. Diakoniassa on kyse Jumalan työstä ja meidän käsistämme. Jos diakonia oli kristinuskon yksi voimatekijä Julianuksen aikana, miksi se ei voisi olla sitä myös tänään?

Kertomus Julianus Luopion sanoista ”kristityt pitävät huolta omista köyhistään ja myös meidän köyhistämme” muistuttaa siis kristinuskon voimatekijöistä, rohkeasta uskosta yhteen Jumalaan ja pyyteettömästä rakkaudesta jokaiseen lähimmäiseen. Mutta se herättää myös kysymyksen, elämmekö me tuosta Jeesuksen alkuperäisestä sanomasta. Olemmeko seuranneet Kristusta oikein ja uskollisesti? Olemmeko rohkeasti tunnustautuneet yhteen Jumalaan ja kääntäneet selkämme tämän maailman epäjumalille, kuten rahalle, uraputkiajattelulle tai itseriittoisuuden tavoittelulle. Turvaammeko siihen Jumalaan, joka on luonut maailman ja meidät, odotammeko hyvää yksin häneltä? Entä pidämmekö huolta toisistamme? Voiko meistä sanoa sen, mitä Jeesus sanoo päivän evankeliumissa: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Tunnistaako maailma meidät kristityksi siitä, että me rakastamme toisiamme, elämme yhdessä ja välitämme kaikista ihmisistä?

Rakkaat sanankuulijat, luulen, että minulla ja sinulla, meillä kaikilla, on tässä asiassa vielä paljon opittavaa. Mutta vaikka emme vielä olisikaan valmiita, on tärkeää, että olemme kuitenkin oikealla tiellä. Tälle uskon ja rakkauden tielle hyvä Jumala on sinut jo kasteessa ottanut. Tälle tielle haluan sinua yhä kutsua. Tämän tien kulkijoita yhdistää yhteinen usko. Ja sen me nyt yhdessä nousemme tunnustamaan.