Vastaanottava ekumenia ja uskonnonvapaus

Sisaret ja veljet Kristuksessa, arvoisa arkkipiispa Tapio, kunnioitettu metropoliitta Arseni,

Monissa luterilaisissa kirkollisissa rakennuksissa ja kodeissa, varsinkin täällä Itä-Suomessa, on ikoni, siis idän kirkon perinteen mukaan valmistettu pyhä kuva. Oma kotikirkkoni Ilomantsin luterilainen kirkko, sadan enkelin kirkko, on kuuluisa rikkaasta kuvaohjelmastaan, jota epäilemättä selittää vuosisatainen rinnakkainelo ja elävä vuorovaikutus ortodoksisen perinteen kanssa.

Käytännössä kaikki ortodoksiset seurakunnat järjestävät nuorilleen luterilaiseen tapaan rippikoulun tai ”kriparin” eli kristinoppikoulun, kuten he sitä kutsuvat. Suomessa ortodoksit myös viettävät pääsiäistä yhtä aikaa lännen kirkon kanssa, mikä poikkeaa yleisortodoksisesta käytännöstä, mutta helpottaa varsinkin ekumeenisten perheiden elämää Suomessa.

Monet vapaaseurakuntien pastorit ovat alkaneet käyttää virantunnuksena niin sanottua papin pantapaitaa. Suomessa luterilaisen kirkon papin liturginen asu (alba, stola ja messukasukka) taas vastaa katolisen papin liturgista asua, mutta poikkeaa Saksan luterilaisten käyttämästä mustasta talaarista. Suomen katolilaiset puolestaan käyttävät surutta luterilaisen virsikirjan virsiä omassa jumalanpalveluselämässään. Ja taitaapa evankelis-luterilaisen kirkolliskokouksen hyväksymä raamatunkäännös olla Einheitzübersetzung, yhtenäiskäännös, jota käyttävät jumalanpalveluksissaan käytännössä kaikki Suomen kristilliset kirkot.

Tässä on vain muutama esimerkki niin sanotusta reseptiivisestä eli vastaanottavasta ekumeniasta. Sillä tarkoitetaan ekumeniaa, joka on kiinnostunut ennen kaikkea siitä, mitä voimme oppia toisilta. Se ei tarkoita toisen keinotekoista matkimista, ei myöskään omasta luopumista. Parhaimmillaan kyse on uskontulkinnoista ja hengellisen elämän tavoista, jotka omaksutaan toisilta kirkoilta, jotka koetaan yhteensopiviksi oman hengellisen tradition kanssa ja jotka johtavat rikastavaan muutokseen oman kirkon hengellisessä elämässä.

Vastaanottava ekumenian kehittäjistä mainitaan usein erityisesti Durhamin yliopiston systemaattisen teologian professori Paul Murray ja hänen teoksensa Receptive Ecumenism and the Call to Catholic Learning: Exploring a Way for Contemporary Ecumenism (Oxford University Press, 2008). Kyse ei kuitenkaan ole mistään uudesta keksinnöstä, vaan reseptiivisyyden periaate on ollut vähintään välillisesti läsnä ekumeenisen liikkeen alusta lähtien. Sen yhtenä kiusauksena on kristilliseen uskoon liittyvän totuusvaatimuksen siirtäminen taka-alalle ja kallistuminen relativismiin. Mutta jos ja kun tämä kiusaus onnistutaan välttämään, reseptiivinen ekumenia on tarpeellinen täydennys oppikeskustelujen ”viralliselle” ekumenialle ja terveellinen korjaus sellaiselle ekumenialle, joka pyrkii käännyttämään toisen omalle kannalleen.

Monia esimerkkejä löytyy myös maailmalta. Katolinen kirkko loi Vatikaanin II kirkolliskokouksessa pohjan liturgiselle reformille, joka vastasi lähes yksi yhteen Martti Lutherin jumalanpalveluksen uudistusohjelmaa. Se myös toteutti esimerkiksi Lutherin idean messun toimittamisesta kansan päin (versus populum) nopeasti ja johdonmukaisesti samalla, kun luterilaiset olivat seisoneet 450 vuotta lähtötelineissä. Se myös nosti Raamatun ja Jumalan sanan julistuksen asemaa – selvä Lutherin painotus – niin, että Raamatulla näyttää olevan nykyisin vahvempi asema katolisessa kirkossa kuin monissa 1800-luvun lopun liberaaliprotestantismin omaksuneissa valtavirran (main stream) protestanttisissa kirkoissa.

Vastaavasti luterilaisten 1520-luvulla esille nostama kysymys pappien mahdollisuudesta perhe-elämään on noussut uudella tavalla ajankohtaiseksi katolisessa kirkossa, varsinkin syksyllä 2019 järjestetyn Amazonin alueen piispainkokouksen -konferenssin myötä. Toisaalta luterilaisessa kirkossa järjestetään nykyisin aivan luontevasti ignatiaanisia retriittejä, mikä ei olisi sata vuotta sitten tullut kuuloonkaan, kantaahan tämä spiritualiteetin perinne katolisen vastauskonpuhdistuksen lekaksi ja sielunmurhaajaksi leimatun Ignatius de Loyolan (1491–1556) nimeä. Ekumeenisessa vuorovaikutuksessa olemme myös ymmärtäneet, että papiksi vihkiminen on meille luterilaisillekin sakramentaalinen tapahtuma, joka välittää Pyhän Hengen armolahjan (1. Tim. 4:14; 2. Tim. 1:6), vaikka emme sitä pelastuksen sakramentiksi kutsukaan.

Oppikeskusteluista painavana esimerkkinä voidaan käyttää luterilaisten ja katolilaisten 20 vuotta sitten hyväksymään asiakirjaa Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Nykyisin siihen ovat liittyneet myös reformoidut, metodistit ja anglikaanit, koska he tunnistavat siitä oman opetuksensa Jumalan vanhurskauttavasta armosta.  Juuri tätä on reseptiivisyys, vastaanottaminen.

*****

Vastaanottava ekumenia ei kysy vain, mitä voimme oppia toisilta, vaan myös miten voimme yhdessä toimia maailmassa Jumalan lähetyksen (missio Dei) puolesta. Miten voimme yhdessä todistaa Kristuksen evankeliumin totuudesta ja palvella ihmisiä hänen uhrautuvalla rakkaudellaan?

Arvelen, että Suomessa kirkoilla on tässä paljon tehtävää sanan- ja uskonnonvapauden alalla. Tässä asiassa kuluneet seitsemään päivää olleet oikea superviikko. Kerrataanpa.

Alkuviikosta saimme kuulla, että valtakunnansyyttäjä on päättänyt käynnistää esitutkinnan kansanedustaja Päivi Räsäsen 15 vuotta vanhasta kirjoituksesta, jossa pidetään uskonnollisista syistä avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja samaa sukupuolta olevien parisuhteita ei-toivottavina. Valtakunnansyyttäjä mielestä on syytä epäillä, että Räsänen syyllistyi kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Muutamaa päivää aiemmin Räsänen oli neljä tuntia poliisikuulusteluissa viime kesällä lähettämänsä Twitter-viestin johdosta, jossa arvosteltiin kirkkohallitusta ja siteerattiin Paavalin Roomalaiskirjettä. Perjantaina tuli tieto Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätöksestä, jonka mukaan koulun yhteisiä juhlia ei voisi järjestää kirkkotilassa eikä se voi sisältää uskonnonharjoitukseen liittyvää ainesta, vaikka korvaava tilaisuus olisi järjestetty uskonnottomille – tosin päätöksen tulkintaan on liittynyt epäselvyyksiä. Itselleni avoimia kysymyksiä jäi myös sen jälkeen, kun olin siihen tutustunut. Lauantaina taas muistettiin 30 vuotta sitten tapahtunutta Berliinin muurin murtumista, joka merkitsi sanan- ja uskonnonvapauden voittoa kommunistisen valtioateismin väkivaltaisesta puristuksesta.

Kysymys sananvapaudesta ja uskonnonvapaudesta sekä niiden yhteensovittamisesta muihin perusoikeuksiin on siis erittäin ajankohtainen. Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa asia on ollut vireillä. Ja luulenpa, että tässäkin asiassa reseptiivisellä ekumenialla olisi käyttöä. Kristillisten kirkkojen olisi perusteltua etsiä yhteistä käsitystä siitä, mitä sananvapaus ja uskonnonvapaus voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla turvata Suomessa.

Yleisen käsityksen mukaan uskonnonvapauden idean ja terminologian loivat sekularismiin taipuvaiset valistusfilosofit 1700-luvulla. Kaikki kunnia heille. Mutta tämä ei näytä pitävän paikkansa. Uskonnonvapaudella on pitkät perinteet myös kristittyjen kokemuksessa ja teologisessa ajattelussa.

Amerikkalainen varhaisen kirkkohistorian professori Robert Louis Wilken esittää tukevaan lähdeaineistoon perustuen äsken ilmestyneessä tutkimuksessaan Liberty in the Things of God: The Christian Origins of Religious Freedom (Yale University Press 2019), että uskonnonvapauden idean juuret ulottuvat antiikin kristittyihin ajattelijoihin. Wilkenin mukaan kirkkoisä Tertullianus käytti ensimmäisenä käsitettä ”uskonnonvapaus” (lat. libertas religionis) ja kehitti muutenkin uskonnonvapauden käsitteistöä ja perusteluja. Tertullianus kirjoittaa Pohjois-Afrikan kristittyjä vainonneelle roomalaiselle maaherralle Scapulalle:

”On ihmisen luontoon perustuva ihmisoikeus (ius humanum), että jokaisen tulee saada palvoa oman vakaumuksensa mukaisesti. Se, että joku harjoittaa uskontoa, ei nimittäin vahingoita tai auta toista. Uskonnon harjoitukseen ei koskaan kuulu pakottaminen, sillä uskonnollinen vakaumus pitää omaksua vapaasta valinnasta, ei pakottamalla.”[1]

Yhdessä pääteoksessaan Tertullianus kirjoittaa vastaavalla tavalla ja tulee ensimmäisenä käyttäneeksi uskonnonvapauden käsitettä.

Palvelkoon yksi Jumalaa, toinen Jupiteria. Avatkoon yksi kätensä taivasta kohti, toinen Fides-jumalan alttaria kohti. Yksi laskee – mikäli ymmärrän teitä oikein – rukoillessaan pilviä, toinen kattoparruja. Yksi omistaa elämänsä Jumalalle, toinen jumalalleen vuohen elämän. Pitäkää siis varanne, ettei jumalattomuuden ylistykseksi koidu sekin, että riistätte uskonnon vapauden (libertas religionis) ja kiellätte vapaasti valitsemasta palvonnan kohdetta, niin että en saisi palvella sitä Jumalaa, jota tahdon, vaan minut pakotettaisiin palvelemaan sitä jumalaa, jota en tahdo. Eihän yksikään jumaluuksista halua ottaa vastaan vastentahtoisesti suoritettua palvelusta, kuten ei halua ihminenkään.[2]

Vastaavia kohtia uskonnonvapauden ideasta löytyy myös esimerkiksi toisen pohjois-afrikkalaisen Lactantiuksen sekä Kaarle Suuren neuvonantajan Alcuinin teksteistä. Myöhemmin samaa teemaa kehittelivät Tuomas Akvinolainen, Martti Luther (Von Weltlicher Obrigkeit) ja radikaalireformaattorit Sebastian Castellio, Sebastian Franck ja Caspar Schwenckfeld, joita monet vapaakirkolliset protestantit arvostavat hengellisinä edelläkävijöinään.

On selvää, että uskonnonvapauden teoria ei ole useinkaan toteutunut käytännössä, ei pakanallisten keisareiden eikä kristittyjen kuninkaiden aikana. Historia on täynnä kivuliaita esimerkkejä siitä, kuinka myös kristityt ovat vainonneet toisiaan. Uskonpuhdistuksen kiihkeinä vuosisatoina katolilaiset kristityt painostivat protestantteja ja protestantit katolilaisia. Ironista on, että esimerkiksi luterilaisuuden omaksuneessa Nürnbergissa fransiskaaninunnat puolustautuivat luterilaisia vastaan lähes samoilla sanoilla kuin Luther Wormsin valtiopäivällä katolisen keisarin edessä. ”Tässä seison, enkä muuta voi.”

Vahva käsitys uskonnon- ja omantunnonvapaudesta on siis elänyt samaan aikaan, kun on kipuiltu sen johdonmukaisen soveltamisen kanssa. Soveltamisongelmista huolimatta jo Tertullianuksesta alkanut vahva ja teologisesti perusteltu uskonnonvapauden idea on elänyt ja sitä on välitetty eteenpäin reformaatiossa ja aina meidän aikoihin saakka. USA:n kolmas presidentti, demokraatti-puolueen perustajiin ja Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen pääarkkitehteihin kuulunut Thomas Jefferson tunsi Tertullianuksen idean, ja sovelsi kirkkoisän ajattelua muotoillessaan lakiin yhä voimassa olevia uskonnonvapauden periaatteita. Tunnettua on, että YK:n ihmisoikeusjulistuksen uskonnonvapautta koskeva artikla on pitkälti luterilaisen uskontokasvatuksen professorin Otto Fredrick Nolde käsialaa.

*****

Suomen perustuslain 11 §:ssä säädetään, että jokaisella on uskonnon ja omantunnonvapaus. Tämä sisältää sekä positiivisen oikeuden harjoittaa uskontoa yksin ja yhdessä (freedom to) että oikeuden olla kuulumatta mihinkään tai pidättyä omantunnon vastaisesta uskonnonharjoituksesta (freedom from).

Tärkeää on huomata kaksi asiaa. Ensiksi nämä molemmat oikeudet koskevat kaikkia, myös kristittyjä. Myös me kristityt haluamme pitää kiinni oikeudesta harjoittaa uskontoa ja olla osallistumatta omantunnonvastaisesti uskonnonharjoitukseen, joka on vastoin kirkkomme vakaumusta. Meille kristityille tässä ei ole pohjimmiltaan kyse kristittyjen etujen varmistelusta, vaan kaikille, myös toisin uskoville ja uskonnottomille kuuluvien perusoikeuksien toteutumisesta.

Samalla on kuitenkin huomattava, että perustuslaissa tärkeä ”uskonnon harjoittamisen” käsite näyttää olevan häilyvä ja saavan erilaisia, keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Tämä vaikeuttaa keskustelua, oikeuskäsittelyjä ja käytännön sopuratkaisujen löytymistä esimerkiksi päiväkodeissa, kouluissa ja armeijassa.

Pidän ongelmallisena, jos vain oikeusoppineet ja uskonnottomat määrittelevät, mitä ”uskonnonharjoitus” on. Tällainen tilanne näyttää päässeen syntymään, kun uskonnottomat kantelevat järjestelmällisesti oikeusviranomaisille kehittämänsä ns. Kantelupukki-järjestelmän kautta ja oikeusoppineet joutuvat määrittelemään ”uskonnonharjoituksen” käsitettä yhä ahtaammin. Samalla kristilliset kirkot seuraavat koko keskustelua ihmeissään ja katsomon puolelta.

Itse olen aiemmin puolustanut käsitystä, jonka mukaan uskonnonharjoitus on intentionaalista toimintaa (Ikävä vanhoja ateisteja, Kirjapaja 2019). Et voi tehdä sitä itseltäsi tietämättä. Ajaudumme outoihin ja maagisiin käsityksiin, jos uskonnonharjoituksena on pidettävä pelkästään krusifiksin tai ikonin näkemistä, seiminäytelmän katsomista, yksittäisen virren laulamista tai kirkkotilaan astumista.

Siksi kysyn, voisiko reseptiivinen ekumenia tarkoittaa myös sitä, että etsittäisiin ekumeenisesti yhteistä käsitystä, mitä ”uskonnonharjoitus” on ja mitä se ei ole, ja miten sananvapaus ja omantunnon ja uskonnonvapaus merkitsevät nyky-Suomessa?

[1] “Tamen humani iuris et naturalis potestatis  est unicuique quod putauerit colere; nec alii obest aut prodest alterius religio. Sed nec religionis est cogere religionem,  quae sponte suscipi debeat, non ui, cum et hostiae ab animo libenti expostulentur. Ita etsi nos compuleritis ad sacrificandum, nihil praestabitis diis uestris: ab inuitis enim sacrificia non desiderabunt, nisi si contentiosi sunt; contensiosus  autem Deus non est.” Tertullianus: Ad Scapulam § 5.

[2] “Colat alius deum, alius Iovem, alius ad caelum manus supplices tendat, alius ad aram Fidei, alius, si hoc putatis, nubes numeret orans, alius lacunaria, alius suam animam deo suo voveat, alius hirci. Videte enim ne et hoc ad inreligiositatis elogium concurrat, adimere libertatem religionis et interdicere optionem divinitatis, ut non liceat mihi colere quem velim, sed cogar colere quem nolim. Nemo se ab invito coli volet, ne homo quidem.” Tertullianus: Apologeticum § 24. – Tertullianuksen pääteoksiin kuuluva Apologecium on saatavilla myös suomeksi Juha Pihkalan kääntämänä ja selityksin varustamana (Kirjapaja 2010).