Puhe Suonenjoen kirkon täyttäessä 150 ja kaupungin 145 vuotta

Puhelinvaihteessamme on ruuhkaa, odottakaa sulkematta puhelinta, odotusaika on maksuton. Lähes jokainen meistä on pistetty puhelimessa tällaiseen odotusjonoon. Ihailen niitä, jotka siinä pysyvät tyynenä ja kärsivällisenä. Tunnustan, että en taida heihin kuulua, ainakaan jos vaimolta kysytään.

Onko odottaminen helppoa vai raskasta? Kärsivällisyyden kykymme lisäksi se riippuu usein siitä, mitä joudumme odottamaan: potkuja vai palkankorotusta, tuomiota vai anteeksiantoa, elämää vai kuolemaa? Jumalanpalveluksessa, myös tänään, luetaan uusien Kristukseen kastettujen nimet ja rukoillaan jokaisen Kristuksessa kuolleen seurakunnan jäsenen puolesta. Jokaisen nimen taakse kätkeytyy ainutlaatuinen odotuskertomus. Lapsi on tavallisesti merkki iloisen odotuksen täyttymyksestä. Kuolemaan odotetaan, yksin ja yhdessä, raskaammissa tunnelmissa. Molemmat odotukset kuuluvat ihmisen osaan.

Tänään juhlimme 150-vuotista Suonenjoen kirkkoa ja Suonenjoen kaupungin 145-vuotista historiaa. Yhteinen juhlamme osuu adventin aikaan, jolloin odotamme joulua ja valmistamme itseämme Vapahtajan syntymäjuhlaan. Tämä 3. adventtisunnuntai on omistettu Johannes Kastajalle eli Edelläkävijälle, Kristuksen tien valmistajalle. Miksi hän on niin tärkeä, että Juhannuksen lisäksi hän on saanut myös toisen kirkkovuoden pyhän?

Hän on tärkeä kahdessa merkityksessä. Ensiksi hänen elämänsä on esimerkki Jumalalle omistautumisesta, Jumalan kasvojen etsimisestä. Tietenkään meillä kaikilla ei ole mahdollista pukeutua yksinkertaisesti ja vetäytyä erämaan hiljaisuuteen. Silti myös meidän tehtävämme ihmisinä ja Jumalan kuviksi luotuina on etsiä Kaikkivaltiaan kasvoja ja Pyhän kosketusta, etsiytyä kuulo- ja kosketusetäisyydelle Luojamme ja alkuperämme kanssa. Näin teemme erityisesti silloin, kun vaellamme Suonenjoen kirkkoon Jumalan sanan kuuloon ja pyhän ehtoollisen viettoon.

Toiseksi Johannes on tärkeä siksi, että hänen elämänsä lisäksi myös hänen sanansa julistavat. Hän kehottaa kääntymykseen ja parannukseen. Johannes kehottaa arvioimaan itseä Jumalan kasvojen edessä ja palaamaan takaisin hänen yhteyteensä ja hänen tahtonsa mukaiselle tielle. Tällaista puhetta ei ole meidän kovasydämisten jukuripäiden helppo kuulla, ja siksi profeetan osa on ollut aina raskas. Jeremiaa pilkattiin, Stefanos kivitettiin ja päivän evankeliumissa Johannes Kastaja on jo vankilassa, odottamassa ankaraa loppuaan.

Eikä helppoa ole nykyajan totuudenpuhujilla – ajatellaanpa vaikka ilmastonmuutosta tutkivia professoreita, jotka vuosia ovat varoittaneet nykymenosta ja vaatineet kääntymykseen ja kohtuullisempaan elämään niin valtioita, yrityksiä ja kansalaisiakin. Eikö se, että tänään, 3. adventtisunnuntaina, Kaartronlampi on sula ja Suonenjoen kirkkomaa on lähes lumeton, kerro omaa kieltään siitä, kuinka koko luomakunta huokailee ja vaikeroi teollisuusmaiden kulutusjuhlien keskellä? Parannuksen merkkejä ja toivon viestejä kuulimme eilen Pariisista, jossa maailman valtiot vihdoin kykenivät saavuttamaan ilmastosopimuksen – aika näyttää toimitaanko sen mukaisesti myös käytännössä.

Miksi olemme niin kovapäisiä? Miksi on niin vaikeaa arvioida itseä, kuulla palautetta, tunnustaa virheitä ja korjata elämää? Pelkäämmekö, että profeetalla on pahat mielessä, että vahingoittamistarkoituksessa hän kehottaa mielen muutokseen ja palaamaan Jumalan yhteyteen? Eikö mielen muutoksessa ja elämän korjaamisessa ole uudistumisen, siis jonkin hyvän, siemen?

Sisaret ja veljet. Myös Johannes Kastaja odottaa. Päivän evankeliumissa hän viruu vankilassa, koska oli arvostellut hallitsijaa aviollisesta uskottomuudesta. Vankilasta Johannes lähettää viestin pohjoisesta Nasaretista saapuneelle opettajalle: oletko sinä se, jota olemme odottaneet hartaasti, se, joka vapauttaa meidät itsekkyyden ja kuoleman orjuudesta, oletko sinä se, jonka sanat ja teot tuovat luoksemme syntien anteeksiannon ja rauhan Jumalan kanssa? Vai pitääkö meidän yhä jatkaa odotusta, yhä sietää epävarmuutta ja yhä kulkea masentuneena?

Jeesus ei vastaa sanomalla kyllä tai ei. Hän vastaa epäsuorasti, lue rivien välistä –tyyliin, viittaamalla niihin vaikutuksiin, jotka hän on tuonut: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanomaa.”

Tämä muistuttaa meitä kahdesta asiasta. Ensiksi siitä, että jotakin hyvää oli ja on tapahtumassa. Jumalan syntyminen ihmiseksi Kristuksessa ei tuonut sotaa, tuhoa ja hävitystä, vaan terveyttä, rauhaa ja iloa. Sen johdosta adventtia, myös tätä yhteistä seurakunnan ja kunnan juhlaa, sävyttää iloinen odotus. Jouluna syntyy sinulle ja minulle Vapauttaja, ei orjuuttaja, Pelastaja, ei tuhoaja, lempeä Syntisten ystävä, ei tyly inkvisiittori tai Idols-tuomari.

Olkoon adventtina yhteinen odotuksemme Suonenjoella ystävällisyyden, lempeyden ja keskinäisen yhteyden sävyttämää. Kääntäkää toisianne kohtaan kasvonne, älkää selkäänne. Pidättykää pahoista puheista, ajatelkaa ja puhukaa toisistanne hyvää, vaikka teille olisikin joskus moittimisen aihetta.

Toiseksi Jeesuksen vastaus muistuttaa, kenen puolella Jumala on, ketkä ovat Jumalan silmäterä. Sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.

Tämä muistuttaa Jumalan rakkaudesta kaikkein heikoimpia kohtaan. Jumala auttaa niitä, jotka kärsivät, osoittaa hyvyyttään niille, joita muut vähättelevät. Tämä rohkaisee meitä ensinnäkin hengellisesti: jos tunnet itsesi hengellisesti sokeaksi ja kuuroksi, jos elämäsi vaellus on uljaan askeltamisen sijasta harhailua ja nilkuttamista, juuri sinä olet Jumalan silmäterä, sinua hän katsoo lempeästi, sinua varten hän syntyy ihmiseksi. Älä ujostele, vaan annan tämän ilosanoman ilahduttaa itseäsi. Turvaudu rohkeasti elämässä ja uskon luottamuksessa häneen.

Eikä kyse ole vain meistä hengellisesti köyhistä. Evankeliumissa sokeiden näkeminen, kuurojen kuuleminen, rampojen käveleminen ja kuolleiden ylösnousemus tarkoittaa myös ruumiillista eheytymistä. Jumalan silmäterä ei ole vain meidän sydämemme tai vain näkymätön sielumme, myös ruumis on Jumalan luoma ja hänen huolenpitonsa kohde. Ruumis ei ole mikään lumppuvaate, josta joutaa päästä eroon. Kristillisen uskomme mukaan osallisuus pelastuksesta koskettaa koko ruumistamme, koko persoonaa, koko ihmistä.

Tänään kunnan ja seurakunnan yhteisessä juhlassa se muistuttaa siitä, että molempien tehtävä on yhdessä huolehtia siitä, että yhteiset eväät voisivat jakaantua kaikille suonenjokisille tasapuolisesti. Teidän yhteinen tehtävänne kuntalaisina ja seurakuntalaisina on toimia niin, että kukaan ei jäisi yksin ja osattomaksi, vaan että jokaisella suonenjokisella olisi hyvän elämän eväät. Vastuu toisista kuuluu kunnalle ja seurakunnalle, mutta myös sen jokaiselle yksittäiselle jäsenelle.

Tänään on tärkeää muistaa, että kunta ja seurakunta tulevat samasta termistä, latinan communio –sanasta. Se tarkoittaa sekä yhteisöä että yhteistä jakamista. Se viittaa siis yhteisöön, jossa jaetaan yhdessä ilot ja surut, elämän eväät ja vastoinkäymiset.

Siksi kommuunio, The Holy Communion, on myös ehtoollisen ikivanha nimitys. Ehtoollisella eli kommuunioaterialla polvistumme yhdessä Kristuksen eteen, samaan Herran pöytään. Raamatussa leipä on Jumalan siunauksen merkki, kärsimyksen malja taas muistuttaa vastoinkäymisistä. Ne jotka jakavat saman leivän ja maljan, jakavat myös yhteisen elämän, ilot ja surut, voitot ja tappiot, onnistumiset ja epäonnistumiset, elämän ja kuoleman.

Rakkaat sisaret ja veljet, kuntalaiset ja seurakuntalaiset. Jo 150 vuotta tämä kirkko on palvellut kaikkia suonenjokisia, tänne isät ja äidit ovat vaeltaneet Jumalan sanan vaikutuspiiriin, tänne he ovat tulleet polvistumaan samaan Herran pöytään. Täällä he ovat kiittäneet uusista lapsista ja rukoilleet edesmenneille seurakuntalaisille armoa ja ikuista elämää. Täällä he ovat jakaneet ilot ja surut ja saaneet voimaa yhteiseen elämään. Täällä he ovat tulleet kosketuksiin elävän Jumalan kanssa ja löytäneet tulevaisuuden ja toivon.

Suonenjoen kirkon ulkoseinään kiinnitettiin 150 vuotta sitten kyltti, jossa on lause 1. Mooseksen kirjasta. Nykykäännöksen mukaan kohta kuuluu: ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.” Se muistuttaa, että kirkko on domus Dei, Jumalan huone ja asuinsija, jossa sanan, rukouksen ja ehtoollisen välityksellä tullaan kosketuksiin itse pyhän Jumalan kanssa. Jumala ei kuitenkaan tahdo olla huoneessaan yksin. Siksi kirkkoa kutsutaan vanhastaan myös nimellä domus ecclesiae, seurakunnan koti. Se on kaikkien seurakuntalaisten koti, jonne kaikki saavat tulla ja jossa jokaista tulee katsoa lempeästi, niin kuin rakasta sisarta ja veljeä katsotaan.

Tulkaa rohkeasti ja ahkerasti tähän Jumalan huoneeseen, Kaikkivaltiaan kasvojen eteen, taivaan portille, jossa taivas koskettaa maata. Ja tehkää tämä kirkko kaikille rakkaaksi niin, että se seisoo tässä vielä 150 vuoden päästä. Tehkää tästä kirkosta kaikkien seurakuntalaisten koti, syntisten sairaala ja parannettavien majatalo, jossa Kristus hoitaa jokaista elämän haavoittamaa niin kuin Laupias Samarilainen hoiti maahan lyötyä.